Kolmen naisen rohkeat uranvaihtotarinat: ”Nyt voin sanoa rehellisesti, että olen unelma-ammatissani”

Kipinä uudelle uralle voi syttyä, jos voi huonosti työssään tai elämässä tulee vastaan suuria muutoksia. Tai sitten uranvaihtaja vain alkaa kuunnella sydämensä ääntä. Usein hyppy uuteen vaatii rohkeutta.

”Uusi unelmatyö löytyi aivan sattumalta”

Taidemuseossa aiemmin työskennellyt Ulla Saarinen, 51, on ravintolayrittäjä.

”Lapsena haaveilin biologin tai lastenlääkärin urasta, mutta päädyin opiskelemaan kulttuuri- ja taidehistoriaa sekä huonekalusuunnittelua.

Olin ensin erilaisissa teattereiden teknisissä ja lavastusprojekteissa, ja parikymmentä vuotta sitten pääsin ripustamaan Andy Warholin näyttelyä Helsingin Taidehalliin, josta myöhemmin sain työpaikan näyttelymestarina. Sitten olin Kiasmassa ja viimeksi olin kaupungin taidemuseossa (nyk. HAM) museomestareiden esimiehenä.

Se oli mielestäni unelmatyöpaikka kulttuurin keskellä, kunnes erilaisista byrokraattisista syistä työpaikan ilmapiiri muuttui. Kun jouduin neljä vuotta sitten jalkaleikkauksen takia pitkälle sairauslomalle, ymmärsin, että kukaan muu ei huolehdi hyvinvoinnistani; minun pitää tajuta itse rakastaa itseäni.

Irtisanouduin ja hyppäsin tyhjän päälle. Olin ollut selvästi uupunut, sillä ensimmäiset kuukaudet vain lepäsin. Jos joku puhuikin jotain vanhasta työpaikastani, minulle tuli fyysisesti paha olo. Nyt iloitsen siitä, että lähin työtoverini on ottanut opintovapaata ja opiskelee puutarhuriksi, eli hänkin toteuttaa omaa unelmaansa.

Uusi unelmatyöni löytyi sattumalta, kun tuttava etsi apulaista ravintolaansa. Lähdin mukaan, koska rakastan hyvää ruokaa ja pidän ihmisten kohtaamisesta. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, olen ravintola Le Marchen omistaja ja neljän työntekijän esimies.

Yksin ei kannata ryhtyä leikkimään ravintoloitsijaa, sillä lupaviidakko ja hygienia-asiat ovat työläitä. Minulla oli onneksi yhtiökumppani, joka tunsi alaa.

Nautin työstäni, opin koko ajan uutta. En silti vanno, että teen tätä loppuelämäni. Mielestäni ihmisellä voi olla monta unelma-ammattia.”

”En sittenkään ollut insinöörityyppiä”

Diplomi-insinööri Kirsi Kaukonen, 48, vaihtoi it-alan kauneusalan yrittämiseen.

”En päässyt ensi yrittämällä opiskelemaan arkkitehdiksi, mutta pääsin Otaniemeen silloiselle Polille insinööripuolelle. Opiskelin kiinteistötaloutta, ympäristöoikeutta ja ympäristönsuojelutekniikkaa. Innostuin asioista kovasti ja uskoin, että olin omalla alallani.

Tein opiskelun ohessa mallin töitä ja tykkäsin siitäkin. Asuin muutaman vuoden Amerikassa.

Sieltä palattuani valmistuin ja huomasin, että it-yritykset olivat kiinnostavia, joten päätin hakea töitä niistä. Sain olla mukana kehittelemässä nettisivuja ja uutta tekniikkaa. Viihdyin työssäni.

Kun opettaja-äitini jäi 10 vuotta sitten eläkkeelle, hän sanoi olleensa koko ikänsä unelma-ammatissaan. Silloin mietin, että ehkä minä en it-alalla ollut sellaisessa.

Siemen uranvaihdolleni oli alkanut jo itää mielessäni. Olin 14 vuotta aiemmin kertonut biokemistiystävälleni suvussani kulkeneesta ikivanhasta kasvonaamioreseptistä, jossa on hiivaa ja jauheita. Aloimme huviksemme kehitellä sitä ja muitakin luonnonreseptejä. Vähitellen hurahdus kypsyi liikeideaksi, ja pari vuotta sitten uskaltauduin siirtymään kosmetiikka-alan yrittäjäksi.

Olen aina ollut aika säästäväinen, ja minulla oli mahdollisuus rakentaa yritystäni hätiköimättä.

Pitää olla bisnesidea. Niki Newd -yrityksellämme se on se, että tuotteemme eivät ole vain luomua vaan myös tuorekosmetiikkaa. Pitää myös suojata tavaramerkki sekä rakentaa brändi ja tehdä markkinointisuunnitelma. Osaan budjetit ja excelit, joten asiat ovat sujuneet hyvin.

Nyt voin sanoa rehellisesti, että olen unelma-ammatissani. Minulla on hyvät yhteistyökumppanit, ja voin itse vaikuttaa työhöni.”

”Minulla on tilaa olla kokonainen ihminen”

Sosiologian tohtori Keiju Vihreäsalo, 45, vaihtoi tutkijan uran hyvinvointikouluttamiseen.

”Nuorena haaveilin taiteellisesta alasta, kuten valokuvauksesta tai vaatesuunnittelusta. Toinen vaihtoehto oli yhteiskuntatieteellinen ala.

Pääsin opiskelemaan sosiologiaa, ja liekki leimahti heti. Tapasin samanmielisiä ihmisiä ja heittäydyin opiskeluun ja alan järjestöelämään ja feminismiin täysillä.

Valmistuttuani jäin yliopistoon tekemään väitöskirjaa ydinperheestä ja hyvinvointipolitiikasta. Tunsin olevani oikealla alalla ja viihdyin yliopistolla 15 vuotta. Tein töitä intohimosta, en kunnianhimosta.

Mutta kuusi vuotta sitten elämänjärjestykseni meni uusiksi kipeän avioeron jälkeen, ja aloin miettiä myös työtäni eri tavalla.

Vuonna 2012 olin äitiyslomalla ja tajusin, että minulla ei ollut enää samanlaista intohimoa tutkimustyötä kohtaan. Palasin kuitenkin tekemään silloisen työpätkäni loppuun asti, mutta seuraavat hakemukseni Akatemiaan heitin roskiin.

Olin hakenut omiin ero- ja kasvukipuiluihini apua terapiasta. Olin tyytyväinen tuloksiin ja halusin vielä enemmän. Kiinnostuin henkisestä kasvusta, vaikka tutkija minussa pitikin monia niistä asioista höpönhöpönä. Suhtauduin niihin silti uteliaisuudella, ja totesin, että ne toimivat.

Kun nykyinen yhtiökumppanini pyysi minua kehittämään kanssaan HIMA Happiness -konseptia, en miettinyt kauan. Perustimme neljä vuotta sitten Himan, joka tarjoaa joogaa ja henkistä koulutusta.

Nyt tunnen tekeväni merkityksellistä työtä, ja olen huomannut, että tutkijamenneisyydestäni on hyötyä. Olen unelmatyössäni, olen yrityksen toimitusjohtaja ja kirjoitan sekä luennoin hyvinvoinnista. Tunnen olevani enemmän minä kuin yliopistossa. Siellä olin kyllä älykäs, nyt minulla on tilaa olla myös ihminen.”

Lue myös:

Nelikymppiset Rosa Meriläinen ja Jenni Pääskysaari: Ikä ei rajoita sitä, mihin nainen kelpaa

Teemmekö Suomessa liian vähän töitä? Asiantuntijat tyrmäävät kiky-tuntien hyödyt