HETKET JA FIILIKSET

Entä jos ei ole #bodypositive?

17.4.2017 Teksti: Minna / Glitz & Glam

Lupasin palata takaisin blogini pariin heti seuraavalla viikolla. Viime viikolla perhettämme kohtasi suru, jonka vuoksi päädyin pitämään koko loppuviikon vapaata blogista. Suruprosessi on edelleen käynnissä. Täysi irtiotto blogista ja kouluasioista on ollut enemmän kuin tarpeen. Etäisyys hektisyyteen, itkeminen, elämän pohtiminen ja intensiivinen läsnäolo perheen parissa on tehnyt minulle hyvää. Pysähtyminen antoi minulle vihdoin voimaa kirjoittaa omia syviä ajatuksia ja tuntemuksia itsestäni ja tämän ajan ilmiöstä – positiivisuus omaa kehoa kohtaan.

Tämä vuosi on #bodypositiven nousua. Ilmiö lähti huikeaan nousuun jo aikaisemmin, mutta vasta viime vuonna se mielestäni näkyi suomalaisnaisten some-väylissä. Yksi suuri tekijä sille on Jenny ja Läskimyytinmurtajat, joista kirjoitin vuosi sitten. Tuosta on nyt vuosi aikaa. Olen tuon vuoden aikana elänyt elämääni, prosessoinut ajatuksiani, yrittänyt muuttaa ajatustapojani itseäni kohtaan sekä seurannut sosiaalista mediaa. Tosin ihan viimeisimpiä tietoja sosiaalisen median suunnasta minulla ei ole, koska paneutunut muihin asioihin.

Yksi asia ei varmasti ole muuttunut tänä aikana – ulkonäköpaineet ja niistä selviytyminen. Jenny ja Läskimyytinmurtajat tuovat esiin ymmärrystä siitä, että eivät kaikki ylipainoiset ole huonosti voivia ja aiheuta sairaanhoitokuluja. Ylipainoisille vedetään somessa aika hanakasti tämä kuuluisa ”meidän verovaroilla” -kortti. Sen kortin heitto on aina niin absurdi. Ei taida olla suomalaista, joka ei olisi nauttinut jotain hyötyä ”meidän verovaroista”. Jos kunnallinen päivähoito, koulutus, terveydenhuolto, sosiaalietuudet, kirjasto, kulttuuri (useimmat), yleisten teiden käyttö ja monissa tapauksissa jopa palkka maistuu tai on maistunut, niin ”meidän verovaroilla” -kortti kannattaa pitää visusti povitaskussa. Jokainen niitä kuluttaa, ihan jokainen. Se on hyvinvointiyhteiskunnan tukipilari. Nallekarkit eivät voi koskaan mennä tasan.

Body positive (#bodypositive) tarkoittaa positiivisempaa ja itselleen armollisempaa asennoitumista omaa vartaloa kohtaan. Se on sanoma, jota halutaan jakaa ympäriinsä ja sosiaalinen media on sille optimaalinen kenttä. Body positive ei ole tarkoitettu vain ylipainoisille naisille, vaikka se mielestäni eniten näkyy ja kuuluu heidän levittämänä sanomana. Body positive on ajatusmalli sukupuoleen, kokoon, painoon tai muotoon katsomatta. Ideologia on kaikille. Meidän tulee olla lempeämpiä kehollemme, antaa sille armoa ja ajatella siitä positiivisesti. Hieno sanoma! Hienoa kun tällainen on levinnyt ilmiöksi.

Sitten tulee se kuuluisa MUTTA. Entä jos ei vuodessakaan ole pystynyt muuttumaan body positiveksi? Olen vaiennut aiheesta. Miksikö?

Body positivea julistetaan nyt niin kovaan ääneen, että tuntuu suorastaan teloitukseen astumiselta sanoa, että en ole pystynyt. En ole pystynyt muuttumaan itselleni kehopositiiviseksi, vaikka vuoden olen asiaa prosessoinut. Päinvastoin, prosessointi on aiheuttanut minulle jopa pahaa oloa. Kannatan todella paljon kehopositiivisuutta. Ihailen ja kadehdin (hyvällä tavalla) jokaista joka on löytänyt body positivesta itselleen voimaannuttavan ajatusmallin. Minä en vaan pysty. Tuntuu stressaavalta ja koen syyllisyyttä kun en voi lähteä sanomaan mukaan. Haluaisin, mutta se ei tulisi minun sydämestä. Voin helposti bodypositiveillä toisilla, mutta en itselläni.

