Viihde

Nämä ovat museonjohtajien lempiteokset omissa museoissaan – mikä on sinun suosikkisi?

Vanhojen mestareiden maalauksia ja inspiroivaa nykytaidetta – taidemuseoiden väki saa työssään joka päivä käyskennellä taiteen keskellä. Mutta mitkä ovat museonjohtajien lempiteokset omissa museoissaan?
23.12.2018 Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen, Suvi Elo, Sara Pihlaja/otavamedia

Pilvi Kalhama, Espoon modernin taiteen museon Emman johtaja

Jacob Dahlgren: Vaa’at, installaatio, 2018

”Saat astua teokseen”

”Parhaat ideat ovat usein yksinkertaisia. Salissa kuuluu usein naurunhörähdyksiä, kun ihmiset hoksaavat, että tämän teoksen päällä saa todellakin kävellä. Ja että se koostuu oikeista, toimivista vaa’oista.

Nykytaide koetaan usein liian monimutkaisena. Sitä ei viitsi tai uskalla lähestyä siinä pelossa, että teokset eivät avaudu. Vaa’at ei kaipaa selityksiä. Nimen ja tekijän ohella kyltissä lukee ainoastaan: ’Saat astua teokseen’.

Installaatiossa yhdistyvät hienosti modernin taiteen muotokieli ja historia. Se on malliltaan neliö, ja siinä on yhdistelty selkeitä perusvärejä. Se osoittaa, että abstrakti modernismi ei ole kuollutta vaan elää ja hengittää yhä nykytaiteessa. Teos on kaunis katsella, mutta se on valmis vasta sitten, kun katsoja astuu sen päälle.

Vaa’at-installaatioon tutustutaankin toisin päin kuin taideteoksiin yleensä. Tavallisesti teosta tarkastellaan ensin etäältä ja siirrytään vasta sitten tutkimaan yksityiskohtia. Itsekin aloin mieltää tämän visuaaliseksi kokonaisuudeksi vasta nähtyäni sen useaan kertaan.

Vaa’at on suunniteltu ja rakennettu yhdessä taiteilijan kanssa varta vasten tähän tilaan. Olin nähnyt Jacob Dahlgrenin vaakateoksia näyttelyissä ja ajattelin, että sellainen sopisi mainiosti Emman industrial-henkisen rakennuksen betonilattialle.

Minusta Dahlgren onnistuu mainiosti taiteen perustehtävässä herätellä kysymyksiä. Teos pysäyttää katsojan jollakin primitiivisellä tavalla ja kutsuu pohtimaan. Jos taideteos ruokkii mielikuvitusta ja rikastuttaa kokemusmaailmaa, se on ansainnut paikkansa.”

Päivi Loimaala

– Kesä on Paul Delvauxin huippukauden tuotantoa. Se on ajankohtainen ja kiehtova edelleen, Päivi Loimaala sanoo.

Päivi Loimaala, Sara Hildénin taidemuseon johtaja

Paul Delvaux: Kesä, öljyvärimaalaus, 1938

”Taiteilija ei tarjoa lohtua”

Kesä oli myös taidemesenaatti Sara Hildénin mielimaalaus. Hän kävi täällä museossa miltei päivittäin ja halusi aina nähdä sen. Jos teos ei juuri silloin ollut esillä, hän meni varastoon sitä ihailemaan. Taulussa todella riittää tutkittavaa ja analysoitavaa.

Sana ”kesä” yhdistetään yleensä luonnon vihreyteen. Tässä surrealistisessa maalauksessa vihreää ei ole. Maisema on karu ja unenomainen. Maalaus valmistui 1938, vuotta ennen toisen maailmansodan syttymistä. Paul Delvaux on tavoittanut ajankohdan painostavan tunnelman. Maisema kylpee heleässä keskipäivän valossa, mutta ilmassa on määrittelemätöntä odotusta. Kuin aavistus tulevista ikävistä tapahtumista.

Etualalla oleva naishahmo muistuttaa antiikin veistosta. Delvaux oli kiinnostunut historiasta ja erityisesti antiikin ajasta. Hän haki sieltä vahvistusta ajatukselle, että ihminen pystyy oppimaan ja kehittymään.

Tässä taulussa toivoa ei ole. Ihmishahmoilla on silmät auki, mutta katse ei kohdistu mihinkään. Se kuvastaa pelkoa ja yksinäisyyttä, mutta myös kaipausta. Vaikka hahmot etsivät kontaktia toisiinsa, he eivät oikeasti kommunikoi keskenään. Taulusta välittyy vieraus ja persoonattomuus. Taiteilija ei tarjoa katsojalle lohtua tai empatiaa.

Delvaux maalasi usein naisia. Kerrotaan, että hänen huippukautensa osui aikaan, jolloin hän oli poikamies. Silloin nainen oli taiteilijalle tietyllä tapaa saavuttamaton. Avioliiton solmimisen jälkeen 1952 hänen naiskuvauksensa muuttui arkisemmaksi.”

