Satu Wärnhjelm
– Naisten alkoholismia leimaa yhä valtava häpeä. Omalla esiintulollani toivon voivani vaikuttaa jonkun alkoholin kanssa kamppailevan naisen hoitoon hakeutumiseen, Satu Wärnhjelm toteaa.
Ihmiset

Raitistunut Satu Wärnhjelm: ”Raittiina voin antaa läheisille todellisen minäni”

Satu Wärnhjelm, 47, kantoi sisällään synkkää salaisuutta lähes koko aikuisikänsä. Muut näkivät hänessä neljän lapsen työssäkäyvän äidin. Vain perhe tiesi, että Satu kätki viinapulloja lopulta jopa lenkkipolkunsa varteen. Riippuvuus oli viedä häneltä hengen.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Suvi Elo/Otavamedia

Joskus unessa hän on yhä juovuksissa. Herätessä kehon läpi kulkee huojennuksen aalto: se ei ollutkaan totta. Sitten tulevat muistot ja niiden mukana häivähdys ahdistusta ja häpeää.

Alkoholi hallitsi Satu Wärnhjelmiä lähes koko hänen aikuisikänsä. Matka alkoholistiksi kulki spiraalimaisesti. Ajoittain hän pystyi pysäyttämään luisun ja olemaan jopa kuukausia ilman viinaa.

Mutta kuivinakin aikoina päihteet hallitsivat Sadun ajatuksia. Lopulta hän aina ratkesi.

– Kuvittelin, että voin ottaa niin kuin muutkin, vain yhden oluen tai lasin kuohuviiniä. Mutta eihän se niin mennyt.

”Rakastuin humaltumisen tunteeseen”

En ansaitse näin suurta onnea. Se oli Sadun ensimmäinen ajatus, kun esikoinen laskettiin käsivarsille. Hän oli 25-vuotias, ja takana oli päihdehuuruinen menneisyys.

Ensimmäisen kunnon känninsä Satu veti yläasteikäisenä koulun päättäjäisissä Hietsun uimarannalla Helsingissä. Kun muut seuraavana päivänä valittelivat, miten epämiellyttävältä kontrollin menettäminen oli tuntunut, Satu pysyi vaiti.

– Minulle se oli valtava vau-elämys, rakastuin humaltumisen tunteeseen. Alkoholistille ensimmäiset humalakokemukset ovatkin usein mieluisampia kuin ei-päihderiippuvaiselle.

Sadun kotona Kauniaisissa alkoholia ei juuri käytetty. Olut tuli tutuksi, kun hän 15-vuotiaana alkoi seurustella kolme vuotta vanhemman pojan kanssa. Tämä joi joka viikonloppu, joskus arkenakin. Myös Sadulle alkoi maistua.

– Alkoholismini syntyi jo tuolloin. Ystävät ja harrastukset saivat pikkuhiljaa väistyä päihteiden tieltä.

Opinnot Satu silti suoritti. Hän valmistui perushoitajaksi ja pääsi töihin sairaalaan. Eräänä päivänä kesken raportointipalaverin sydän alkoi takoa ja hiki virrata. Työtoverit tulkitsivat oireet alkuraskauden aiheuttamiksi, olihan Satu juuri avioitunut poikaystävänsä kanssa. Satu itse tiesi, että kohtaus johtui lähes päivittäisestä alkoholinkäytöstä. Se teki hänestä hermostuneen ja ahdistuneen.

– Tunsin hirvittävää syyllisyyttä. Jäin sairauslomalle ja päätin, etten häpeältäni voi enää palata töihin.

Työterveyspsykologi määritteli oireet paniikkihäiriöksi ja määräsi rauhoittavia lääkkeitä. Säikähtänyt Satu vähensi alkoholinkäyttöään – mutta vain hetkellisesti.

”Odotin kireänä hetkeä, jolloin voisin taas juoda”

Humalassa Satu sai älyttömiä päähänpistoja. Hän saattoi kiivetä katolle tai hypätä roikkumaan junan perään. Seksuaalisesti hän oli holtiton.

– Aamuisin oli hirveä morkkis. Tiesin, etten pohjimmiltani ole sellainen.

Nuoruuden liitto loppui lyhyeen. Tulevan puolisonsa ja lastensa isän Satu kohtasi baarissa. Mies oli herrasmies ja upseeri, täydellinen vastakohta edelliselle kumppanille.

