Työikäisen kasvatus

Valtaosa työikäisten suomalaisten arjesta kuluu työn puristuksessa. Mari Aulanko kirjoitti aiheesta kirjan, joka pyrkii johdattelemaan työnarkomaanit ja työyhteisöjen marttyyrit takaisin elämän tarkoituksen äärelle.

Kannessa lukee Työ ja Elämäni – mä mistä löytäisin sen laulun. Sisällysluettelo listaa selkeät osa-alueet, jotka natisuttavat omiakin rattaitani päivittäin: ajan, työn, elämän noin ylipäätään… Ei, hyppään suoraan viimeiseen lukuun, Uusi sävel. Se alkaa vasta sivulta 245. Lupaan itselleni, että palaan vielä noihin yli kaksisataa sivua vieviin lukuihin, joissa kerrotaan niistä lukuisista vaaroista, joita pitää sisällään se synkeän riittämättömyyden ja väliin pakokauhunkin täyteinen paniikkikiirearki, jota elän.

”Kiire” roskakoriin

Ensimmäinen luku on nimensä mukaisesti arkiviisautta, joka tekijän itse sepittämine runoineen ei aivan tempaa minua mukaansa. Lukijan on ”löydettävä lumous” ja vastattava kahteen kysymykseen: mitä muutoksia sydämeni haluaisi minun tekevän ja minkä pienen muutoksen voin tehdä jo tänään. Voisin alkaa haparoida näihin ujoja vastauksia, mutta en malta. Sen sijaan haparoin eteenpäin. Sitten luen jotakin, jonka ymmärrän: ”Itsensä kasvattaminen on varsinainen haaste. Lykkäämme muutosta aina vain tuonnemmaksi tai emme edes huomaa sen välttämättömyyttä. Väitetään jopa, että ihminen ei suostu muuttumaan ilman pysäyttävää kriisiä. Meillä on kuitenkin kaksi vaihtoehtoa: muuttua tai itkeä ja muuttua.”

Minäkin haluaisin kyetä kasvattamaan itseäni. Ja muuttuakin, vaikka sitten itkien.
Mutta edes pysähdyttävän kriisin mahdollisuus ei houkuttele. Aulanko tarjoaa arkiviisaudessaan hyviä neuvoja kuten ”nuku riittävästi”, ”anna läheisillesi aikaa” ja ”vaihda tärkeysjärjestys”. Uppoudun ihastuttaviin pohdintoihin siitä, josko uni olisikin meidän todellisuuttamme ja tämä arkinen puurtaminen vain pelkkiä heijastuksia.

”Olet itsesi paras ystävä – olethan!” kirja kannustaa. Se muistuttaa, että työ ei voi olla harrastus. Itsestä huolehtiminen ja oman tyyneyttä ja hyvää mieltä itseen tuovan harrastuksen löytäminen muokkaa ihmistä myös suhteessa muihin. Aulanko luettelee elämän kolme tärkeintä, ainutkertaista hetkeä: syntymä, kuolema ja tämä hetki. Hän ehdottaa kiire-sanasta luopumista. Ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Ja kodin asettamista tärkeysjärjestyksessä työn edelle.

Huomaammeko merkit ympärillämme?

Minulla kuten kellä tahansa lukijalla on mahdollisuus uuvahtaa kesken urakan, ja heittää lempeän kellanvärinen kirja jonnekin palauttamattomien kirjastonkirjojen ja vielä lukemattomien edellisviikon lehtien kanssa samaan läjään. Näin tekemällä tuskin ainakaan muutan hektistä elämänrytmiäni toiseksi. Sen sijaan väsyneessä päässäni muotoutuu ajatus, joka tietenkin oli siellä jo ennen kuin avasin Aulangon kirjan. Ajatus on sama, jonka Aulanko toteaa esipuheessaan: ”Tässä kirjassa tuskin on yhtään uutta ajatusta, ne ovat jo ilmassa, ihmisten mielessä ja huulilla. Ne kävelevät kysymysmerkkeinä ja huutomerkkeinä ympärillä. Jokainen meistä ajattelee näitä tai tämänkaltaisia ihmettelyjään hetkittäin – ja jatkaa matkaansa entistäkin kiireisempänä.”

Ei Aulangon kirja eikä mikään muukaan pyri eikä pysty tarjoamaan patenttiratkaisuja työn, kodin, tarhan ja kuntoa kohottavien tai muuten kehittävien harrastusten väliä tarpoville kansalaisille. Siispä kirjassa esitetyt ajatukset ovat ihan hyvää ja terveellistä luettavaa. Osa on siinä määrin isestäänselviä, että moni voisi ne itsekin raapustaa muistutukseksi vaikka kalenterin väliin. Mutta Työ ja elämäni tarjoilee elämänohjeiden lomassa myös kiintoisia tutkimusfaktoja, viihdyttävää historiasta ja kirjallisuudesta napsittua näkökulmaa sekä lainauksia lasten suusta.

Kelloton aika ja työn ilo

Palaan siis nöyrästi keskimmäisiin lukuihin. Löydänkin jokaisesta osoista jotakin. Aulanko selittää Aika-luvussa, miksi kirjan kansikuvaksi on valikoitunut Marit Liljelundin öljyvärimaalaus ”Juhla rannalla”. Työ on saanut innoituksensa Afrikassa, jossa mentaliteetti sallii tietyn ajattomuuden ja kellon unohtamisen. On vain auringon näyttämää aikaa. Jos minulle tarjoutuu tilaisuus matkustaa vuoden kuluttua Afrikkaan, voisinko edes hetkellisesti tavoittaa tilan, jossa seurailen vain piteneviä varjoja?

Työ-luvussa puhutaan Juha Siltalan kuluneena vuonna ilmestyneestä kirjasta ”Työnteon huonontumisen lyhyt historia”. Aulanko kritisoi Siltalan väitteitä työn aiheuttamasta kriisistä. Hän sanoo kriisin koskevan koko ihmisen elämää ja uskoo sen aiheuttajiksi myös monet muut seikat työn ohella. Koen kuitenkin yhtäkkiä, etten kuulu työn kurjistamien ryhmään. Ei minun työssäni ole vikaa, minähän pidän siitä!

Elämä-luvun alussa on vanha viisaus, joka kertoo miehestä ja naisesta ja jota vanhempani viljelevät yhä varoittavan esimerkin muodossa. Mies pitää erityisesti sämpylän alapuolesta, ja säästää sen siksi aina vaimolleen. Nainen pitää sämpylän yläpuolesta, ja tarjoilee sen aina miehelleen. Elämäni ja työ-kirjassa tarina ei jatku, kuten meillä. Toisen kuolinvuoteella pariskunta tunnustaa toiselleen kaikki ne vuosikymmenet haikailleensa juuri tuota toista puolta. Tämän ainakin voin välttää!

Teksti: Sini Saaritsa / A4 Media Oy (3.1.2004)
Kuva: A4 Media Oy

Mari Aulanko: Työ ja elämäni. Mä mistä löytäisin sen laulun (WSOY, 2004)