Marja Sakari

– Tässä Schjerfbeckin teoksessa tärkeintä eivät ole yksityiskohdat vaan tunnelma, Marja Sakari sanoo.

Marja Sakari, Ateneumin museonjohtaja

Helene Schjerfbeck: Pikkusiskoaan ruokkiva poika, öljyvärimaalaus, 1881

”Lämpö ja huolenpito koskettavat”

”Minua koskettaa erityisesti teoksesta välittyvä lämpö ja huolenpito. Taulun lapset ovat selvästi köyhistä oloista. Vaatteet ovat nuhruiset ja pojan kengistä pursuaa heiniä: heillä ei ole varaa edes villasukkiin. Naturalismi oli tuolloin muodissa Ranskassa, missä taulu on syntynyt.

Kun maalaus oli aikoinaan esillä taideyhdistyksen näyttelyssä Suomessa, sitä haukuttiin. Miksi pitää kuvata rumia lapsia alkeellisissa oloissa? Kritisoijilta jäi huomaamatta maalauksesta huokuva sisarellinen rakkaus.

Teoksen syntyaikoihin 1881 Helene Schjerfbeckin elämässä oli paljon iloa ja nuoren taiteilijan energiaa. Hän oli rakastunut, mutta seurustelu ei lopulta edennyt avioliittoon asti. Taiteilija ontui toista jalkaansa kaaduttuaan lapsena. Sulhasen vanhemmat pelkäsivät ontumisen johtuvan tuberkuloosista ja estivät häät. Siitä alkoi toisenlainen vaihe Schjerfbeckin elämässä.

Minua kiinnostaa naistaiteilijoiden asema 1800-luvulla, jolloin Suomessa jo moni nainen opiskeli kuvataiteilijaksi. Helene Schjerfbeck on heistä maailmalla tunnetuin, vaikka hänkin nousi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen. Hän oli taiteen uudistaja, ja hänen elämänkaarensa on tavattoman kiinnostava. On hienoa, että ohjaaja Antti J. Jokinen päätti tehdä hänestä elokuvan.

Schjerfbeck on ajankohtainen siksikin, että ensi vuonna hänen töitään nähdään Lontoon Royal Academyssa. Se on ensimmäinen kerta, kun hänen teoksiaan on esillä yksityisnäyttelyssä Britanniassa.

Myös valitsemani taulun viesti on yhä kurantti. Taiteen tehtävä on paitsi tuottaa elämyksiä ja mielihyvää myös opettaa jotakin. Pikkusiskoaan ruokkiva veli auttaa meitä hyväksymään erilaisuutta ja olemaan inhimillisiä toisillemme.”

Olli Immonen

Olli Immosen mielestä museon pitää olla samanlainen kokoontumispaikka kuin vaikkapa kirjaston. – Akvaarion äärelle kokoontuu niin perheitä kuin pappakerhojakin.

Olli Immonen, museopalvelujohtaja, Wäinö Aaltosen museo

Akvaario

”Hohtava vesi tekee akvaariosta taianomaisen”

”En valinnut perinteistä maalausta tai veistosta, koska Wäinö Aaltosen museossa ei ole varsinaista pysyvää näyttelyä. Ajattelen, että museo on myös tila ja ehkä mielentila. Tanskalaiset käyttävät sanaa ’hygge’ kuvaamaan kotoisuutta, ja sitä toivon myös WAMin edustavan. Tämä on matalan kynnyksen paikka, joka kutsuu sisään viihtymään.

Museon kahvilan seinään upotettu akvaario, jossa uiskentelee värikkäitä trooppisia kaloja, muodostaa ikään kuin kolmiulotteisen liikkuvan maalauksen. Se on ovelasti sijoitettu samalle ripustuskorkeudelle kuin taulut, ja hohtava vesi tekee siitä taianomaisen.

Aikuiselle voi olla noloa kiinnostua akvaariosta taidemuseossa. Lapsilla tällaisia estoja ei ole. Akvaario onkin erityisesti lapsivieraiden suosiossa. Sen vieressä on koroke, jotta pienimmätkin kävijät saavat liimata nenänsä lasiseinään. Monille keski-ikäisille turkulaisille on jäänyt lapsuuden museokäynnistä päällimmäisenä mieleen akvaario.

Minulle taide on laaja käsite. Se sisältää esimerkiksi käsityöt ja hyvän ruoan – miksei siis myös akvaarion.

Museon rakentamisen aikoihin sen yhteyteen kaavailtiin isoa meriakvaariota. Kun suunnitelma ei toteutunut, päätettiin toteuttaa edes tämä pienempi versio. Kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen itse piti sitä tärkeänä. Parhaillaan suunnitellaan museon peruskorjausta, ja ehdoton vaatimus on, että akvaario säilytetään.

Lue myös

Suosittelemme