Heikki Slåenille, 36, itku on tullut helposti, ja se oli lapsuuden kiusaajille tarpeeksi – ”Tuntemattomassa seurassa tunnen edelleen helposti alemmuutta”

Ohjaaja-näyttelijä Heikki Slåen oli tottunut patoamaan ikävät tunteet sisälleen. Vasta terapiassa hän oppi suuttumaan. – Kun kohtasin kipuni, aloin tuntea myös onnea ja rakkautta.

Minuun sattuu. Nämä kaksi sanaa ovat määrittäneet ohjaaja-näyttelijä Heikki Slåenin, 36, elämää. Niihin tiivistyy paljon: suhde isään, veljeen, naisiin, ystäviin ja ennen kaikkea omaan itseen.

Se, että Heikki pystyy tunnistamaan ja sanoittamaan tuon tunteen, on pitkän työn tulosta. Se on vaatinut muun muassa viisi vuotta psykoterapiaa, satoja tunteja meditaatiota ja aamuisia kylmäaltistuksia Helsingin Lauttasaaressa sijaitsevan kodin viereisessä avannossa.

– Mielenterveydestä huolehtiminen ja terapia ovat miehille tabu. Oikeasti psykoterapia on todella siisti juttu. Terapeutti on kuin mielen personal trainer, jonka kanssa treenataan itseä vahvemmaksi. Eihän kukaan oleta lihastenkaan kehittyvän sohvalla makoillessa, Heikki sanoo.

Heikki yrittää omalta osaltaan kannustaa miehiä avoimuuteen. Yksi tapa siihen löytyi pari vuotta sitten voittoa tavoittelemattomasta Miesplus-yhdistyksestä ja sen suositusta Instagram-tilistä, jonka perustajajäseniin Heikki kuuluu.

Miesplussan tarkoitus on sanoittaa rehellisesti miesten mielenter­veyttä, tunteita ja kokemuksia maail­masta. Heikki päätyi toimintaan mukaan ystävänsä suosituksesta.

– Haluamme päivittää mieskuvaa ja herättää aiheesta yhteiskunnallista keskustelua. Tärkein viestimme on, että ihan sama, mitä sinulta odotetaan, oikeasti voit olla millainen mies haluat. Voit antaa tunteiden tulla. Sinun ei tarvitse padota pahaa oloasi, vaan voit tuoda sen esiin, pyytää apua ja kantaa tunteistasi vastuun.

Sitä hän itsekin pyrkii nykyään tekemään.

Heikki kokee ongelmakseen, että läpi elämänsä hän on sulkenut vaikeat tunteet sisälleen. Mutta mistä se oikeastaan johtuu?

Heikki uskoo, että kaikki lähtee lapsuudesta. Omien perhetaustojensa vuoksi Heikin vanhemmat pyrkivät varmistamaan, että heidän lapsillaan olisi elämässä kaikki tarvittava. Perhe-elämän puitteet olivatkin monella tapaa kunnossa, mutta Heikin ja isän välillä oli ajoittain kommunikaatiovaikeuksia.

”Kiusaamisen vuoksi menin tavallaan kiinni”

Heikki oli herkkä lapsi: hän tunsi asiat vahvasti. Kun hän hermostui, tunteita ei aina osattu ottaa vastaan. Se tuntui pienestä Heikistä hylkäämiseltä.

– Pienenä en tajunnut siitä sen enempää, mutta nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että niissä tilanteissa suuttumuksen tunteeni tulivat torjutuiksi.

Heikin herkkyys johti myös koulukiusaamiseen. Kiusaajat huomasivat hänen itkevän helposti ja alkoivat härnätä häntä tökkimällä ja nimittelemällä. Salibandya pelatessa hän sai lempinimen lohi, koska hänet haluttiin ’savustaa ulos’ joukkueesta.

”Koulussa oli turvaton olo.”

– Olen todella usein kokenut olevani vääränlainen. Minulle on sanottu, että olen liian innokas ja äänekäs. Minulla oli koulussa vuosikausia turvaton olo. Kiusaamisen vuoksi menin tavallaan kiinni.

Myös Heikin hoikka ruumiinrakenne herätti kouluaikoina vääränlaista huomiota. Hänelle päiviteltiin, että sinähän mahtuisit lipputangon taakse.

Siitäkin Heikki sai kuulla, että hän piti naisellisiksi mielletyistä harrastuksista, kuten tanssimisesta. Äänenmurroskin tuli myöhemmin kuin monella muulla.

– Yritin esittää äänenmurrosta, mistä jäin tietysti kiinni. Myös karvoitukseni kasvoi muita myöhemmin. Riparilla muut pojat vitsailivat, että mennään sekasaunaan, ja minä valahdin ajatuksesta kalpeaksi.

Kahdesti uupunut Heikki Slåen

Lapsuuden patoutumat alkoivat purkautua aikuisena työelämässä. Elokuvaajan koulutuksen saanut Heikki on tehnyt monenlaisia töitä alallaan. Näyttelijänä hänet on nähty muun muassa tv-ohjelmassa Rantabaari. Ohjaajana hänen tunnetuimpia töitään on mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajien Pohjois-Karjala-video, joka sai valtavasti huomiota ja kiitosta loppuvuodesta 2020.

Ensimmäinen burnout iski kymmenisen vuotta sitten. Se osui aikaan, jolloin Heikki oli valmistumassa koulusta ja teki viimeistä työharjoittelua pitkässä elokuvatuotannossa. Hän sivuutti uupumuksen oireet: olihan hän jaksanut aiemmin rankempiakin rupeamia.

– Kykyni palautua oli varmaan pinnan alla heikentynyt pikkuhiljaa. Mitta vain tuli täyteen.

Toisella kerralla Heikki nöyrtyi.

Burnout oireili unettomuutena. Vielä tänäkin päivänä Heikillä on toisinaan univaikeuksia, pahimmillaan hän nukkuu yössä vain pari tuntia. Toisaalta hän on myös oppinut pärjäämään univajeensa kanssa, vaikka toimintakyvyn heikkeneminen ärsyttääkin.

– Edelleen tulee tilanteita, etten hyväksy omia rajojani. Haluaisin tehdä täysillä töitä ja mennä sen jälkeen urheilemaan, mutta en vain pysty.

Uupuneena Heikki ärhenteli läheisilleen ja käyttäytyi heitä kohtaan muutenkin huonosti. Perhe otti sen vastaan, mutta antoi myös jämäkkää palautetta. Läheistensä kannustamana Heikki aloitti psykoterapian – ja lopetti sen yhdeksän kuukautta myöhemmin. Hän ajatteli, että homma oli sillä selvä. Kunnes uupumus viitisen vuotta sitten palasi.

Toisella kerralla Heikki nöyrtyi. Hän palasi psykoterapiaan ja totesi, että nyt nämä ongelmat selvitetään pohjamutia myöten.

Nyt Heikki on käynyt psykoterapiassa yhteensä viisi vuotta ja kokeillut sekä kognitiivista psykoterapiaa että hahmoterapiaa. Hän tapaa terapeuttia nykyisin kerran kuussa.

– Enää en käy terapiassa kuntoutumassa, vaan treenaamassa mieltäni. Voi olla, että en koskaan tule pääsemään täysin irti haasteistani, jotkut asiat ovat vain niin syvällä minussa. Mutta sitten se on niin.

Terapiassa Heikki on oppinut muun muassa suuttumaan. Se on helpottanut elämää valtavasti. Vähitellen hän on huomannut, että mitään pahaa ei tapahdukaan, jos hän esimerkiksi hermostuu läheisilleen.

Latautunut hetki isän kanssa, jonka Heikki selvitti toisin

Heikillä on veli, jota hän ihailee. Välit veljeen kuitenkin viilenivät vuosiksi syistä, joita Heikki ei oikein itsekään osaa nimetä. Viime aikoina hän on kuitenkin pystynyt sanoittamaan sekä itselleen että veljelleen, miten paljon hän on tätä kaivannut.

– Jossain vaiheessa ymmärsin, miten surullista ja kivuliasta minulle on ollut olla ilman veljeäni, jota rakastan. Pikkuhiljaa olemme taas alkaneet lähentyä.

Merkittävää edistystä on tapahtunut myös suhteessa omaan isään. Siitä on todisteena eräs hetki, jolloin Heikki riitaantui isänsä kanssa.

Isä ja poika eivät koronan vuoksi olleet pystyneet näkemään toisiaan pitkään aikaan. Kun he lopulta tapasivat, kauan odotettu hetki muuttuikin riitelyksi. Isä hermostui, hiljentyi ja sulkeutui ja lähti Heikin luota autolleen.

Aiemmin Heikki olisi lamaantunut ja antanut isän mennä. Nyt hän juoksi tämän perään, avasi auton oven ja kyyneleet silmissä halasi isäänsä mitään sanomatta. Samalla hän näki isän silmistä, että tämä ymmärsi.

