Ihmiset ja suhteet

100 Naista: 40. Juhannusspesiaali (25/99)

Teksti: Teppo M

VC Kaikkien deadlinien(*) äiti – juhannusviikko – on täällä jälleen ilonamme. Agrikulttuurisia perinteitä kunnioittaen me vaihdamme yhä kalenterimme talvella, keskellä kiireisintä työsesonkia, mutta todellisuudessa vuosi vaihtuu tietenkin useimmilla meistä keskikesällä. Juuri tällä hetkellä käy kymmenissätuhansissa suomalaistoimistoissa armoton kuhina, kun keskeneräisiä työtehtäviä joko piilotellaan muovifiikusten alle, delegoidaan luovasti kesäharjoittelijoiden harmiksi tai äärimmäisessä hädässä yritetään saada valmiiksi.

Ylimääräisistä huolenaiheista voi myös hankkiutua eroon yksinkertaisesti tuhoamalla kaikki sähköpostilaatikkoon kertyneet keskeneräiset asiat. Suurin osa näistä luovaa työskentelyä vakavasti rajoittavista huolenaiheista katoaa tällä menetelmällä lopullisesti, kun vain kaikkein epätoivoisimmat asiakkaat muistavat palata asiaan jälleen elokuussa. Kun näistä kiusallisista työtehtävistä on selvitty voi itsensä palkita vaikka vilkaisemalla, olisiko siinä kauhean huonossa blogissa taas jotain uutta haukuttavaa.

Itselläni tekemättömien töiden listalla roikkui juhannusviikon alkaessa harmillisesti vielä perseiden vetäminen kustantajan kanssa näyttävästi onnistuneen kirjajulkaisun kunniaksi. Tämän tehtävän hoidimme pois alta boheemiin tyyliin heti maanantaina. Laskeskelin saavani samalla vaivalla myös seuraavaksi aamuksi tietynlaista kulttuuripersoonan auraa radio Voicen studiolle. Puoli kuudelta herääminen on minulle joka tapauksessa epäinhimillinen koettelemus, joten muodostin hypoteesin, jonka mukaan tukeva krapulakaan ei voisi jo valmiiksi absoluuttista tuskaa sen suuremmaksi muuttaa. Tiistaiaamuna sain sitten iloita tieteellisen metodin uudesta riemuvoitosta osoittaessani hypoteesini subjektiivisen kokemuksen näkökulmasta epätodeksi.

Kaislaan saapuessani törmäsin heti ensimmäiseksi kahteen hämmentävän sekavaan kuntoon itsensä nauttineeseen isoäitiin. Vaihdettuani rouvien kanssa muutaman ystävällisen sanan mummot liimaantuivat kylkeeni kiinni niin, etten meinannut päästä heistä lainkaan eroon. Sain kuulla olevani aivan yhtä komea ja miellyttävä kuin toisen isoäidin sukulaispoika ja toivoin kaikesta sydämestäni, ettei sukulaispoikaparka ole joutunut yhtä ronskisti nipisteltäväksi. Nuoria naisia kiusaavat vanhat likaiset sedäthän ovat tunnetusti enimmäkseen hellyttäviä, kun taas samoin käyttäytyvä vanha nainen saa osakseen lähinnä myötähäpeää. Niinpä tunsinkin olevani osa jotain suurempaa kansallista sovitusprosessia, kun mummeli pääsi tietämättään puristamaan Suomen tämän hetken puhutuimman miesseksisymbolin pakaralihasta.

Isoäideistä eroon päästyäni löysin seurueeni ja pääsimme itse asiaan. Suuren Johtaja A:n kanssa teimme parhaamme mukaan selvää paikan tuontioluista samalla kun kustannustoimittajani Niina maisteli jotain, jonka tilaaminen osoittautui niin monimutkaiseksi prosessiksi, ettei ulkopuolinen tarkkailija olisi sen perusteella mitenkään voinut ennakoida, että lasi täytettiin lopulta kaikkein tavallisimmalla hanasiiderillä.

