Onnea kaikille meille ihan ookoo iskämöllyköille!

Isänpäiväaamu.

Me olemme ansainneet kaikki nuo päiväkodeista ja kouluista tulevat askartelutuotokset. Olemme olleet tämänkin vuoden isiä. Vieläpä ihan ookoo sellaisia ja sehän riittää. Sinä olet ollut paras isä lapsellesi tai lapsillesi ja niin olen minäkin.

Eihän tämä kaikki aina ihan putkeen mene. Mutta kuka on sanonut, että pitäisi mennä? Ehkä kaikkine puutteellisuuksineen ja virheineen olemme silti parasta isää, mitä lapsemme voi saada. Olemme me, vaikka sitä meille ei aina muisteta sanoakaan. Olemme me, vaikka joskus vedämme tämän isyytemme aivan päin helvettiä. Kaikki tekevät niin. Osa ei tunnusta, mutta silti hekin tekevät.

Kaiken tuon vaillinaisuuden keskeltä nousemme kuitenkin iseinä paikoitellen suorastaan hehkumaan. Ja muistutuksena, kuka sen isyytemme arvon tuleekaan määritelleeksi. Lapsi. Ei kukaan muu. Lapsi, joka tulee juosten kohti ja hyppää syliin päiväkodin pihasta haettuna. Lapsi, joka piirtää isänpäiväkorttiin piirroksen, josta kukaan ei ota selvää. Lapsi, joka istuu sylissä poski vatsaan nojaten, kun hänelle lukee iltasatua. Lapsi, joka pyyteettömästi tuntuu rakastavan meitä sellaisinakin päivinä, kun emme ole oikein osanneet olla tarpeeksi isiä.

Siinähän se rakkaus on ja siinähän se tärkein isyyden ilmentymä. Eihän isyyttä voi arvostella ja arvottaa kuin rakkaudella, joka on isän ja lapsen välillä. Siinähän se kaikki on. Me saamme tehdä asiat jonain päivänä huonosti, vasemmalla kädellä ja päin helvettiä. Se ei silti ole riippuvainen siihen rakkauteen, joka niinäkin päivinä elää voimakkaana isän ja lapsen sydämessä. Turha meidän on isinä liikaa ruoskia huonouttamme ja riittämättömyyttämme. Me olemme riittämättöminä täysin riittäviä. Me olemme isiä.

Ei se minullakaan ihan täydellisen isän käsikirjasta ole mennyt. Olen eronnut kaksi kertaa ja kuullut ulkopuolelta, että olen synnyttänyt lapsiini elinikäiset traumat. Eräs julmin tuomitsija toivoi jopa kuolemaani, jotta lapsillani olisi parempi olla. Voisihan sitä jäädä kiinni tuohon ja tuntea olevansa paska ja kelvoton isä koko loppu elämänsä. Voisihan sitä kuunnella arvosteluita ja luovuttaa. Voisihan sitä, mutta enhän niin tee.

Minullekin suurin isyyteni arvottaja ovat lapset. Heiltä minun isyyteni perään pitää kysyä. Tai oikeastaan ei edes kysyä, vaan vain olla heille kaiken isyyteni arvoinen ja kuten moni muukin isä, aina se ei ole ollut priimaluokkaa, mutta mitä se taas on aina ollut, niin suuresti rakastavaa ja läsnä olevaa. Jokaisen elämäni päivän isänä olen rakastanut täysillä. Kyllä minuakin kohti on päiväkodista juostu ja juostaan yhä. Se kertoo minulle, että olen täysin riittävä iskämöllykkä. Muu maailma olkoon mitä mieltä tahansa, ei kuulu heille tämä.

Tämä aamu tässä isyydessä vietetään kahden lapseni ollessa kipeänä. Toinen aivan kunnon flunssassa ja toinen vasta aloittamassa flunssansa. Minä en saa kahvia sänkyyn, vaan minä teen aamupalan heille. Mutta minä saan paljon enemmän. Saan olla heidän isänsä. Saan kokea sellaista rakkautta, jota on vaikea sanoin kuvailla. Saan olla heille jotain, mitä he tarvitsevat. Olen roolistani äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen. Rakastan olla isä ja rakastan lapsiani.

Ja luulenpa kaikkea tätä pohtineena, kaiken vaillinaisuuden ja riittämättömyyden hyväksyneenä ja muulta maailmalta korvat sulkeneena, että olen lapsilleni ihan ookoo iskämöllykkä.

Niin kuin suurin osa meistä, joille tänään liputetaan, on.

Hyvää isänpäivää meille kaikille iskämöllyköille. Olemme kultaakin arvokkaampia lapsillemme.