– Olen jälkikäteen tajunnut, miten suuri este suruni oli. Kun kohtasin kipuni, aloin tuntea onnea ja rakkautta aivan uudella tavalla. Kipu avasi portit myös hyville asioille.

Nykyään, kun Heikille tulee surullinen olo, hän ei enää pelästy. Oikeastaan hän ajattelee, että tämä on aika siistiä.

– Surun ja rakkauden väli on paperinohut. Ne liittyvät molemmat toisiinsa. Kun uskaltaa tuntea yhtä, pystyy tuntemaan toista.

Miesten vaikeudet otetaan helposti vastaan hiljaisuudella

Yksi pahimmista asioista, mitä pahoinvoivalle ihmiselle voi Heikin mielestä sanoa, on kehotus ryhdistäytyä. Hänen kokemuksensa mukaan sitä sanotaan erityisesti naisille.

– Minulla on useampi naispuolinen ystävä, joilla on ollut itsetuhoisuutta ja syvää masennusta tai esimerkiksi kovat kuukautiskivut. He eivät saa empatiaa ja kannustusta, vaan jopa omat vanhemmat saattavat käskeä heitä ryhdistäytymään. Miespuolisten ystävieni vaikeudet taas otetaan helposti vastaan pelkällä hiljaisuudella.

Heikki itse kokee olevansa etuoikeutettu, koska hänellä on monta hyvää ystävää, joille puhua ajatuksistaan. Ystävät eivät välttämättä aina ymmärrä häntä, mutta hyväksyvät hänet silti.

– En voi vaatia, että muut kohtelisivat minua juuri niin kuin haluan. Sen sijaan olen onnellinen, että minulla on nykyään työkaluja pärjätä itseni kanssa. Kun olen itse itseni tukena, minun ei tarvitse piilotella.

Maskuliinisuuteen liitetään usein asioita – raha, valta-asema, yksin pärjääminen, stoalaisuus – joiden Heikki ei tunne kaikilta osin sopivan itseensä. Kapea mieskuva on tuntunut välillä raskaalta.

– Iso osa elämästäni on mennyt pohdintaan, olenko mies ollenkaan, koska en ole sopinut perinteiseen miehen rooliin. Olen taidehörhö enkä yritysjohtaja, ja tuntemattomassa seurassa tunnen siitä edelleen helposti alemmuutta. Tuntuu, että kaikki muut miehet ovat pärjänneet elämässään paremmin.

Maskuliinisuuden stereotypioihin sortuvat Heikin kokemuksen mukaan myös naiset. Kerran hän otti haavoittuvuutensa puheeksi treffeillä. Nainen kuittasi avoimuuden sanomalla, ettei tarvitse tällaista negatiivisuutta elämäänsä.

Heikki haluaa haastaa myös naisia pohtimaan, miten he käyttäytyvät miesten kanssa.

– Jos naisena toivot, että mies puhuu tunteistaan, oletko valmis ottamaan vastaan myös negatiiviset tunteet? Jos toivot avointa, rehellistä ja empaattista miestä, teethän itsekin työtä oman sisimpäsi kanssa?

”Mieheltä ei kannata kysyä, pärjäätkö”

Heikki itse kaipaa tukea ja hyväksyntää sekä naisilta että muilta miehiltä. Hänen mukaansa miehet voisivat tukea toisiaan ihan yksinkertaisesti kysymällä välillä, että miten menee. Porukassa se voi olla monelle hankalaa, mutta kahden kesken hän on huomannut, että moni mieskin alkaa avautua.

– Mieheltä ei kannata kysyä, että pärjäätkö ja jaksatko. Se osuu vähän väärällä tavalla mieheyteen, koska ajattelemme itse niin helposti, että miehen pitää aina jaksaa. Parempi on kysyä kuulumisia avoimemmin.

Parhaillaan Heikillä on entistä suurempia suunnitelmia miesten tilanteen helpottamiseksi. Hän on nauhoittanut pilotin keskusteluohjelmasta, joka jatkaa suoraa puhetta miehistä, mielenterveydestä ja mieskuvan laajentamisesta. Ensimmäinen vieras on entinen ammattierikoisjoukkosotilas.

– Haluan viestittää työni avulla, että oikeasti kova tyyppi on se, joka uskaltaa kohdata tunteensa, pyytää anteeksi ja hakea apua.