Niina on nainen, joka minun olisi pitänyt mainita jo ajat sitten, mutta pelkuruuttani olen jättänyt sen tekemättä. Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde ei ole intiimi sillä tavoin kuin esimerkiksi vastarakastuneiden, Kaivopuiston lehmuksen alla toisiinsa liimautuneiden nuorten suhde on intiimi. Ennemminkin kuvailisin suhteemme intiimiyttä samankaltaiseksi, mikä minulla olisi lääkäriini tilanteessa, jossa lääkäri suorittaisi minulle vaativaa aivokirurgista operaatiota paikallispuudutuksessa ja yhtyisi minuun samaan aikaan takaapäin.

On helpompaa antaa uuden karhea Alfa Romeo viimeksi kolme vuotta sitten autoa ajaneen naisen kuljetettavaksi ja istua samaan aikaan vieressä hiljaa, kuin antaa oma tekstinsä toimitettavaksi ja olla vastustamatta jokaista ehdotettua muutosta. Uskokaa minua, sillä molempia olen kokeillut, enkä kummassakaan onnistunut. Pahinta asiassa on tietenkin se, että Niina oli aina oikeassa. (Olisi jotenkin paljon helpompaa väittää vastaan silloin, jos toinen olisi väärässä.)

Mutta kuinka kuvailla naista, jonka työ on jälkeenpäin lukea teksti ja ehdottaa siihen parannuksia? Eihän sellaista voi vain ohittaa olankohautuksella ja puhua silmälasipäisestä tai sinipaitaisesta tytöstä. Saatoin kuvitella keskustelun, jonka joutuisin Niinasta käymään toimittajani kanssa:

– Entäs sitten tämä Niina? kysyy Niina.
– Niin?
– Että eikö tätä voisi elävöittää jotenkin? ”Punatukkaisen naisen” sijaan voisit vaikka kuvailla kuinka neidon kuparinsävyiset hiukset loistivat auringon paisteessa.
– Hmm… Jaa… Täällä on kyllä keinovalo….
– Ah, muista kirjailijan vapaus. Aurinko tulee sinne, minne sinä haluat. Ja sitten voisit ehkä jotenkin korostaa hänen erityislaatuisuuttaan muihin naisiin verrattuna.
– No, ehkä mä sitten mietin sitä vielä, minä sanon.
– Voisit myös tuoda tämän Niinan motiiveja voimakkaammin esille. Miksi hän haluaa puuttua tähän tekstiin? Mikä häntä ajaa?
– Niin tosiaan… Jos mä vaikka tekisin hänestä maanisen kontrollifriikin tai jotain?
– Hmm… okei… pidetään toki tuo ajatus yhtenä ehdotuksena mukana, mutta entäs jos motiivina olisikin rakkaus kaunokirjallisuuteen yhdistettynä sellaiseen terveellä tavalla motivoivaan perfektionismiin?
– Jaa… Voisihan sekin ehkä toimia. Ehkä mä mietin sitä vielä?
– Hyvä.

Niinaa ei voinut kuitenkaan aiheena loputtomiin vältellä ja olin jo nyt venyttänyt aiheen esille ottamista aivan liian kauan. Laskuri ennen kaikkea. A lähti hakemaan pöytään uutta lastia. Niina katseli uneksivasti ei minnekään. Hänen kuparinväriset hiuksensa loistivat hämärän baariin perille jostain yllättäen löytäneen auringonsäteen loisteessa.

Katselin naista ja otin sitten väistämättömän puheeksi:

– Pakko mun on siitä kirjoittaa.
– Niin… Niin sinun taitaa olla, Niina vastasi.
– Sitäpaitsi se on hyvä juttu. Toimii omana itsenään ja lisää kerrontaan kokonaan uuden tason.