Olen nyt tiedostanut sen, että omalla kohdalla body positive kääntyi minua vastaan, enkä ehkä kuitenkaan ole täysin ymmärtänyt sen ideaa. En ehkä osaa käsitellä kehopositiivisuutta itseeni. Tavallaan siitä tuli minulle tekosyy olla reagoimatta merkkeihin, tekosyy olla näkemättä totuutta. Kehoni viesti merkkejä siitä ettei se voi hyvin. Pelkällä itsensä hyväksymisellä ja olemalla kehopositiivinen, eivät valitettavasti ongelmani korjaannu. Kun elämäntavat ovat keholle epäterveelliset, eivät positiivisetkaan asenteet sitä valitettavasti muuta. Lopputuloksena olen onnistunut luomaan itselleni huonoa omatuntoa, kun en pysty olemaan itselleni body positive tällaisena kuin olen. Sen lisäksi sitten olen lykännyt toimeen ryhtymistä siinä, että tekisin asialle jotain, jotta voisin paremmin henkisesti ja fyysisesti.

En haaveile yhteiskuntamme kauneusihanteita täyttävästä vartalosta. Joo, kyllä minusta olisi mukavaa olla sellainen, joka saa ihailua osakseen timmistä kropasta, mutta se ei ole minun haaveeni. Tiedän nyt aikuisempana mitä sellainen vaatii tässä iässä. Se ei ole pelkästään hyviä geenejä, se on elämäntapa ja se vaatii paneutumista ja halua. Joissakin tapauksissa myös rahaa kirurgiaan. Minulle riittäisi vähempikin.

En kuitenkaan löydä itsestäni sitä ihmistä, joka osaisi olla tyytyväinen itseensä tällaisena. Kuten vuosi sitten kerroin, niin näen toiset muodokkaat naiset hyvin kauniina, mutta itselläni ei ole hyvä olla tällainen. Oikeastaan olisin tyytyväisempi, jos olisin edes sitä, mitä olen näissä postauksen syksyn 2015 ja 2016 kuvissa. Kiire, stressi, vähäinen uni ja niiden aiheuttama perseily elämäntavoissa ja aterioissa ovat tehneet lisää tehtäväänsä. Kyllä minä joudun sanomaan, että mitä isommaksi olen kasvanut, sen väsyneempi, eristäytyneempi ja onnettomampi olen. On vaikeaa ja rankkaa kulkea Suomen kauneusblogimaailman etuniminä, kun on tässä jamassa missä nyt on – eikä ole onnistunut body positive -ajatusmallissakaan. Häpeä painaa ja on sellainen olo kuin huijaisi muita ja itseään. Itsesäälissä on välillä ryvettävä, mutta kuitenkin olen ratkaisukeskeinen ihmistyyppi.

Poikkean postauksen aiheesta sen verran, että kerron mistä ja milloin minulle kehittyi ratkaisukeskeisyys. Olin jotain 19 tai 20. Olin erään oppilaitoksen ravintolassa töissä, jossa olin kaksistaan paikan vastaavan/kokin kanssa. Hän sitten kertoi minulle omasta oivalluksestaan. Hän kuulemma inhosi pestä ruokasalin puolelta kassan ja linjaston alueen lattiaa. Hän oli pohtinut syytä sille, että miksi se homma oli aina hänelle vastenmielinen. Tämä entinen työkaverini oli oivaltanut lopulta syyn, joka oli välineissä. Häntä inhotti se moppi, jolla tuo pieni alue oli puhdistettava. Lattiamoppi tuntui hankalalta ja epähygieniseltä, sitä oli inhottava käsitellä. Työkaverini oli ratkaissut ongelman käyttämällä kertakäyttöliinaa lattialastaan käärittynä ja heittänyt liinan pois aina käytön jälkeen.

