HETKET JA FIILIKSET

Entä jos ei ole #bodypositive?

17.4.2017 Teksti: Minna / Glitz & Glam

Lupasin palata takaisin blogini pariin heti seuraavalla viikolla. Viime viikolla perhettämme kohtasi suru, jonka vuoksi päädyin pitämään koko loppuviikon vapaata blogista. Suruprosessi on edelleen käynnissä. Täysi irtiotto blogista ja kouluasioista on ollut enemmän kuin tarpeen. Etäisyys hektisyyteen, itkeminen, elämän pohtiminen ja intensiivinen läsnäolo perheen parissa on tehnyt minulle hyvää. Pysähtyminen antoi minulle vihdoin voimaa kirjoittaa omia syviä ajatuksia ja tuntemuksia itsestäni ja tämän ajan ilmiöstä – positiivisuus omaa kehoa kohtaan.

Tämä vuosi on #bodypositiven nousua. Ilmiö lähti huikeaan nousuun jo aikaisemmin, mutta vasta viime vuonna se mielestäni näkyi suomalaisnaisten some-väylissä. Yksi suuri tekijä sille on Jenny ja Läskimyytinmurtajat, joista kirjoitin vuosi sitten. Tuosta on nyt vuosi aikaa. Olen tuon vuoden aikana elänyt elämääni, prosessoinut ajatuksiani, yrittänyt muuttaa ajatustapojani itseäni kohtaan sekä seurannut sosiaalista mediaa. Tosin ihan viimeisimpiä tietoja sosiaalisen median suunnasta minulla ei ole, koska paneutunut muihin asioihin.

Yksi asia ei varmasti ole muuttunut tänä aikana – ulkonäköpaineet ja niistä selviytyminen. Jenny ja Läskimyytinmurtajat tuovat esiin ymmärrystä siitä, että eivät kaikki ylipainoiset ole huonosti voivia ja aiheuta sairaanhoitokuluja. Ylipainoisille vedetään somessa aika hanakasti tämä kuuluisa ”meidän verovaroilla” -kortti. Sen kortin heitto on aina niin absurdi. Ei taida olla suomalaista, joka ei olisi nauttinut jotain hyötyä ”meidän verovaroista”. Jos kunnallinen päivähoito, koulutus, terveydenhuolto, sosiaalietuudet, kirjasto, kulttuuri (useimmat), yleisten teiden käyttö ja monissa tapauksissa jopa palkka maistuu tai on maistunut, niin ”meidän verovaroilla” -kortti kannattaa pitää visusti povitaskussa. Jokainen niitä kuluttaa, ihan jokainen. Se on hyvinvointiyhteiskunnan tukipilari. Nallekarkit eivät voi koskaan mennä tasan.

Body positive (#bodypositive) tarkoittaa positiivisempaa ja itselleen armollisempaa asennoitumista omaa vartaloa kohtaan. Se on sanoma, jota halutaan jakaa ympäriinsä ja sosiaalinen media on sille optimaalinen kenttä. Body positive ei ole tarkoitettu vain ylipainoisille naisille, vaikka se mielestäni eniten näkyy ja kuuluu heidän levittämänä sanomana. Body positive on ajatusmalli sukupuoleen, kokoon, painoon tai muotoon katsomatta. Ideologia on kaikille. Meidän tulee olla lempeämpiä kehollemme, antaa sille armoa ja ajatella siitä positiivisesti. Hieno sanoma! Hienoa kun tällainen on levinnyt ilmiöksi.

Sitten tulee se kuuluisa MUTTA. Entä jos ei vuodessakaan ole pystynyt muuttumaan body positiveksi? Olen vaiennut aiheesta. Miksikö?

Body positivea julistetaan nyt niin kovaan ääneen, että tuntuu suorastaan teloitukseen astumiselta sanoa, että en ole pystynyt. En ole pystynyt muuttumaan itselleni kehopositiiviseksi, vaikka vuoden olen asiaa prosessoinut. Päinvastoin, prosessointi on aiheuttanut minulle jopa pahaa oloa. Kannatan todella paljon kehopositiivisuutta. Ihailen ja kadehdin (hyvällä tavalla) jokaista joka on löytänyt body positivesta itselleen voimaannuttavan ajatusmallin. Minä en vaan pysty. Tuntuu stressaavalta ja koen syyllisyyttä kun en voi lähteä sanomaan mukaan. Haluaisin, mutta se ei tulisi minun sydämestä. Voin helposti bodypositiveillä toisilla, mutta en itselläni.

Olen nyt tiedostanut sen, että omalla kohdalla body positive kääntyi minua vastaan, enkä ehkä kuitenkaan ole täysin ymmärtänyt sen ideaa. En ehkä osaa käsitellä kehopositiivisuutta itseeni. Tavallaan siitä tuli minulle tekosyy olla reagoimatta merkkeihin, tekosyy olla näkemättä totuutta. Kehoni viesti merkkejä siitä ettei se voi hyvin. Pelkällä itsensä hyväksymisellä ja olemalla kehopositiivinen, eivät valitettavasti ongelmani korjaannu. Kun elämäntavat ovat keholle epäterveelliset, eivät positiivisetkaan asenteet sitä valitettavasti muuta. Lopputuloksena olen onnistunut luomaan itselleni huonoa omatuntoa, kun en pysty olemaan itselleni body positive tällaisena kuin olen. Sen lisäksi sitten olen lykännyt toimeen ryhtymistä siinä, että tekisin asialle jotain, jotta voisin paremmin henkisesti ja fyysisesti.

En haaveile yhteiskuntamme kauneusihanteita täyttävästä vartalosta. Joo, kyllä minusta olisi mukavaa olla sellainen, joka saa ihailua osakseen timmistä kropasta, mutta se ei ole minun haaveeni. Tiedän nyt aikuisempana mitä sellainen vaatii tässä iässä. Se ei ole pelkästään hyviä geenejä, se on elämäntapa ja se vaatii paneutumista ja halua. Joissakin tapauksissa myös rahaa kirurgiaan. Minulle riittäisi vähempikin.

En kuitenkaan löydä itsestäni sitä ihmistä, joka osaisi olla tyytyväinen itseensä tällaisena. Kuten vuosi sitten kerroin, niin näen toiset muodokkaat naiset hyvin kauniina, mutta itselläni ei ole hyvä olla tällainen. Oikeastaan olisin tyytyväisempi, jos olisin edes sitä, mitä olen näissä postauksen syksyn 2015 ja 2016 kuvissa. Kiire, stressi, vähäinen uni ja niiden aiheuttama perseily elämäntavoissa ja aterioissa ovat tehneet lisää tehtäväänsä. Kyllä minä joudun sanomaan, että mitä isommaksi olen kasvanut, sen väsyneempi, eristäytyneempi ja onnettomampi olen. On vaikeaa ja rankkaa kulkea Suomen kauneusblogimaailman etuniminä, kun on tässä jamassa missä nyt on – eikä ole onnistunut body positive -ajatusmallissakaan. Häpeä painaa ja on sellainen olo kuin huijaisi muita ja itseään. Itsesäälissä on välillä ryvettävä, mutta kuitenkin olen ratkaisukeskeinen ihmistyyppi.

Poikkean postauksen aiheesta sen verran, että kerron mistä ja milloin minulle kehittyi ratkaisukeskeisyys. Olin jotain 19 tai 20. Olin erään oppilaitoksen ravintolassa töissä, jossa olin kaksistaan paikan vastaavan/kokin kanssa. Hän sitten kertoi minulle omasta oivalluksestaan. Hän kuulemma inhosi pestä ruokasalin puolelta kassan ja linjaston alueen lattiaa. Hän oli pohtinut syytä sille, että miksi se homma oli aina hänelle vastenmielinen. Tämä entinen työkaverini oli oivaltanut lopulta syyn, joka oli välineissä. Häntä inhotti se moppi, jolla tuo pieni alue oli puhdistettava. Lattiamoppi tuntui hankalalta ja epähygieniseltä, sitä oli inhottava käsitellä. Työkaverini oli ratkaissut ongelman käyttämällä kertakäyttöliinaa lattialastaan käärittynä ja heittänyt liinan pois aina käytön jälkeen.

Tuolloin oivalsin monta asiaa ja olen siitä lähtien pyrkinyt noudattamaan samaa ideaa. Jos joku tuntuu vastenmieliseltä, haastavalta tai se ei onnistu, pysähdyn miettimään syitä. Pienikin korjausliike voi muuttaa asennoitumistani tehtävää tai asiaa kohtaan ja homma helpottuu. Pyrin olemaan ratkaisukeskeinen, enkä jää loputtomiin valittamaan asiasta tai välttele sitä. Joskus onnistuu, joskus ei ihan niin helposti. Tällä kertaa ratkaisukeskeisyyteni ei löytänyt ratkaisua kehopositiivisempaan asennoitumiseen itseään kohtaan, mutta toimettomaksi en ikuisesti jää.


Body positive ei kannusta pitämään kiinni huonoista elämäntavoista, mutta valitettavasti se saattaa joidenkin kohdalla kääntyä ihmistä vastaan – kuten minun kohdallani. Siitä tuli minulle tavallaan tekosyy olla reagoimatta signaaleihin. Onko petturuutta ryhtyä tavoittelemaan oikeasti kevyempää minää, joka olen joskus ollut? Onko se aatteen vastaista? Käsittääkseni body positivessa ydin on oman kehonsa itsemääräämisen oikeudessa. Tässä iässä ei enää koe suurta painetta ja kadehdintaa median luomista illuusioista. Meikkaajana itsekin tiedän illuusion, joka luodaan kuvauksissa mallille. Kenestä tahansa saadaan henkeäsalpaavia, ihailua aikaansaavia kuvia. Ihan jokaisesta meistä. Koen enemmänkin painetta oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kanssa. Kaipaan myös sitä sosiaalisempaa ja itsevarmempaa minää. Olen elämässäni laihduttanut ja en valitettavasti pysty samaistumaan niihin kertomuksiin, joissa hoikempina on oltu jopa onnettomampia. Minulla ei ilmeisesti ole kyse pelkästään ulkonäöstä ja saadusta hyväksynnästä. Ehkä minulla on enemmänkin kyse siitä paremmasta ja jaksavammasta olosta ja siitä, että koen olevani enemmän minä. En kuitenkaan pysty samaistumaan niihinkään tarinoihin, joissa vasta 20-50 kiloa kevyempänä on alettu elämään ja koetaan vasta sitten löytäneensä itsensä. En pysty samaistumaan lauseeseen: ”sisälläni on laiha ihminen, joka huutaa ulospääsyä”. Olen jotain kaiken välimaastosta, enkä suoranaisesti tunnu löytävän tarinoita, joihin samaistua. Uskon, että meitä toisenlaisessa ristiriidassa eläviä on, mutta ehkä olemme se vähäsanaisempi sakki?

Vaikka tällä hetkellä suurin ja trendikkäin sanoma on hyväksyä itsensä, jotta muutkin niin tekisivät, niin uhmaan kaikkea vuodessa oppimaani. Hyvää oloa ei saavuteta laihduttamalla, vaan elämäntapaan huomiota kiinnittämällä. Minä yritin vuoden verran tätä periaatetta, eikä se tuottanut minuun tulosta. Ehkä ajatustasolla opin käsittämään sen, että armollisuus ei minun luonteessani tuo tuloksia – päinvastoin! Se mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi toisella. En sovi tähän muottiin. Huomenna tapaan personal trainerin. En vielä tiedä tuleeko tapaamastani henkilöstä minun PT, mutta olen ainakin ottanut askeleen muutoksen suhteen. Toivon kovasti, että hän olisi se oikea PT minulle tähän tilanteeseen. Välttyisin etsinnältä, eikä aikaa kuluisi hukkaan. Toivon saavani sen kuuluisan perseelle potkijan, joka saa minun tunnollisen ja suorittavan luonteeni tekemään itselleni hyvää. Vaikka teen kaiken itseni vuoksi, niin alussa mieli kääntää asian niin päin, että teen asioita PT:n vuoksi.

Vaikka kannatankin Jenny ja Läskimyytinmurtajia sekä body positivea, niin kyllä joudun myöntämään itselleni, että hyvinvoinnin ja terveyden lisäksi mielessä siintää hoikempi minä. En pääse siitä yli, enkä ympäri. Haluan miellyttää itseäni ulkoisesti ja saada takaisin edes pienen palan itseäni, joka olen hoikempana. Haluaisin jatkossa pohtia matkaani täällä blogissa, sillä arjen uudelleen luomisen, ylipainon pudotuksen ja kiireessä ja stressissä opittujen huonojen tapojen muuttaminen paremmiksi on varmasti jonkun muunkin kuin vain minun haasteeni. Ehkä teitä on muitakin, jotka ovat kokeneet pistoa sydämessään kun body positive ei yksinään riitä. Se on aate, jota kannattaa kantaa mukanaan, vaikka se ei itselleen täydellistä mielenrauhaa toisikaan.

Ihanaa viikkoa toivottelen jokaiselle! Olen nyt aika paljon avannut sielunmaisemaani, joten eiköhän huomenna olisi aika palata tutumpiin postausaiheisiin?

 

Lue myös

Suosittelemme