Käsikirjoituksen viimeistely huhtikuussa oli parhaimmillaan yhtä helvettiä ja pahimmillaan monta. Teoksen antaminen toisen käsiin oli kuin katselisi oman tyttärensä neitsyyden viemistä. Pahaa se tekee, vaikka kuinka oikea ja helläotteinen rakastaja tehtävään olisikin löydetty. Mutta toisaalta sen tekeminen itse tuntu vielä sitäkin iljettävämmältä rutsaamiselta.

Kävimme käsikirjoitusta läpi isolle mahonkipöydälle levitettyinä arkkeina ilta toisensa jälkeen ja tuhosimme samalla pullokaupalla halpaa punaviiniä. Luovan työn vauhdittamiseksi nautittu punaviini ei missään tapauksessa saa olla korkeintaan keskinkertaista. Liian harmoniset aistinautinnot pyöristävät ja pehmentävät ilmaisua liiaksi. On oltava kärki ja on oltava kontrasti. Omilta aisteiltaan punaviinipullon aikaansaaman odotuksen täydellisen täyttymisen riistäminen siirtää mielen sellaiseen hieman ärsytettyyn tyytymättömyyden tilaan, joka on parhaimmillaan siirrettävissä aina lukijan ärtyneeksi palautteeksi asti.

Kirja piti saada taittoon torstaina ja tiistai-illan kääntyessä kohti keskiyötä olimme vihdoin lähellä valmistumista. On olemassa aivan tietynlainen hetki, jolloin yhdessä olemisen veruke katoaa ja osapuolet huomaavat toivovansa tilanteen silti jatkuvan. Sellainen hetki on niin yleinen, että sille pitäisi oikeastaan olla aivan oma nimensä. Niin kuin nyt vaikka luhanka tai närpiö. Kumma kun ei näinkin tarpeellista sanaa ole kukaan vielä keksinyt. Kaiken tämän selittelyn sijaan olisi riittänyt sanoa: Hetki muuttui närpiöksi.

– Tiedätkö, oikeastaan aika omituista, Niina lopulta sanoi. – Mikä?
– Käydä läpi kaikki näitä naisia tietämättä kuitenkaan omakohtaisesti, minkälainen kokemus se on ollut.
– Jaa-a, senhän voi aina korjata, minä vastasin ja astuin lähemmäksi.

Ei, ei se noin mennyt. Olisi toki voinut, mutta ei. Yksityiskohtien muistaminen on vaikeaa ja muistiinpanojen tekeminen juuri kriittisellä hetkellä mahdotonta. Mutta minullahan on valta saada aurinko paistamaan ja laittaa naisteni suuhun haluamani vuorosanat. Kirjailijan rajoittamaton vapaus. Alan vasta päästä siitäkin jyvälle.

Jotenkin me joka tapauksessa päädyimme siitä paperipinojen luota rakastelemaan A:n työpöydälle. Paikka oli meille molemmille saman tien itsestään selvä. Jos kerran tekisimme sen, niin sitten tietenkin siinä ainoassa paikassa, jossa siitä saisi myös mielenkiintoisen dramaattisen koukun (26/99).

Kaksi kuukautta myöhemmin istuimme siis kolmestaan juopottelemassa Kaislassa ja A palasi pöytään mukanaan jälleen uudet täydet lasit kaikille. Pohdin pitäisikö A:lle kertoa etukäteen hänen toimistonsa roolista blogini seuraavassa luvussa, mutta päädyin siihen lopputulokseen, että hyvää yllätystä olisi turha etukäteen pilata. Muistan vilkaisseeni kelloa ja todenneeni Voicen studiovierailun alkavan kuuden tunnin kuluttua. Tässä vaiheessa nukkumaan menemisestä ylipäänsä olisi ehkä enää lähinnä vain haittaa.

*) Kustannustoimittaja olisi myös korvaamaton apu esimerkiksi silloin, kun ei tiedä kuinka deadline taipuu monikon genetiiviksi ja joutuu vain arvaamaan.

X