Tuolloin oivalsin monta asiaa ja olen siitä lähtien pyrkinyt noudattamaan samaa ideaa. Jos joku tuntuu vastenmieliseltä, haastavalta tai se ei onnistu, pysähdyn miettimään syitä. Pienikin korjausliike voi muuttaa asennoitumistani tehtävää tai asiaa kohtaan ja homma helpottuu. Pyrin olemaan ratkaisukeskeinen, enkä jää loputtomiin valittamaan asiasta tai välttele sitä. Joskus onnistuu, joskus ei ihan niin helposti. Tällä kertaa ratkaisukeskeisyyteni ei löytänyt ratkaisua kehopositiivisempaan asennoitumiseen itseään kohtaan, mutta toimettomaksi en ikuisesti jää.


Body positive ei kannusta pitämään kiinni huonoista elämäntavoista, mutta valitettavasti se saattaa joidenkin kohdalla kääntyä ihmistä vastaan – kuten minun kohdallani. Siitä tuli minulle tavallaan tekosyy olla reagoimatta signaaleihin. Onko petturuutta ryhtyä tavoittelemaan oikeasti kevyempää minää, joka olen joskus ollut? Onko se aatteen vastaista? Käsittääkseni body positivessa ydin on oman kehonsa itsemääräämisen oikeudessa. Tässä iässä ei enää koe suurta painetta ja kadehdintaa median luomista illuusioista. Meikkaajana itsekin tiedän illuusion, joka luodaan kuvauksissa mallille. Kenestä tahansa saadaan henkeäsalpaavia, ihailua aikaansaavia kuvia. Ihan jokaisesta meistä. Koen enemmänkin painetta oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kanssa. Kaipaan myös sitä sosiaalisempaa ja itsevarmempaa minää. Olen elämässäni laihduttanut ja en valitettavasti pysty samaistumaan niihin kertomuksiin, joissa hoikempina on oltu jopa onnettomampia. Minulla ei ilmeisesti ole kyse pelkästään ulkonäöstä ja saadusta hyväksynnästä. Ehkä minulla on enemmänkin kyse siitä paremmasta ja jaksavammasta olosta ja siitä, että koen olevani enemmän minä. En kuitenkaan pysty samaistumaan niihinkään tarinoihin, joissa vasta 20-50 kiloa kevyempänä on alettu elämään ja koetaan vasta sitten löytäneensä itsensä. En pysty samaistumaan lauseeseen: ”sisälläni on laiha ihminen, joka huutaa ulospääsyä”. Olen jotain kaiken välimaastosta, enkä suoranaisesti tunnu löytävän tarinoita, joihin samaistua. Uskon, että meitä toisenlaisessa ristiriidassa eläviä on, mutta ehkä olemme se vähäsanaisempi sakki?

Vaikka tällä hetkellä suurin ja trendikkäin sanoma on hyväksyä itsensä, jotta muutkin niin tekisivät, niin uhmaan kaikkea vuodessa oppimaani. Hyvää oloa ei saavuteta laihduttamalla, vaan elämäntapaan huomiota kiinnittämällä. Minä yritin vuoden verran tätä periaatetta, eikä se tuottanut minuun tulosta. Ehkä ajatustasolla opin käsittämään sen, että armollisuus ei minun luonteessani tuo tuloksia – päinvastoin! Se mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi toisella. En sovi tähän muottiin. Huomenna tapaan personal trainerin. En vielä tiedä tuleeko tapaamastani henkilöstä minun PT, mutta olen ainakin ottanut askeleen muutoksen suhteen. Toivon kovasti, että hän olisi se oikea PT minulle tähän tilanteeseen. Välttyisin etsinnältä, eikä aikaa kuluisi hukkaan. Toivon saavani sen kuuluisan perseelle potkijan, joka saa minun tunnollisen ja suorittavan luonteeni tekemään itselleni hyvää. Vaikka teen kaiken itseni vuoksi, niin alussa mieli kääntää asian niin päin, että teen asioita PT:n vuoksi.