– Hänen seurassaan tunsin olevani turvassa. Samalla podin huonommuutta: voiko kaltaiseni tyttö edes istua hänen hienoon autoonsa? Oli jatkuvasti syyllinen ja kelvoton olo.

Mies käytti alkoholia sivistyneesti: saunakalja, pari lasia viiniä ruoan kanssa. Satu pyrki samaan. Mutta kohtuus ei hänelle riittänyt.

– En voinut ajatellakaan luopuvani kokonaan alkoholista. Juomaputkien aikana odotin kireänä ja hermostuneena hetkeä, jolloin voisin taas juoda.

Kun se hetki koitti, humaltuminen riistäytyi käsistä. Satu kaatuili ja kompuroi, sammui vääriin paikkoihin, eksyi vääriin vuoteisiin. Seurusteluun tuli katkoja. Mutta oli myös pitkiä juomattomia kausia, jolloin parilla oli yhdessä mukavaa.

Ahdistuksissaan Satu viilteli itseään ja otti muutaman kerran yliannostuksen lääkkeitä. Ei hän oikeasti halunnut kuolla. Viime tingassa hän lähetti aina viestin jollekin tutulle, joka riensi pelastamaan.

Erään tällaisen tapauksen jälkeen Satu päätyi puoleksitoista kuukaudeksi Lapinlahden psykiatriseen sairaalaan.

– Lääkärien mukaan join, jotta pärjäisin ahdistukseni, masennukseni ja sosiaalisten tilanteiden kammoni kanssa. Oikeasti tilanne oli juuri päinvastainen. Sain oireita siksi, että join.

”Ajattelin, etten ikinä olisi lapseni nähden humalassa”

Lopulta miesystävä ilmoitti, että soutaminen ja huopaaminen parisuhteessa saa riittää. Joko he muuttavat yhteen tai eroavat.

– Olin rakastunut, ja mies oli minulle pelastusrengas. Tiesin, että jos päästäisin hänet menemään, elämästäni katoaisi viimeinenkin holtti.

Yhteinen koti perustettiin Espooseen. Uudet ystävät olivat keskiluokkaisia kunnon ihmisiä, joille Satu ei tohtinut puhua menneisyydestään. Kelvottomuuden tunne seurasi kuitenkin varjona kintereillä. Satu janosi hyväksyntää ja uupui yrittäessään miellyttää kaikkia. Sitten hän huomasi olevansa raskaana.

Alkoi Sadun siihenastisen elämän tasapainoisin jakso. Alkoholi jäi pois kuin itsestään. Alkuraskauden aikana Satu kärsi voimakkaasta pahoinvoinnista ja pelkkä ajatuskin viinasta kuvotti. Alkoholi ei hänen mielestään kuulunut äitiyteen ollenkaan. Paheksuen Satu katseli sivusta, jos jossain juhlissa joku äiti tuli hiprakkaan.

– Se ruokki omaa pelkoani. Ajattelin, etten ikinä olisi lapseni nähden humalassa.

Perheeseen syntyi pian toinenkin vauva, ja seesteinen vaihe jatkui. Ennen kolmannen lapsen syntymää alkoholi alkoi pikkuhiljaa hiipiä takaisin Sadun elämään. Viikonloppuisin perheaterioilla nautittiin viiniä, ja jo perjantaina iltapäivällä Satu huomasi miettivänsä, mitä tarjoaisi aperitiiviksi.

Kun Satu odotti neljättään, perhe muutti Turkuun. Lähipiiri jäi Helsingin seudulle. Jo vauvan imetysvaiheessa juominen alkoi taas riistäytyä kontrollista.

”Ajattelin, etten selviydy, ellen juo edes vähän”

Äiti, onko sinun pakko ottaa aina viiniä? Kymmenvuotiaan esikoisen kysymys säpsäytti.

Satu oli alkanut suunnitella perheen viikonloppuaterioita niin, että niihin sisältyisi mahdollisimman paljon alkoholia. Alkupalaksi katkarapuja ja kuohuviiniä, pihvin kera punaviiniä, jälkiruoaksi likööriä tai viskiä. Ruokaa laittaessaan hän lorautti vaivihkaa olutta tai siideriä teemukiin.

