Itsetuntemus

”En tiedä, mikä se on”, sanoi lääkäri Maaretille, 63 – silloin ystävät tulivat rautaisella tavalla hätiin

Maaret Parviainen, 63, sanoo, että hän ymmärsi vasta muutama vuosi sitten, ettei elämässä tarvitse selvitä yksin. Kun omat voimat olivat poissa, ystävät auttoivat.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Sampo Korhonen, Maaret Parviaisen kotialbumi

”Ensin ihastuin Blind Channeliin. Vähän myöhemmin aloin kuunnella K-poppia.”

Maaret Parviainen, 63, sanoo, että hän ymmärsi vasta muutama vuosi sitten, ettei elämässä tarvitse selvitä yksin. Kun omat voimat olivat poissa, ystävät auttoivat.

Sairastuin vakavasti kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olen alkanut katsoa eri tavalla elämänpolkuani.

Näen nyt, että jo lapsuus opetti minulle luopumista. Olin vähällä menettää äitini, kun olin kuusi. Äiti ajoi mopolla auton alle. Koska isä oli merimies ja seilasi pitkiä reissuja Intian ja Kiinan suunnalla, pikkusiskoni ja minä jäimme kaupungin kodinhoitajien huolenpidon varaan. Juuri kun äiti alkoi toipua, isäni sairastui tappavaan tautiin, keuhkotuberkuloosiin. Onneksi hänkin selviytyi. Tajusin kuitenkin vahvasti, että elämä voidaan ottaa sinulta koska tahansa pois.

Ymmärrys tästä vahvistui edelleen tsunamin aikaan. Kolme ystäväperhettäni lomaili Thaimaassa, kun hyökyaalto tuli. Kotiin palasi vain viisi ihmistä.

Tajusin taas kerran, että elämässä mitä vain voi tapahtua. Ymmärsin myös, että ihminen voi selviytyä hämmästyttävistä asioista. Menetykset olivat valtavat, mutta elämä jatkui.

”Jos omat lapseni olisivat toimineet samalla tavalla, olisin tullut varmaan hulluksi”

Luulen, että juuri äitini onnettomuus ja isäni sairaus ovat vaikuttaneet tapaani olla ja elää. Koska olen ymmärtänyt, että kaikki voi päättyä hetkessä, olen mennyt aina takki auki, rohkeana. Kun olin 16, karkasin parhaan ystäväni kanssa interrailille. Lähetin ekan kortin kotiin Roomasta. Jos omat lapseni olisivat toimineet samalla tavalla, olisin tullut varmaan hulluksi huolesta.

Otin rohkeasti haltuun myös urheilun saran. Aloitin jalkapallosta. Myöhemmin siirryin jääkiekkoon. Naiset saivat oman SM-sarjansa kaudella 1982–83, ja joukkueeni HJK voitti kultaa ensimmäisenä vuonna. Minä olin kapteenina.

Unelmoin, että vielä jonakin päivänä pelaisin Jenkeissä. Siihen tulikin sopiva rako, kun sain valmiiksi lastenhoitajan tutkintoni Kätilöopistolta. Lähdin vuodeksi Bostoniin. Mitään ammattilaisuutta ei ollut tietenkään tarjolla, vaan rahoitin pelaamisen toimimalla lastenhoitajana arkkitehtiperheessä ja bingoemäntänä vanhustentalolla.

Siinäkin näkyy tietyllä tapaa rohkeuteni, että tulin äidiksi vasta verrattain vanhana, 37-vuotiaana. En koskaan miettinyt sitä ennen, saanko lapsia vai en, mutta kun tapasin oikean ihmisen ja lapset syntyivät, olin tosi onnellinen. Vanhemmuus on ollut minulle äärettömän tärkeää.

”Tiesin heti: nyt kävi pahasti”

Syksyllä 2019 aloin tuntea outoa väsymystä. Jaksoin työpäivät, mutta illalla piti vain levätä, jotta selviydyin seuraavasta työpäivästä. Kävin työterveydessä, mutta labroissa ei näkynyt mitään. Elämässäni kaikki oli muuten tosi hyvin siinä kohtaa. Olin juuri aloittanut unelmieni työssä lapsityön asiantuntijana Ensi- ja turvakotien liitossa. Vapaa-ajalla toteutin omia taideprojektejani. Lapseni olivat jo isoja. Asuin ihanassa vanhassa puutalossa – olin lunastanut talon itselleni eron jälkeen.

Kanadan-kiertueella HJK:n kanssa 1981. Aloituskiekon pudotti Vancouver Canucksin kapteeni Kevin McCarthy. Maaret on kuvassa oikealla.
Kanadan-kiertueella HJK:n kanssa 1981. Aloituskiekon pudotti Vancouver Canucksin kapteeni Kevin McCarthy. Maaret on kuvassa oikealla.

Kunnes eräänä aamuna heräsin elämäni hirveimpään pahoinvointiin. Myös sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Tiesin heti: nyt kävi pahasti. Sairaalassa minulle tehtiin täydet tutkimukset, mutta mitään ei löytynyt. Arvostan vanhempaa kardiologia, joka sanoi minulle: ”Näen, että sinulla on jotain, mutta en tiedä, mikä se on.” Se auttoi niissä epäilyissä, kun mietin, oliko kyse vain siitä, että olin innostuksissani lähtenyt paahtamaan liikaa töitä. Papereihin kirjattiin: autonomisen hermoston toimintahäiriö.

Viikon päästä minut siirrettiin kotiin, vaikka oloni oli edelleen hirveä. Aivan kuin minulla olisi ollut pahin mahdollinen krapula, vatsatauti ja merisairaus samaan aikaan.

Tässä kohtaa ystäväni tulivat hätiin. He auttoivat taloni ja puutarhani kanssa. He alkoivat järjestää minulle vuokra-asuntoa. He tyhjensivät kotini ja järjestivät sen myynnin. Itse pystyin vain makaamaan sängyssä.

– 1991 tein reppureissun Aa­siaan kahden hyvän ystäväni kanssa. Kuvassa vasemmalla Tiina ja oikealla minä. Tiina kuoli 2004 tsunamissa.
– 1991 tein reppureissun Aa­siaan kahden hyvän ystäväni kanssa. Kuvassa vasemmalla Tiina ja oikealla minä. Tiina kuoli 2004 tsunamissa.

Sairaus kavensi elämäni joksikin aikaa niin pieneksi, että mietin tosissani, miten jaksaisin eteenpäin. Pahin kohta oli, kun tajusin, etten luultavasti koskaan enää olisi työkykyinen. Itkin monta kuukautta.

Onneksi toisena vuonna vointini parani jonkin verran. Päivääni tuli muutamia tunteja, jolloin oloni ei ollut niin karmea. En ollut entiseni mutta riittävän voimissani, jotta pystyin etsimään tietoa. Löysin ihmisiä, jotka sairastavat myalgista enkefalomyeliittia, kroonista väsymysoireyhtymää. Minulle selvisi, että sairastan samaa tautia.

”Nyt olen hurahtanut täysin korealaiseen populaarikulttuuriin”

Nykyään pystyn lähtemään ihmisten ilmoille jopa pari kertaa viikossa – loppuajan kerään voimia. Tänä kesänä sain myös pitkästä aikaa tehdä jotain ammatillista: vedin kaksi lyhyttä taideterapiapajaa ystäväni kanssa. Oli ihanaa olla taas tutussa roolissa.

Kun mietin, mikä on saanut minut jaksamaan läpi sairauden tunnelin, näen, että yksi tärkeimmistä asioista on oma kykyni innostua. Keksin aina uusia asioita, joista kiinnostun aidosti. Sairastumisen jälkeen kuuntelin paljon musiikkia. Ensin ihastuin Blind Channeliin. Vähän myöhemmin aloin kuunnella K-poppia.

Nyt olen hurahtanut täysin korealaiseen populaarikulttuuriin. Ahmin myös K-draamaa. Lokakuussa olen menossa laulajaidolini keikalle Kulttuuritalolle. Nauratti, kun tajusin yhtenä päivänä, että olen harvinaisuus omassa ikäryhmässäni. Kun muut intoilevat Kaija Koon stadionkeikasta, minä odotan Hanbinin näkemistä.

On eräs asia, jota olen pohtinut paljon viime aikoina: Miksi vasta sairastuttuani opin pyytämään apua muilta? Olen ammattiauttaja, mutta miksi en koskaan itse tätä ennen pyytänyt apua muilta? Mikä minua esti? En avannut suutani esimerkiksi vaikean avoeron aikaan, vaikka yhtä hyvin olisin voinut silloin pyytää apua.

Tänä päivänä en enää yritä selviytyä yksin. Kun kesällä kerroin ystävilleni, että olin ostanut uuden kodin ja edessä olisi muutto, heti ihmiset tarjoutuivat pakkaamis- ja kantoavuksi. Minulla on ihania ystäviä!

X