Vaikka kannatankin Jenny ja Läskimyytinmurtajia sekä body positivea, niin kyllä joudun myöntämään itselleni, että hyvinvoinnin ja terveyden lisäksi mielessä siintää hoikempi minä. En pääse siitä yli, enkä ympäri. Haluan miellyttää itseäni ulkoisesti ja saada takaisin edes pienen palan itseäni, joka olen hoikempana. Haluaisin jatkossa pohtia matkaani täällä blogissa, sillä arjen uudelleen luomisen, ylipainon pudotuksen ja kiireessä ja stressissä opittujen huonojen tapojen muuttaminen paremmiksi on varmasti jonkun muunkin kuin vain minun haasteeni. Ehkä teitä on muitakin, jotka ovat kokeneet pistoa sydämessään kun body positive ei yksinään riitä. Se on aate, jota kannattaa kantaa mukanaan, vaikka se ei itselleen täydellistä mielenrauhaa toisikaan.

Ihanaa viikkoa toivottelen jokaiselle! Olen nyt aika paljon avannut sielunmaisemaani, joten eiköhän huomenna olisi aika palata tutumpiin postausaiheisiin?

 

Kommentit (22)

Olisi varmaan pitänyt postaukseen mainita asioita joista pitää itsessään, niin ei olisi jäänyt liian karu kuva. Onneksi olen iän myötä oppinut pitämäänkin itsestäni. 🙂 Pidän kulmakarvoistani, vaikka eivät täydelliset olekaan, mutta saan niistä ehostuksen avulla aika hyvät. Iho on aika hyvä silloin kun pidän itsestäni huolta myös sisäisesti. Nyt se on ulkoisella hoidolla ihan ok. Ja tämä ehkä saattaa yllättää… pidän persukseni siluetista. Tykkään siitä kun minulla on tarakka. Hoikempana peffa ei nouse noin korkealle. 😀 Se peräsin vaan saisi olla pienempi, mutta haluaisin tuon tarakan säilyvän. 😀

Hei Minna! Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon kirjoituksen. Minä palkkaisin heti huomenna personal trainerln ja ruokaneuvojan, jos talous antaisi periksi. Olen ihan siinä ja siinä, että ollako diabeetikko vaiko ei, mutta en silti ole osannut alkaa parantaa oloani. Järki tietää mitä tehdä, mutta mieli ja keho tekee toisin ja haraa itseään vastaan. Myös kova stressi, jota olen kokenut eri syistä, tavallaan ”sumentaa” järjen äänen näissä painonhallinta-asioissa. Minulla myös lihominen on eristänyt minua sosiaalisista kuvioista. Klubille tai teatteriinkin meno ahdistaa, kun tietää olevan reilusti pluskokoinen. Stressi itsessään lihottaa kortisolijärjestelmän kautta myös stressin pitkittyessä, kuten minun elämässäni on käynyt. Stressilihominen tapahtuu juuri vatsanalaisen rasvan lisääntymisenä. Ja se pelottaa minua kaikkinen mahdollisine sairausmahdollisuuksineen. Ymmärrän sinua hyvin ja toivotan sinulle kaikesta huolimatta armollisuutta itseäsi kohtaan ja onnea personal trainerin tapaamisessasi! Kerrohan sitten, miten se meni.

A-M

Voi ei. 🙁 Sokerit ovat minulla kunnossa, koska niistä ei löydy sukurasitetta, mutta sitten muiden arvot eivät sitten olekaan ihan niin kunnossa. Sukurasitteena löytyy isän puolelta verenpainetta ja kolesterolia. Hassua on se, että vielä viime kesänä verenpaine on ollut ihanteissa. Siinä yksi tekijä on myös stressi.

Eikö olekin jännä kun meillä ihmisillä on kyllä se tieto, mutta aina elämäntilanne ei mahdollista itselleen parhaalla tavalla toimintaa?

Paljon jaksamisia sinulle. <3 Itsellekin PT:n palkkaus on iso pala varoista. Nipistetään sitten muualta, vaikka pakko sanoa, että ei oikein enää olis mistä nippailla enempää.

