Sirkku, 44, on laulanut kuorossa onnellisimmat hetkensä ja kaikkein vaikeimman: ”Se laulu oli isälle tärkeä”
Sirkku Hanskin, 44, esimerkki johdatti koko lapsuudenperheen kuoroharrastuksen ääreen. Isän kuoltua yllättäen kuoroyhteisö näytti voimansa.
Tällä hetkellä Sirkku Hanskin kuorokoti on kymmenen vuotta täyttävä kamarikuoro Värinä, jonka varajohtajana hän toimii.
Sirkku Hanskin, 44, esimerkki johdatti koko lapsuudenperheen kuoroharrastuksen ääreen. Isän kuoltua yllättäen kuoroyhteisö näytti voimansa.
”Isäni oli minulle musiikillinen inspiraationlähde, vaikkei hän suuri muusikko ollutkaan. Kun olin pieni, isäni soitti kitaralla tiettyjä kappaleita ja sitten lauloimme niitä yhdessä. Kun osasin jo soittaa paremmin pianoa, kävimme yhdessä läpi Suuria toivelaulukirjoja. Minä soitin ja hän lauloi, tai sitten lauloimme yhdessä. Lapsuuteni oli hirvittävän onnellinen.
Menin kolmannella luokalla Tampereella musiikkiluokalle, ja siitä eteenpäin musiikki on vienyt elämääni. Hyvin pian liityin Tampereella ensin lapsikuoroon ja sen jälkeen nuorisokuoroon. Samalla soitin pianoa.
Lukion päätyttyä pohdin, tulisiko minusta musiikinopettaja. Minua kiinnosti moni muukin asia, ja ehkä pelkäsin, että menettäisin musiikista riemun, jos tekisin sitä työkseni, joten hain lopulta Espooseen Teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan.
Opintojen alettua minun piti tietysti löytää seuraava paikka, jossa voisin jatkaa laulamista. Muutamat tuttuni olivat muuttaneet pääkaupunkiseudulle, ja he houkuttelivat minut Hämäläis-Osakunnan Laulajiin. Uudella paikkakunnalla kuorosta löytyi toinen perheeni ja kotini.
Musiikki yhdistää eri-ikäisiä kuorolaisia
”Kun opiskelut päättyivät ja olin väitellyt tekniikan tohtoriksi, ei opiskelijakuoro enää mahtunut yhtälöön. Minulla oli pienet lapset ja intensiivinen työ. Kuoron tärkeyden huomaa vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Tulee pakahduttava tunne, jota pitäisi päästä purkamaan.
Arjen tasoituttua minulla oli jo kova hinku päästä laulamaan.
Kymmenen vuotta sitten perustin vanhojen opiskelijakuorosta uloskasvaneiden ystävieni kanssa kamarikuoro Värinän, jossa laulan edelleen. Vuosien varrella kuoro on laajentunut, ja meitä on jo noin 40 eri-ikäistä ja eri taustoista tulevaa laulajaa. Mahdumme kaikki samaan paikkaan, koska musiikki on se yhdistävä tekijä.
Laulan kakkossopraanoa. Me kakkossopraanot olemme sopeutuvaisia, koska välistemmana emme useinkaan ole solistisessa roolissa vaan tärkeä tehtävämme on täydentää harmonia. Meidän pitää löytää oma paikkamme bassojen luomalta pohjalta ala- ja ylä-äänten välistä.
Parhaimmillaan kuorossa tulee kokemus, että olen osa jotain isompaa. Kun kaikki on hyvin vireessä ja ylä-äänisarjat helisevät, oma olemassaolo häviää ja kaikki on vain yhtä. Silloin olemme laulajina yksi soitin. Ne ovat niitä hetkiä, joita ei pysty kokemaan muualla kuin kuorossa. Olen onnellisimmillani, kun laulan.
Kuoron tärkeyden huomaa vasta sitten, kun sitä ei enää ole.”
Työelämässäkin voi juhlia ja iloita onnistumisista, mutta samanlaista kokemusta kuin kuorosta sieltä en saa. Kuorossa kaikki tapahtuu fyysisesti yhdessä: jokainen on tärkeä palanen kokonaisuutta. Minussa elää innokkaan kuorolaulajan lisäksi myös tutkijasielu. Olen tällä hetkellä töissä enemmänkin kaupallisessa roolissa, mutta edelleen olen tutkimuksen kanssa tekemisessä.
Voisin liikkua enemmän ja pitää kehostani parempaa huolta, mutta olen päättänyt, että luovutan rajallisen vapaa-aikani laulamiselle, joka tuo kokonaisvaltaisen hyvänolontunteen.”
Kun isä menehtyi, kuoroyhteisö näytti voimansa
”Kuorossa laulaminen oli lapsuudenperhettäni yhdistävä tekijä. Ensin kuorossa olimme minä ja siskoni, sen jälkeen isäkin alkoi laulaa kuorossa, ja loppujen lopuksi myös äitini liittyi kuoroon.
Ehkä isä mielsi kuoleman niin, että siinä veneen kanssa livutaan pois.”
Isäni menehtyi pari vuotta sitten aika yllättäen. Jo kauan ennen sairastumistaan hän oli sanonut, että sitten kun hänet joskus haudattaisiin, hänen toiveensa olisi, että hautajaisissa laulettaisiin Toivo Kuulan Virta venhettä vie. Ehkä isä mielsi kuoleman niin, että siinä veneen kanssa livutaan pois.
Loppu tuli lopulta nopeammin kuin kuvittelimmekaan. Kun kysyimme isän kuorolta, voisivatko he laulaa laulun isän hautajaisissa, jokainen oli heti valmis esiintymään. Vaikean kappaleen harjoittelemisessa kiteytyi kuoron yhtenäisyyden voima.
Samana syksynä lauloimme aivan sattumalta kyseistä teosta myös kamarikuoro Värinässä. Mietin, pystynkö sitä laulamaan, se oli niin henkilökohtainen laulu. Mutta lopulta pystyin jollain tavalla työstämään surua laulamalla. Sain laulaa laulua, joka oli isälle tärkeä.
Omaan rooliini suvun piirissä on aina kuulunut se, että olen laulanut häissä ja hautajaisissa. Isän muistotilaisuudessa esiinnyin siskoni kanssa, ja se on ehkä ollut elämäni vaikein paikka. Minä soitin pianoa ja lauloimme yhdessä. Ennen esitystä vasen jalkani alkoi täristä aivan hillittömästi. Koska vasenta jalkaa ei pianonsoitossa tarvita, minä vain annoin sen täristä. Kummasti sitä kaikesta selviää, kun ottaa esittäjäroolin päälle.”
Perheen ainoa kuorolainen
”Puolisoani en löytänyt kuorosta, mutta musiikki on meidätkin yhdistänyt. Olin opiskeluaikoina muutaman vuoden mukana Teekkarispeksissä. Hän soitti bändissä ja minä olin taustalaulajana. Mieheni soittaa edelleen bändissä ja minä laulan, mutta samassa produktiossa emme ole enää musisoineet. Musiikkiharrastuksemme ovat molempien omia henkireikiä.
Omassa perheessäni olen tällä hetkellä ainoa kuorolainen, mutta en ole luopunut toivosta, että joku toinenkin vielä innostuisi. Isäni muisti aina mainita, että hänellä oli koulussa laulu 5. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
Nyt kun minulla on omat lapset, olen miettinyt, että voi kun saisi jommankumman pojan kanssa laulaa vaikka Kerrohan, isä oi onko pyöreä maa -kappaletta, jota minulla oli tapana laulaa isäni kanssa. Vasta vanhempana olen ymmärtänyt, kuinka totta sen sanat ovatkaan. Mutta nämä ovat tällaisia äidin toiveita, en ole varma, ovatko lapseni välttämättä samaa mieltä.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 39/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous