Outi, 53, kaatui työmatkalla pyörällä ja sai aivovamman: ”On käsittämättömän hirveä tunne, kun ei muista eilisiä keskusteluja”

Pyöräilyonnettomuudessa loukkaantunut Outi Tonteri on opetellut elämään aivovamman ja kroonisten kipujen kanssa. Toipumisessa tärkeintä on ollut tapahtuneen hyväksyntä.

Olikohan tie liukas? Vai taittuisiko kolmen kilometrin työmatka vielä pyörällä? Tätä pohdiskeli varhain marraskuun 22. päivän aamuna lahtelainen Outi Tonteri. Oli loppusyksy 2011. Pyöränrengas ei luisunut pihalla eikä maa tuntunut liukkaalta, vaikka lunta oli satanut hieman.

Puoli seitsemältä oli vielä pimeää, kun hän asetteli kypärän päähänsä ja hyppäsi pyöränsä selkään. Yksityisellä lääkäriasemalla laboratorion sairaanhoitajana työskennellyt, tuolloin 42-vuotias Outi oli lähdössä aamuvuoroon töihin.

Hän pääsi kotoaan vain muutaman kymmenen metrin matkan, kun alamäessä vauhti kiihtyi. Itse kaatumista hän ei muista – on vain etäinen mielikuva siitä, kun pää kolahti kaatuessa asfalttiin.

Outi oli kaatunut vasemmalle kyljelleen. Hän havahtui hereille istuessaan keskellä tietä. Pyörä oli ehjä, samoin kypärä.

– Muistan pohtineeni ensimmäiseksi, että toimivatko jalkani vielä. Nousin seisomaan ja iloitsin ajatuksesta, että luuni eivät olleet murtuneet.

Outi talutti pyörän takaisin kotipihalleen. Samassa hän oivalsi, että oli ollut matkalla töihin ja lähti uudelleen ajamaan pyörällä työpaikalleen. Siitä matkasta Outi ei tänä päivänäkään muista mitään.

Oudot oireet ihmetyttivät

Työpaikan pukuhuoneessa Outi kertoi työkaverilleen kaatuneensa pyörällä.

– Samassa rupesin itkemään. Ihmettelin omaa reaktiotani, miksi ihmeessä vollotin moista asiaa. Tiesin, että se ei ollut normaalia. Tuntui siltä kuin pääni ei olisi omani.

Myöhemmin Outi on lukenut, että hallitsemattomat tunnereaktiot liittyvät usein aivovammoihin.

Jälkikäteen Outi myös kuuli, ettei ollut muistanut tuona aamuna laittaa päälle laboratorion laitteita, jotka normaalisti olisi käynnistänyt vuoronsa aluksi.

Kun asiakkaat esittivät hänelle yksinkertaisia kysymyksiä, Outi ei osannutkaan vastata. Vasta silloin hän huomasi ruhjeet kehossaan eikä kyennyt enää istumaan. Pääkipu yltyi sietämättömäksi, ja hän tunsi olonsa huonovointiseksi.

Huolestunut työtoveri patisti Outin hakeutumaan välittömästi lääkärin vastaanotolle. Tutkimusten perusteella lääkäri arveli Outin saaneen aivotärähdyksen ja lähetti tämän loppupäiväksi kotiin. Siellä oireet pahenivat. Seuraavana päivänä hän palasi takaisin työterveyslääkärille ja pyysi, että hänen päänsä kuvattaisiin. Outi aavisti, ettei kaikki ollut kunnossa.

– Päässäni ei ollut ulkoisesti haavoja tai ruhjeita, mutta tuntui koko ajan siltä kuin joku olisi taputtanut sitä ja jotain nestettä olisi valunut päätäni pitkin.

Lääkäri teki ulkoisia tutkimuksia, mutta ei löytänyt oireiden aiheuttajaa. Reilun viikon ajan Outi sai kerrallaan parin päivän mittaisia sairauslomia, koska ei pystynyt olemaan töissä. Yhtenä päivänä hän ruokaa laittaessaan havaitsi hajuaistinsa kadonneen. Jos hän yritti nostaa kauppakassia, viiltävät sähköiskunomaiset kivut hyökyivät läpi vasemman käden.

Aivovammadiagnoosi oli sokki

Ennen onnettomuutta Outi eli kiireistä ja työntäyteistä arkea. Perheen lapset olivat tuohon aikaan 14-, 12-, 10- ja 8-vuotiai­ta. Outi haaveili voivansa vielä joskus tehdä töitä kouluterveydenhoitajana lasten parissa.

Perhe oli muuttanut 1950-luvulla rakennettuun omakotitaloon vuonna 2008, reilut kolme vuotta ennen onnettomuutta. Outi ja hänen puolisonsa olivat suunnitelleet remontteja, jotta talosta tulisi heidän haaveidensa mukainen. Nyt ne unelmat pysähtyivät kuin seinään.

Onnettomuuden jälkeisinä viikkoina Outi juoksi lääkäriltä toiselle. Yksi ortopedi epäili hänen saaneen aivovamman, toinen kumosi epäilykset. Hän kehotti Outia lepäämään ja syömään särkylääkkeitä.

Pallottelua paikasta toiseen kesti, kunnes lopulta neurologi laittoi lähetteen kaularangan magneettikuvaukseen. Kävi ilmi, että kaularangan viidennen ja kuudennen nikaman välinen välilevy oli luiskahtanut pois paikaltaan. Se tukki hermojuurikanavaa. Halvaantuminen kaulasta alaspäin oli ollut parin millimetrin päässä. Tilanne vaati leikkauksen.

Tapaturmasta oli kulunut kolme kuukautta, kun Outi pääsi tapaamaan leikkaavan lääkärin. Sairaalassa leikkauspäivä sovittiin parin kuukauden päähän huhtikuulle. Käynnin yhteydessä selvisi, että hänellä oli myös lievä aivovamma.

– Luin aivovammasta lääkärin kirjoittamista papereista autossa, kun ajoimme sairaalasta kotiin. Se oli melkoinen sokki, jota oli vaikea sulatella.

Huhtikuussa 2012 tehty kaularangan leikkaus ei tuonut toivottua tulosta, vauriot olivat ehtineet jo syntyä. Tilannetta ei helpottanut alkuvuodesta 2014 tehty uusi leikkaus, jonka yhteydessä leikkaushaavaan pääsi ihon bakteeri. Kivut jäivät ja veivät Outin lukemattomia kertoja sairaalaan. Apua ei löytynyt lääkekokeiluista eikä fysioterapiasta. Saman vuoden vappuna Outi sai päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä.

– Päätös oli helpotus, mutta myös kova paikka. Olin ollut unelma-ammatissani, mutta nyt en voinut enää jatkaa uraani.

”On hirveä tunne, kun ei muista eilisiä keskusteluja”

Outin aivovamma ja kaula- ja lannerangan hermojuurivauriot oireilevat aaltoilevasti. Hyvinä päivinä ulkopuolinen ei välttämättä havaitse Outissa mitään vammautumiseen viittaavaa. Huonoina päivinä Outi ei pääse raastavien kipujen vuoksi ylös sängystä. Silloin jo pelkkä oleminen on vaikeaa.

– Heti tapaturman jälkeen ihmettelin, kun hermostuin helposti. Tunnepuolella itku ja nauru ovat aina olleet herkässä, mutta ne ovat herkistyneet entisestään.

Myös lähimuisti temppuilee. Edellisenä päivänä sovitut suunnitelmat voivat jo seuraavana päivänä olla pyyhkiytyneet mielestä. Ruoka saattaa unohtua palamaan liedelle sillä aikaa, kun Outi on jäänyt vaihtamaan kuulumisia naapurin kanssa. Lukuisia kertoja Outi on löytänyt pyykit märkinä ja haisevina koneesta, kun hän on kokonaan unohtanut niiden ripustamisen.

– Keskittymiskykyni on paljon kehnompi kuin ennen. Nyt minun täytyy hoitaa yksi asia kerrallaan, vaikka ennen pystyin puuhastelemaan kotiaskareita ristiin rastiin.

Outi on opetellut kirjaamaan kaikki menonsa ylös. Ilman kalenteria arjen hallinta ei onnistuisi.

– On käsittämättömän hirveä tunne, kun ei muista eilisiä keskusteluja tai tapahtumia.

Keskittymistä vaativat tapaamiset väsyttävät Outia, menojen ja vierailuiden jälkeen hän tarvitsee aikaa toipumiselle. Hän pyrkii sopimaan menonsa aamupäiviin, jolloin on virkeimmillään.

– Elämä vaatii suunnittelua, mutta onneksi olen jo aika hyvä siinä.

Aivovammasta ei vitsailla, mutta Outin oireista kylläkin.

Ei lässytykselle ja voivottelulle – kyllä mustalle huumorille

Outin perhe, mies ja neljä nyt jo täysi-ikäistä lasta ovat olleet hänen tärkeimpiä tukipilareitaan.

– Ilman miestä ja lapsia olisi ollut helppo vaipua itsesääliin. He saivat minut ylös sängystä, jaksoin yrittää ja jatkaa elämää.

Onnettomuuden jälkeen lapset ottivat vastuuta, Outin mielestä osin liikaakin. Lapset huolehtivat toinen toisistaan, pesivät pyykkiä ja opettelivat tekemään ruokaa.

Nuorin lapsi muisteli hiljattain onnettomuuden jälkeistä aikaa.

– Hän muistaa minun kärsineen kovista kivuista ja sen, kun hän ymmärsi, ettei äiti menekään enää töihin.

Outi ja hänen miehensä ovat olleet naimisissa 26 vuotta. Outi arvelee suhteen muuttuneen, mutta ei huonolla tavalla.

– Minä käyn hitaalla, en muista ja jankkaan asioita. Parisuhteemme vaatii enemmän kärsivällisyyttä molemmilta.

Vaikeista asioista on aina puhuttu avoimesti, onnettomuuden jälkeen ehkä vielä enemmän.

– Jo suhteemme alussa mieheni sanoi, että avioliitto on kuin talon rakentamista – perustuksen pitää olla vahva. Sen päälle on turvallista rakentaa talo.

Perheen keskenään viljelemällä mustalla huumorilla on ollut voimaannuttava vaikutus. Aivovammasta ei vitsailla, mutta Outin oireista kylläkin. Se keventää vaikean asian käsittelyä.

– Meillä on sisäpiirivitsi perheen kanssa. Kun käyn hitaalla tai en muista, joku sanoo ”kops”. Se viittaa hetkeen, jolloin kaaduin ja löin pääni.

Myös Outin kummipojan perhe on hänelle tärkeä. Perheeseen syntyi esikoinen samana vuonna, kun Outi jäi työkyvyttömyyseläkkeelle.

– Kummipoikani lapset ovat tuoneet riemun tullessaan. Heidän elämänilonsa saa omat murheet unohtumaan.

Tapahtunut on vaikuttanut Outin ystävyyssuhteisiin.

– On paljon ihania ihmisiä, jotka ovat pysyneet rinnallani. Mutta on myös heitä, jotka ovat jääneet pois. Tuntuu, että osan on ollut vaikea hyväksyä sitä, mitä minulle tapahtui, ja he ovat vähätelleet oireitani.

Sellaiset ihmiset Outi on karsinut elämästään. Hän ei halua selitellä tai todistella aivovammaansa kenellekään. Parasta tukea on normaali ajanvietto ystävien kanssa.

– Toki puhun vammoistani avoimesti, mutta keskustelu ei saa pyöriä minun ja oireideni ympärillä. En kestä minkäänlaista lässytystä tai voivottelua.

Erilaista mutta onnellista elämää

Vaikka elämänmuutos on ollut suuri, Outi on monesta asiasta kiitollinen – kaikkein eniten siitä, että hänellä oli pyöräilykypärä päässään.

– Neurokirurgi sanoi, että ilman kypärää olisin kuollut. Olen joka päivä onnellinen siitä, että en halvaantunut vaan pystyn yhä puhumaan ja tekemään asioi­ta.

Jälkikäteen Outi on kuullut, että hänet olisi pitänyt määrätä magneettikuviin ja leikata heti onnettomuuspäivänä. Nopea toiminta olisi voinut säästää hänet neuropaattisilta kivuilta.

– En ole katkera. Katkeruus olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. Se myrkyttäisi koko elämän.

Vaikeista hetkistä huolimatta Outi sanoo elävänsä nyt hyvää elämää. Erilaista, mutta onnellista. Hän nauttii äänikirjojen kuuntelemisesta ja kävelyistä tutuilla metsäreiteillä.

Toipumisessa tärkeintä on ollut hyväksyntä – ymmärrys siitä, ettei hän parane koskaan.

– Sen kanssa on vain elettävä. Olen monesti ihmetellyt sitä, että tällaisestakin kokemuksesta voi selvitä. Elämä jatkuu. Aurinko paistaa edelleen.

”Haluan yhä tuntea itseni tärkeäksi”

Aivovammadiagnoosin saatuaan Outi ryhtyi etsimään siitä tietoa netistä. Sairaanhoitajana hän oli hoitanut aivovammapotilaita, mutta omalla kohdalla kaikki tuntui oudolta ja vieraalta.

Outi liittyi jäseneksi Aivovammaliittoon ja alkoi osallistua yhdistyksen järjestämiin tapahtumiin.

– Vertaistuki on täysin korvaamatonta – se, kun toinen ymmärtää jo puolesta sanasta, mistä on kyse.

Syksyllä 2017 Outi rohkaistui hakemaan kokemustoimijakoulutukseen. Myöhemmin hän kouluttautui vielä kokemusasiantuntijaksi. Nyt hän kertoo tarinaansa muille aivovamman saaneille ja heidän läheisilleen.

– Haluan yhä tuntea itseni tärkeäksi, ja tässä työssä se toteutuu. Jokaisen kohtaamisen jälkeen tuntuu kuin leijuisin ilmassa koko seuraavan viikon.

Lue lisää:

• Terveys

  Aivovamman saanut Johanna, 44, joutui luopumaan työstään ja suuresta unelmastaan: "Ymmärsin, ettei paluuta entiseen ole"

• Ihmiset

  Anne Matoniemi sai aivovamman joutuessaan ex-poikaystävänsä puukottamaksi – joutunut kohtaamaan paljon ennakkoluuloja: "Aivovamma on näkymätön, joten ihmiset eivät suostu näkemään sitä"

• Ihmiset

  Lääkärin virheen vuoksi nuorena vammautunut Sonja-Elina Tähtinen sai kaipaamansa perheen: "Teho-osastolla maatessani olen miettinyt, olinko itsekäs halutessani lapsia"