Kiitos. <3 Siitä että kirjoitit minunkin ajatuksiani tähän auki. <3 <3

Haluaisin liittää tähän vielä jonkin oman ajatuksen jatkeen, mutta se on yllättävän vaikeaa, kun kaikki lauseet kuulostavat omiin korviin ylipainoa morkkaavilta. Mutta kun tahdon vain voida paremmin, jaksaa paremmin ja olla terveempi (ja hitsi vie, mahtua paremmin vaatteisiini sekä näyttää terveemmältä), en väheksyä ketään tai olla "bodynegative".

Tiedän hyvin tuon hankaluuden. Olen jo muutaman viikon panostanut yöuniin ja mennyt nukkumaan ajoissa. Tätä postausta piti niin huolellisin sanavalinnoin kirjoittaa, että meni aika myöhään nukkumaan menossa. Kenenkään mieltä en halua pahoittaa. Joten osaan hyvin samaistua sinun kommentoinnin vaikeuteen. Tämä on vaikea aihe ja jokaisella ihmisellä on aina oma tapansa sisäistää ja tulkita lukemaansa.

Hyvää pohdintaa jälkeen kerran! Ihanaa, että olet päättänyt tässäkin asiassa tehdä niin kuin itsellesi on hyväksi 🙂 <3 Minä haluaisin myös sijoittaa PT:hen, sillä kun istuu päivästä lähemmäs 10tuntia jo työn ja matkojen puolesta (ja loppuillan sohvalla), niin tarvitsisi kyllä jonkun potkimaan vähän vauhtia, että kipinä muutokseen syntyisi. Oon joskus liikuntaa harrastanut ja kyllähän siitä vaan parempi olo tulee, mutta aloittaminen on aina niin vaikiaa :/ Sama se on syömisissäkin, että "normaaliin" ja säännölliseen ruokaan siirtyminen tarvitsee omanlaisensa motin ja vaikutukset huomaa vasta pidemmällä aikavälillä (mikä ei ole helppoa kaikki mulle nyt -ihmiselle :D). Tsemppiä muutokseen kohti energisempää Minnaa! Blogiin saa mieluusti jakaa kokemuksia myös tästäkin osa-alueesta, jos kipinä syttyy 🙂

No just tuo minullakin. Työ ei ole ruumiillista, kuten se oli vielä ravintola-alalla. Tosin silloin tuli oltua aktiivinen myös liikunnassa. Lenkkeilyä oli söönnöllisen epäsäännöllisesti, sulkapalloa, joskus puraisi spinning ja body pump -kärpänen. Sitten tuli lapsia, alanvaihto jne.

Aina aika ajoin saan tsempattua säännölliseen syömiseen. Sen olen huomannut jopa päivässä miten olo ja jaksaminen paranee. Ei turhaan sanota, että aamupala on päivän tärkein ateria. Jännästi hoidan kyllä lasten ruokailut, mutta sen ajan kun lapset syö, hyödynnän minä aikani muuhun. Itse olen syönyt 1-2 kertaa päivässä, lähinnä iltapainotteisesti.

Kiitokset tsemppauksista! 🙂 Aloitus on aina vaikeaa, jos sille ei meinaa löytyä tilaa ja energiaa. Nyt omalle hyvinvoinnille on vaan löydyttävä aikaa. Olen kerran pudottanut huomattavan määrän painoa. Silloin kituutin. Sen osaan. Nyt minulla on edessä uusi matka, jossa pää pitää pitää kylmänä, eikä lähdettävä valitsemaan nopeinta reittiä.

”On vaikeaa ja rankkaa kulkea Suomen kauneusblogimaailman etuniminä, kun on tässä jamassa missä nyt on – eikä ole onnistunut body positive -ajatusmallissakaan. Häpeä painaa ja on sellainen olo kuin huijaisi muita ja itseään.”

Jäin miettimään tuota kohtaa; itselleni se on ainakin yksi painava syy, miksi olen pysynyt lukijana jo vuosia. Voin samaistua blogin aiheiseen ja henkilöön blogin takana. En kovinkaan kauan jaksa seurata blogeja, joissa kaikki on aina täydellistä, uutta ja ihanaa – se on aika kauakana todellisuudesta, ainakin minun.

Stressi vie yöunet, huonot ruokavalinnat, ylipaino, väsymys… kierre on valmis. Mitään näistä ei korjata sormia napsauttamalla, vaan tie on pitkä. Tällaisten asioiden parissa täällä painitaan ja toivotetaan tsempppiä PT:n tapaamiseen!