Puoliso ei vielä tajunnut vaimonsa pakonomaista tarvetta juoda. Satu oli kyennyt käyttämään alkoholia kohtuudella niin pitkään, että mies kuvitteli ongelman selätetyksi. Pahoja ylilyöntejä ei vielä tullut. Esikoistaan Satu ei kuitenkaan kyennyt hämäämään. Koulusta palattuaan poika pysähtyi aina katsomaan äitiään tutkivasti.

– Myöhemmin hän kertoi nähneensä silmistäni, milloin olin ottanut. Katseeni muuttui silloin kovaksi ja välinpitämättömäksi.

Esikoisesta tuli äidin pieni vartija. Poika pysytteli kotona. Hän lähti kauppareissulle mukaan varmistamaan, ettei mukaan tartu alkoholia. Jos Satu kävi kaupassa yksin, poika tutki auton salapullojen varalta. Lopulta hän seurasi varjona jopa koiralenkeillä, jotta äiti ei pääsisi naukkailemaan metsään piilottamiaan juomia. Kotona Satu sulkeutui usein päänsärkyyn vedoten vessaan lukkojen taakse juomaan.

Välillä Satu tajusi itsekin, ettei näin voi jatkua, ja haki apua. Psykoterapiassa hän kertoi avoimesti päihteidenkäytöstään.

– Tiesin ongelmieni johtuvan alkoholista. Silti ajattelin, etten selviydy, ellen juo edes vähän. Se maailma, johon aamuisin heräsin, oli synkkä, ja alkoholin avulla pääsin edes hetkeksi ahdistuksesta.

Satu hakeutui myös A-klinikalle. Mutta hän katsoo, että siellä hoidettiin oireita, ei itse sairautta.

– Minulla on geneettinen taipumus alkoholismiin. Aloitin päihteidenkäytön jo nuorena, ja kun altistus oli riittävän suuri, sairaus puhkesi. Alkoholismi on aivokemiaa. Se on fyysinen sairaus, ei mielen.

Silti Sadulle määrättiin erilaisia psyykenlääkkeitä, joista osa vaikutti keskushermostoon samalla tavalla kuin alkoholi. Vaikka Satu oli välillä kuivilla, kemiallinen altistus ei katkennut. Luisu spiraalissa vain hidastui hetkeksi.

Satu Wärnhjelm

– Riskikäyttäjä on eri asia kuin alkoholisti, Satu Wärnhjelm muistuttaa. Suurkuluttaja voi vähentää viinanjuontia, mutta alkoholistille täysraittius on ainoa mahdollisuus.

”Halusin näyttää itselleni ja muille, ettei mitään ongelmaa ole”

Kulissit pysyivät pystyssä pitkään. Kukaan perheen ulkopuolella ei tiennyt Sadun ongelmasta. Sitten alkoi tulla ylilyöntejä sukujuhlissa ja miehen edustustilaisuuksissa. Humaltuessaan Satu puhui levottomia ja sammui nurkkaan tai käyttäytyi holtittomasti.

Töissä alettiin kiinnittää huomiota Sadun väsymykseen ja nuutuneeseen ulkomuotoon. Päihderiippuvaisten tapaan hän oli taitava selittämään tilanteen parhain päin. Hän vetosi milloin migreeniin, milloin flunssaan.

Tilanteeseen puututtiin vasta, kun jatkuva pastillien imeskelykään ei enää peittänyt viinan tuoksahdusta. Silloin Satu vaihtoi työpaikkaa, ja hoitoalalla niitä riitti. Kuivina kausina hän pyrki korvaamaan hairahduksensa armottomalla suorittamisella. Hän kuritti kroppaansa kuntosalilla ja opiskeli sairaanhoitajaksi.

– Halusin näyttää itselleni ja muille, ettei mitään ongelmaa ole. Mutta alkoholisti ei voi korvata juomista jollakin muulla tekemisellä, sillä juominen ei ole alkoholistille tapa. Se on sairauden ilmentymä.

Pitkien kuivien jaksojen aikana perhe hämääntyi uskomaan, että juominen on viimein loppunut. Mutta sitten jokin pieni vastoinkäyminen laukaisi halun tarttua pulloon.

”Läheisistäni huokui viha ja pettymys minua kohtaan”

Romahdus oli väistämätön. Se tapahtui esikoisen lähdettyä armeijaan. Mies työskenteli tuolloin ulkomailla. Satu makasi pimennetyssä makuuhuoneessa tyhjentämässä pullon toisensa perään. Kotona yhä asuville nuoremmille lapsille hän sanoi kärsivänsä migreenistä. Lapset tietenkin ymmärsivät, mistä oli kyse, mutta oli liian pelottavaa puuttua asiaan. Sairauden kieltäminen koski koko perhettä.

Vuosikausiin viina ei ollut aiheuttanut mielihyvää. Satu joi siksi, että hänen oli pakko. Juomalla hän pääsi ikään kuin ”normaalitilaan”.

Spiraalin loppusyöksystä puhuminen tekee yhä kipeää. Kerrotaan siis vain, että tapahtumaan liittyi pitkä ryyppyputki ja niin vakavia, koko perhettä koskevia seurauksia, että ongelmaa ei voitu enää ohittaa. Kävi selväksi, että jos Satu jatkaisi entiseen malliin, hän ei eläisi enää kauan. Elimistö ei kestäisi.

Satu kirjautui Minnesota-mallista eli toipumiskeskeistä hoitoa antavalle yksityiselle päihdeklinikalle. Ei siksi, että halusi, vaan koska tiesi menettävänsä perheensä, jos ei suostuisi. Apua hän ei uskonut saavansa.

Neljän viikon hoitojakson aikana vertaisryhmässä käydyt keskustelut auttoivat Satua ymmärtämään päihderiippuvuutensa sairautena. Toivo heräsi. Ehkä hänen olisi sittenkin mahdollista toipua.

Hoito ei ollut kivutonta. Päihdeterapian tehtävänä on herättää motivaatio raitistua. Sitä ennen on käytävä läpi hätäännys ja havahtuminen. Satu alkoi nähdä asioita, joita hän oli pitkään kieltäytynyt näkemästä: Kuinka hän oli toiminut vastoin moraaliaan ja periaatteitaan. Kuinka syvästi hän oli käytöksellään loukannut lähimpiään.

Kolmannella viikolla järjestettiin läheiskohtaaminen, johon osallistui 17 sukulaista ja ystävää. Ensimmäistä kertaa Sadun alkoholismista puhuttiin suoraan ja kaunistelematta. Muille kuin perheenjäsenille tieto tuli sokkina.

– Heistä huokui viha ja pettymys minua kohtaan ja suru siitä, mitä lapset olivat joutuneet kärsimään. Satuttavin oli esikoiseni lause: ”Olet varastanut minun lapsuuteni.” Olin tajunnut asian järjellä, mutta tuossa tilaisuudessa tieto laskeutui tunteen tasolle.

”Ennen viina valitsi, nyt teen valintani itse”

Raitistumisesta on kulunut nyt liki neljä vuotta. Satu ei ole sortunut päihteisiin kertaakaan, niille ei ole ollut tarvetta. Lasten luottamus on palautunut vähitellen. Ensimmäisten kuukausien aikana vanhin tytär ei puhunut äidilleen juuri mitään ja esikoinen soitti tarkistussoiton, jos äidin lähettämässä tekstiviestissä oli kirjoitusvirheitä. Nyt välit ovat taas läheiset. Avioliitto sen sijaan päättyi.

– Se oli raskas päätös. Mutta koin, että avioero on meitä molempia kohtaan oikein. Olemme yhä hyvissä väleissä, tuleva joulukin vietetään yhdessä.

Eivät mieliteot kokonaan ole poistuneet. Viime kesän hellepäivinä mielessä käväisi mukava muisto skumpan siemailusta laiturinnokassa. Mutta Satu tietää, mihin yksikin lasillinen johtaisi.

– Raittius antoi minulle elämäni takaisin. Ennen viina sumensi kaiken, nyt minulla on värit, sävyt ja äänet. Ennen viina valitsi, nyt teen valintani itse. Olen vastuuntuntoinen ja läsnäoleva äiti, ystävä ja työntekijä.

Raitistuminen toi mukanaan myös uuden ammatin. Satu työskentelee päihdeterapeuttina ja pitää palkitsevana sitä, että voi kokemustensa ansiosta auttaa muita päihderiippuvaisia.

Vaikka kaikki on nyt hyvin, unet ja muistot piinaavat yhä joskus. Päihtyneenä Satu teki asioita, jotka hävettävät häntä edelleen. Mutta enää hän ei kanna niistä syyllisyyttä.

– En voi muuttaa menneisyyttäni. Voin vain pysyä raittiina ja sitä kautta antaa läheisilleni toisenlaisen, todellisen minäni.

X