”Minua on mitätöity – silti olen noussut aamuviideltä maalaamaan” – Paula Huhtanen ja kolme muuta ITE-taiteilijaa kertovat, mistä syntyy tarve tehdä taidetta

ITE on taidetta, joka syntyy opinahjojen ulkopuolella, joskus kirjaimellisesti metsässä tai pellon laidalla. Lyhenne ITE tulee sanoista ”itse tehty elämä”. Mistä kumpuaa Kian Ajdarin, Paula Huhtasen, Erkki Pekkarisen ja Hanna Viitalan luoma taide?

Paula Huhtanen, 55, on vuoden 2020 ITE-taiteilija: ”Maailma tarvitsee niin paljon rakkautta kuin akuista irtoaa”

”Maailmassa on liikaa kielteistä ja pahaa. Mediaa en seuraa juurikaan. Tiedän jo ennalta, mitä sieltä vyöryy. Tällä hetkellä pelätään kaikkea, mutta pelko on alhaisen energian tunne. Selviytyäkseen maailma tarvitsee rakkautta. Niin paljon rakkautta kuin akuista irtoaa.

Elämä on johdatusta. Se, että istumme tässä vastakkain, on tietyn suunnitelman tulosta.

Nämä kaksi asiaa kulkevat läpi taiteeni: rakkaus ja kaiken merkityksellisyys. Haluan levittää iloa, joten maalaukseni ovat värikkäitä ja villejä. Toisinaan on ihmetelty, mistä tyylini kumpuaa. Kun kehitin ’iloismini’, jotkut sanoivat, ettei noin pidä maalata.

Elämä on muovannut taiteeni tällaiseksi. Olen syntynyt Peräjängän tilalla Kallivaarassa. Pohjoinen on kaamostaivaan violettia ja ruskan oranssia, ja etelän ihmiset liittävät Lappiin aina luovan hulluuden. Mutta toisinaan avarien maisemien keskellä väki on myös pienisieluista ja ahdasmielistä.

Kun taiteilija Kalervo Palsa tuli vastaan Kittilän kylätiellä, ihmiset vaihtoivat kadun puolta. Ja kun hän kuoli keuhkokuumeeseen kotonaan, kaikki tiesivät, että hän oli sairastanut. Vaan moniko meni auttamaan?

Tulen köyhästä yksinhuoltajaperheestä. Äitimme kuoli, kun olin teini-iässä. Äiti kuitenkin ymmärsi luovuuden paloni. Kun hän osti tiskiltä kalaa tai lihaa, hän pyysi kaup­pias­ta käärimään ostokset mahdollisimman paksuun paperiin. Piirsin kääreet täyteen. Kun vanhempana osallistuin Palsan kuvataidekurssille, Palsa julisti, ettei mikään materiaalinen puute estäisi häntä: ’Maalaan vaikka paskallani!’ Minä taas maalaan väreilläni mitä ja minne vain. Olen maalannut lapinpuvun, hattuja, turkin, kenkiä, ruukkuja, nojatuoleja… Vaikka mitä! Kerran jopa mietin, pitäisikö maalata Levin laskettelurinne, koska minua otti niin päähän Lapin kaupallisuus.

Maailmalla itseoppineisuutta pidetään arvossa. Suomessa ITE-taiteilijoita on mitätöity, myös minua. Silti olen noussut aamuviideltä maalaamaan. Nyt tuntuu, että jokin murros on käsillä – parhaillaan minulla on iso näyttely Ilomantsissa, ja vuoden 2020 ITE-taiteilijana sain kahden kuukauden taiteilijaresidenssin. Ehkä raja-aidat viimeinkin kaatuvat.”

Kian Ajdari, 19, on Suomen nuorin moottori­saha­veistäjä: ”Yritän saada eläimistäni mahdollisimman ilmeikkäitä”

”Vuosi sitten keväällä tein Naantalin-papan kanssa linnunpönttöjä tuulen kaatamista puista. Yksi pölli jäi yli, ja veistin siitä huvikseni moottorisahalla pöllön. Siitä se alkoi. Nyt olen veistänyt karhuja, haukia, sääksen, kotkia ja vaikka mitä. Karhu on suosikkieläimeni. Yritän saada eläimistäni mahdollisimman puhuttelevia ja ilmeikkäitä. Se on kaikkein haastavinta. Samalla tunnen luomisen iloa.

”Olin tehnyt aiemmin puutöitä, mutta veistoksia en. Koulun kuvaamataidon tunneilla muovailtiin korkeintaan askartelu­savesta vati tai vastaava.”

Puualalla työskentelevältä enoltani sain ensimmäisen moottorisahani. Ajattelen työn vaiheet ensin päässäni. Minulla on kolme erikokoista sahaa, aloitan suurimmalla. Kasvojen yksityiskohdat viimeistelen ”dremelillä”, puukolla ja taltalla. Sitten maalaan, lakkaan tai öljyän, joskus poltan pintaa.

Olin tehnyt aiemmin puutöitä, mutta veistoksia en. Koulun kuvaamataidon tunneilla muovailtiin korkeintaan askartelu­savesta vati tai vastaava. Sen muistan, että väsäilin keräämästäni sinitarrasta kilpikonnia ja hämähäkkejä.

En kiinny teoksiini vaan myyn ne. Luultavasti jatkan veistosten tekoa Koijärven ’ulkoverstaallani’, vaikka aloitinkin vastikään varusmiespalvelukseni. Armeijan jälkeen lähden insinöörin opintoihin Tampereelle.

Nyt elokuussa olen menossa Ilomantsiin Karhufestivaaleille koettelemaan veistotaitojani vanhojen konkarien kanssa. Siitä tulee jännittävää, kun aihekin on vapaa.”

Hanna Viitalan, 44, tie taiteilijaksi kulki Cannesin kautta: ”Luovuuteni vapautui pakon edessä”

”Eräänä päivänä katselin nettikirpparia, kun silmiini osui konkurssiin menneen äitiysliikkeen mallinukke. Lopulta sain nukkeja käsiini viisi. Niistä alkoi muotoutua äitiyttä käsittelevä veistossarjani.

Tällä tavoin töiden materiaalit tulevat luokseni.

Taiteelleni ja oikeastaan koko elämänfilosofialleni on ollut olennaisen tärkeä Clarissa Pinkola Estésin teos Naiset, jotka kulkevat susien kanssa. Luen sitä yhä uudelleen. Nyt kun tarkastelen äitiveistoksiani, huomaan, miten valtavasti myyttejä olen niihin kytkenyt.

Katso nyt vaikka tuon veistoksen rintoja ja niistä esiin tulevia pikku käsiä ja nisiä. Ne liittyvät aikaan, jolloin kaksoseni syntyivät ennenaikaisina, enkä voinut imettää heitä kuten hyvän äidin kuuluisi.

Taiteilijan tieni on ollut aikamoista mutkaa. Olen viettänyt lapsuuden Kannelmäessä Helsingissä ja käynyt sihteerilinjan kauppaopistossa. Äiti oli mainostoimistossa töissä, ja minä pääsin respaan äidin työpaikalle. Ympärillä copyt ja AD:t ”kreasivat” ja minä surin, kun en itse ollut luova. Mutta niin vain etenin toimistossa. Muutin Englantiin, kävin tv-tuotantolinjan ja sain töitä alalta. Lopulta seisoin Cannesissa siemailemassa cocktaileja tv-pomojen kanssa. Ura vei Suomeen kotimaisten ohjelmien tuottajaksi. Se oli kuitenkin lyhyt pesti, sillä hommat siirrettiin pian Tukholmaan. Yhtäkkiä olin taas mainostoimistotyössä.

Tuntui, että olen palannut johonkin jo kertaalleen elettyyn. Sanoin itseni irti.

Olin suorittanut kansalaisopistossa huovutuskurssin ja ihan hyrisin mielihyvästä siellä. Seuraavaksi kävin Kankaanpäässä kädentaidon ohjaajan linjan, ja opiskelin hätäpäissäni jopa suutariksi. Olin jonkin äärellä, mutten tiennyt, minkä. Tunsin itseni eksyneeksi, elämä tuntui tarkoituksettomalta ja ahdistuin. Täällä miehen kotitilalla Lavian perukoilla talvet ovat pimeitä ja pitkiä.

Lopulta pakon edessä jouduin kohtaamaan itseni ja hyväksymään kaikki puoleni, ne ikävätkin. Taide oli tienviittani valoon. Opin olemaan läsnä, ja vain olemalla täysin läsnä luovuus ihmisessä vapautuu. Ja niin töitä alkoi syntyä.”

Erkki Pekkarinen, 84, on viimeisiä suomalaisia tuohen taitajia: ”Taiteeni syntysijat ovat menneessä maailmassa”

”Olin pörröpää kymmenvuotias, kun näin isän kirjassa kuvan tuohivirsuista. Yritin oitis väkertää moisia paperisuikaleista, vaan en onnistunut millään. Lopulta tajusin, että ne virsut olivat kuvassa väärin.

Minä olen kaikin puolin ITE. Kiertokoulua kävin Pielisjärvellä kaksi ja puoli vuotta. Meillä oli niin pahapäinen vanhapiika opettajana, että minä ja velipoika päätimme jäädä kotiin. Painuimme isän kanssa savotalle töihin, kunnes yhtenä aamuna vanhapiika tulla vaapersi kapoista kotipolkua pitkin meitä ojentamaan.

Mikä onni, kun isä antoikin luvan jäädä. Myöhemmin kävin koulua hiukan lisää, mutta sitten pakolliset vuodet tulivat täyteen. Minä tykkäsin käyskennellä avaran taivaan alla ja pohjoisen tukkisavotoilla. Maailma oli niin eri silloin. Ovia ei lukittu, aina oli kahvia ja ruokaa tarjolla kulkijalle. Saatoin vaeltaa satoja kilometrejä kairalla, hörpätä tunturipurosta vettä ja pyytää kalaa. Kerran olin ollut kaksi päivää syömättä, kun erotin kauempana savut. Talon nuori emäntä pani heti pöydän koreaksi.

En viihtynyt kaupungissa, vaikka sitäkin koetin konepajalla Turussa. Semmoinen kellokorttielämä oli vankila. Veri veti pohjoiseen, kairalle.

Taiteessanikin on vapautta. Kun muut savotoilla lätkivät korttia ja ryyppäsivät, minä näpertelin tuohta omissa oloissani.

Kun lopulta selkävaivaisena jäin eläkkeelle, aloin tehdä lisää töitä. Heti erotan koivun, jossa on kunnon tuohta. Nykyisin sellaista on vaikea löytää, kun luonnon tila on mitä on. Ennen elettiin sovussa petojenkin kanssa, vaan nyt kun täälläpäin nähtiin yksi karhu, niin kaikki asevoimat valjastettiin hätiin.

Asikkalan rakennusmestari Alpo Pajulahti näki aikoinaan töitäni ja innostui. Nämä pitää saada näytille! Niin urakoitiin talkooporukalla tämä tupa, ja sitten minä vasta innostuin. Olen tehnyt tuohesta tisuliivit, maailman pienimmät virsut ja maailman suurimman kontin. Tuolla katossa roikkuu uhvo – katohan, siinä tuohinen uhvomies lukee Ultra-lehteä. Hotelli Tallukan edessä seisoo minun viisimetrinen tuohiukkoni, mikä minua hiukan harmittaa. En näet näitä haluai­si myydä. Kerran kun venäläinen turistiporukka lappoi sylit täyteen esineitäni, aloin huitoa, että njet, njet, musevum.”