Niin, Glitz & Glam on vuoristorataa, kuten elämäkin. Myönnän, että teen taistojen taiston joka kerta kun tuon esiin sielunmaisemaani ja kirjoitan itselleni vaikeista aiheista. Joskus on aika kun ei vaan jaksa ja halua kohdata niitä. Sitten taas tulee se kausi kun niitä aiheita käsitellään tiiviimmin. Kun aikansa vettä tippuu astiaan, tulee se astia joskus tyhjentää, jotta sinne taas mahtuu.

Välillä täällä kaikki vaan onnistuu ja on ihanaa, joskus taas ei. Sitä se elämä on. Vaikka kaiken tämän tiedän, niin tavallaan joskus patoan itse itselleni suuria paineita. Minulla on yksi aihe jonka olen aloittanut luonnoksiini lukuisat kerrat. Ehkä vielä joskus se näkee päivän valoa?

Äärettömän hyvä postaus 🙂 Painontiputuksessa pitäisikin olla tavoitteena nimenomaan tuo hyvä olo ja parempi jaksaminen kuin se, että peilikuva miellyttäisi enemmän. Stressi on valitettavasti sellainen hirviö, joka saa kaikkea mahdollista pahaa aikaan.. Itsekin olen viimeisen vuoden aikana huomannut lipsuvani sen takia johonkin mustaan aukkoon, josta vie aikansa ponnistella pois, mutta ehkä se pienikin vielä ponnistaa? 😀

Olen pohtinut omalla kohdalla stressiäni ja tullut siihen tulokseen, että kestän sitä liiankin hyvin. Mieli kestää stressiä, mutta keho ei. Jos en kestäisi stressiä, ei pääsisi tällaista tapahtumaan minulle.

Vaikka stressin haitat tunnustetaan nykyään, niin tavallaan tuntuu ettei siitä puhuta riittävästi. Sen vaaroja ei valisteta. Minulle stressi on normaali olotila, joten huomaan sen olemassa olon vasta silloin kun ollaan venytty äärimmilleen.

Yritä pyristellä sieltä aukosta. Älä päästä itseäsi sinne. <3

Itselläni on oma lehmä ojassa niin sanotusti kuin en vieläkään ole päässyt kuntosalille ja uimaan tämän lonkkaleikkauksen jälkeen 03/2016. Tiedän että olisin voinut aloittaa kuntosaliharjoittelun jo kuukausia sitten mutta kuin ei ole huvittanut ja siksi kävely on vielä ontuvaa ! Lihaskunnon vuoksi pitäisi löytää sitä motivaatiota mutta kuin se ei tunnu löytyvän millään. Tiedän että liikun kuin vanha mummo ja ryhti on kärsinyt. Onneksi liikun jalan päivittäin enkä aja ollenkaan autolla. Pidemmät matkat sujuu metrolla ja bussilla. Paino-ongelmia ei ole koska olen aina noudattanut melko kevyttä ruokavaliota ja siitä pidän kiinni. Voisin olla hoikempikin mutta pääasia on että ei ole mitään elintasosairauksia enkä tarvitse mitään lääkkeitä.

Lääkkeiltä olen itsekin vielä välttynyt, mutta nyt havahduin siihen, että en olisi pitkään.

Autolla ajaminen on itselleni tavallaan välttämättömyys. Meillä ei julkiset kulje mitenkään erityisen hyvin ja kävellen matkat ovat liian pitkät. Pyörällä toki pääsisi, mutta jos menen kouluun kasiin aamulla, niin ovesta pitäisi lähteä pikkumiehen kanssa jo 6.30, sillä päiväkoti on eri suunnassa kun koulu. Matkaa olisi yhteensä noin 17-20 kilometriä / suunta. Autoillessakin tuo reissu vie puoli tuntia pelkästään ajoineen. Minun täytyy lähteä erikseen vapaa-ajalla liikkumaan. Aikaa sille on raivattava.

Hitsi kun olisi niin paljon sanottavaa! Mutta nyt nukkumaanmenoaikana totean vain, että tämä sun kirjoitus oli jotain sellaista mihin samaistun ja millaista keskustelua toivon enemmän. Tää on niin paljon uskaliaampaa kuin mikään aiheeseen liittyvä aikoihin. On paljon helpompaa kirjoittaa
tyytyväisyydestä ja kerätä kehut ”uskalluksesta ja rohkeudesta” kuin kertoa ettei se aina ole niin helppoa. Minna ??

Olen samaa mieltä. On helpompaa olla positiivinen ja kirjoittaa siitä ilosanomaa, kun olla se, joka ei kokenut asiaa aivan niin, kuin toiset ovat kokeneet. Luin alkuviikosta sen sinun postauksen. Se oli muuten totta. Minä en vaan pystyisi samoihin kuviin ja julkaisemaan niitä. Nytkin etsin kuvia, joissa en näyttäisi niin pahalta. Tosin ihan hirveästi ei vaihtoehtoja ollut, sillä minusta ei löydy vartalokuvia ja syy on varmasti aika ilmeinen.

Hieno kirjoitus! Kiitos Minna ?Kannatan ajatusta, että oma kroppa pitää hyväksyä ja rakastaa itseään sellaisena kuin on. Ihminen voi kuitenkin rakastaa itseään niin paljon, että tekee muutoksen parempaan.
Pari vuotta sitten olin menossa serkkuni häihin ulkomaille. Etsin ihanaa mekkoa, jossa näyttäisin nätiltä ja edes vähän hoikemmalta . Olisin edukseni 🙂 mekko löytyi ja oli upea, mutta mekkoprojektin aikana tajusin kuinka pulska olin oikeasti. Muille olin se tyypillinen ”leppoisa läski”, naureskelin omille makkaroilleni ennen kuin joku toinen sanois jotain jne. En todellakaan ollut oikeasti body positive!!
Elämäntapojen muutos, 30kg pois ja tiedätkö mitä? Voin tosi paljon paremmin. En edes tajunnut kuinka kilot oikeasti vaivasivat. Mut olenko body positive nytkään? En tiedä. Toivottavasti jonain päivänä.

Omasta kokemuksesta tiedän sen, ettei laihdutus ole välttämättä se tie onneen, sillä itsekin olen pudottanut kerran 21 kiloa. Muistan kyllä sen tyytyväisyyden, mutta vieläkin olin liian tuhti mielestäni. Ongelma oli pään sisällä. Tosin tuolloin minulla oli ikää 20-21. Nyt monta dieettiä ja monta lihottua kiloa myöhemmin olen varmasti joissakin asioissa fiksumpi. Pää ehtii muutokseen mukaan paremmin, eikä enää tavoittele mahdottomuuksia… vai sanotaanko, että ei tavoittele enää sellaista, johon ei ole valmis satsaamaan muiden asioiden kustannuksella. Silloin sitä ei oikeasti halua, jos siihen ei anna niin paljoa kun se vaatisi.

Elämäntapa muutosta tässä tosiaan itsekin haen ja tuo samainen miinus elopainoon olisi mukava saada, mutta tyydyn vähempäänkin. Olen asennoitunut niin, että teen elämäntaparemontin, jossa painon putoaminen (suom. rasvan sulaminen) on seuraus.

Oli kiva kuulla sinun ajatuksista ja onnistumisesta sekä vielä ”matkalla olemisesta”. Olet kuitenkin selkeästi jo lähempänä parempaa oloa kuin minä, joka vasta konkreettisesti aloitti oman matkansa. Toki vuoden prosessointi monessa asiassa on ollut oma alkunsa.

Rohkea kirjoitus, Minna! Hienoa, että uskallat puhua asioista niin kuin ne oikeasti ovat. Jaksamista sinulle arkeen ja pidä huolta itsestäsi – olet sen arvoinen!

Kiitos Anne! <3 Myönnetään, että tiukkaa teki, sillä on vaikeampaa puhua ns. soraäänellä ja kokea muiden hyväksi kokemaa negatiivisesti. Kivityksen kohteeksi joutuminen aina pelottaa. Muutenkin aihe on tulenarka ja pitää miettiä omia sanankäänteitä tarkkaan, ettei pahoita kenenkään mieltä. Sitä en ikinä halua.

Mä taas käsitän ton body positiven tai kehomyönteisyyden nimenomaan niin, että kaikilla on oikeus olla sellaisessa kehossa, jossa itsellä on hyvä olla. Viis siitä mitä mieltä kauneusihanteet ovat. Joten jos haluaa laihduttaa, koska ei koe oloaan hyväksi nykyisessä kehossa, niin sehän menee aivan tämän ajatuksen mukaisesti. 🙂 Jokaisella on oikeus päättää omasta kehosta tai koosta. Kenenkään ei tarvitse laihduttaa tai lihottaa itseään vain sen vuoksi, että sopisi johonkin muottiin. Muotit veks! Jokaisella on myös oikeus olla ylpeä omasta kehostaan ”vikoineen” päivineen mutta myös velvollisuus kuunnella sen viestejä ja huolehtia sen hyvinvoinnista. Nimenomaan niin, että jos olo tuntuu tukalalta tai ei ole hyvä olla, on oikeus tehdä asialle jotain että olo tuntuisi hyvältä. Ei siitä mun mielestä tarvii tuntea syyllisyyttä. 🙂 Mutta ymmärrän, ettei se aina pään kanssa mene niin. Tietää kyllä hyvin jotain mutta saapa vielä itsesi uskomaan se asia! 😛 Toivotan sulle tsemppia projektissasi löytääksesi hyvän olon. Ja mä ainakin mielelläni luen täältäkin sun matkasta, jos haluat sitä jakaa. <3

Sanoinkin tuossa postauksessa: ”Käsittääkseni body positivessa ydin on oman kehonsa itsemääräämisen oikeudessa.” Sanoma vaan on tuntunut kääntyneen nyt niin, että olisi ihanteellisempaa hyväksyä itsensä, ja itse kun ole siihen pystynyt, niin… Siitä tämä postauksen pohdinta. En osaa hyväksyä itseäni, vaikka vuoden yritin.

Minulla on matka vasta alussa, mutta alkanut kuitenkin. 🙂 PT on tavattu ja homma on lähtenyt käyntiin. Kertoilen näistä täällä blogissa, mahdollisesti jo huomiseen postaukseen alan puimaan ajatuksiani. 🙂

Mää ajattelen kehopositiivisuuden niin, että tajuan olevan hyvä myös näinkin, mutta haluan laihtua ja paremman fyysisen kunnon itseni takia, oman terveyteni ja hyvinvointini takia, joten sekin on hyvä. Että ei oo pakko tykätä ittestä just tämmösenä, jos ei itestä tunnu hyvältä olla just tässä kropassa. Että vaikket oo tyytyväinen nykyseen olotilaan, voit silti olla lempeä ja armollinen ittiä kohtaan sitä kautta, että teet asioita kohti omaa parempaa vointia. Sitä armollisuutta tarvitaan kyllä, ku ei se muutos tuu tapahtuun hetkessä. Itellä on paljon työtä tehtynä, mutta vähintään yhtä paljo vielä tekemättä parempaan vointiin. Ja uskon, että sullaki on kropassa nyt jo asioita mistä tykkäät ittessäs. Itellä on ainaki silmät ja hiukset ja pehmoinen iho. Parempaa kohti siis mennään! Pikkuhiljaa.

Olisi varmaan pitänyt postaukseen mainita asioita joista pitää itsessään, niin ei olisi jäänyt liian karu kuva. Onneksi olen iän myötä oppinut pitämäänkin itsestäni. 🙂 Pidän kulmakarvoistani, vaikka eivät täydelliset olekaan, mutta saan niistä ehostuksen avulla aika hyvät. Iho on aika hyvä silloin kun pidän itsestäni huolta myös sisäisesti. Nyt se on ulkoisella hoidolla ihan ok. Ja tämä ehkä saattaa yllättää… pidän persukseni siluetista. Tykkään siitä kun minulla on tarakka. Hoikempana peffa ei nouse noin korkealle. 😀 Se peräsin vaan saisi olla pienempi, mutta haluaisin tuon tarakan säilyvän. 😀

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *