Minnan aviomies sai hirveän, tappavan sairauden – mutta kaikki olikin kuvitelmaa: ”Aloin aavistaa, että mieheni on luulosairas”
Minnan, 30, aviomies uskoi sairastuneensa vakavasti, vaikka mitään fyysistä vikaa ei löydetty. Miehen tila oli uuvuttaa myös Minnan, kunnes hän uskalsi pistää terveet rajat.
Tapahtui iso käänne, kun mies ymmärsi, että hän itse oli esteenä toipumiselle.
Minnan, 30, aviomies uskoi sairastuneensa vakavasti, vaikka mitään fyysistä vikaa ei löydetty. Miehen tila oli uuvuttaa myös Minnan, kunnes hän uskalsi pistää terveet rajat.
Minna:
Pari vuotta sitten mieheni romahti täysin. Taustalla oli elettyjä lapsiperheen ruuhkavuosia. Meillä on kolme pientä lasta, joista yksi on vakavasti allerginen. Mies oli alkanut selkeästi väsyä. Olin matkan varrella ehdottanut useamman kerran, että pitäisikö hänen mennä juttelemaan jollekulle, mutta hän ei halunnut.
Yhtenä marraskuun iltana ruokapöydässä gnocchi-myky juuttui mieheni kurkkuun. Hän ei saanut nielaistua sitä. Ajattelin jo, että hän tukehtuu. Mies vietiin sairaalaan, ja hän selvisi hengissä. Siitä alkoi kuitenkin kahden vuoden helvetti.
Suvi:
Miehesi tilanne on ollut varmasti pelottava koko perheelle. On kuitenkin hienoa, että olit jo etukäteen valpas ja yritit ohjata miestäsi avun piiriin.
Huolen puheeksi ottaminen voi tuntua hankalalta, mutta on äärettömän tärkeää. On tavanomaista, että asianomainen ei itse aluksi havaitse tilansa vakavuutta ja avun tarvetta. Tämä voi tuoda ristiriitaa parisuhteen sisälle. Saattaa tulla puolin ja toisin tunne, että toinen ei ymmärrä tai kuule minua.
Minna:
Miestä alettiin tutkia. Häneltä löytyi refluksin aiheuttama haavainen ruokatorvi, jonka arveltiin aiheuttaneen spasmin, eli kouristuksen, nieluun.
Mies pääsi sairaalasta kotiin, mutta ei hyväksynyt diagnoosia. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että hänellä oli jokin vakava sairaus, joka johtaa kuolemaan.
Mies sai jatkuvasti uusia, erilaisia oireita. Kroppa puutui ja suussa oli purentavirheitä. Hänet tutkittiin käytännössä aivoista varpaisiin, mutta mitään fyysistä sairautta ei löytynyt. Kunkin tutkimuksen jälkeen mies rauhoittui päiväksi pariksi. Sitten hän taas ahdistui ja alkoi kuvitella, että lääkärit eivät osaa tulkita oikein hänen tuloksiaan.
Suvi:
On ymmärrettävää, että miehesi koki tilanteen huolestuttavana, jopa traumaattisena. Hän halusi saada selvyyden, sillä epätietoisuus on aina hyvin kuormittavaa. On tärkeää, että myös läheiset tiedostavat sen. Silti tutkimuksille täytyy antaa tilaa, jotta ammattilaiset saavat tehdä työnsä. Myös sinulle puolisona oli varmasti helpottavaa, kun häntä alettiin tutkia.
Minna:
Aloin aavistaa, että mieheni oli luulosairas. Googletin sairauden nimeltä hypokondria eli luulotauti. Sen kerrottiin olevan psyykkinen sairaus, jossa potilas kokee lievienkin oireiden johtuvan vakavasta, jopa kuolemaan johtavasta sairaudesta.
Lääketieteelliset tutkimukset lopetettiin, ja mies ohjattiin psykiatriseen hoitoon. Mies järkyttyi tästä. Hän oli väsynyt, ahdistunut ja paniikissa. Hän pakkasi repun, ilmoitti että ei jaksa enää. Mekin, hänen perheensä, olimme hänelle liikaa. Sinä iltana hän jätti minut omakotitaloomme yksin pienten lasten kanssa. Hän palasi seuraavana päivänä kotiin, mutta oli täysin toimintakyvytön.
Suvi:
Olisit mielestäni puolisona jo tässä kohtaa ollut vahvasti tuen tarpeessa. Miehesi tilanne aiheutti varmasti turvattomuutta koko perheessä.
On hyvin stressaavaa, kun ei voi tietää, mitä tapahtuu, kun toisella on näin vahvoja reaktioita. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös puolisoiden väliseen vuorovaikutukseen ja molempien tunnemaailmaan. Epävarmuus näkyi teillä myös siten, että mies yritti paeta koko tilannetta.
Minna:
Sitten tuli ilta, jolloin tapahtui ensimmäinen käänne. Olin saanut mieheni soittamaan psykiatrian akuuttiryhmään. Mies itki ja aneli, etten laittaisi häntä osastolle kuolemaan. Lupauduin siihen, että hän saisi jäädä kotiin avohoitoon. Jälkikäteen ajattelen, että en tekisi enää tällaista lupausta. Ehkä jopa mahdollistin sairauden sillä, että hoivasin miestä liikaa.
Kului lähes vuosi. Hoidin kodin ja lapset. Olin opiskelija, joten pystyin olemaan paljon kotona. En muista ensimmäisestä talvesta oikein muuta kuin sen, että kannoin puita ja kolasin lunta pihasta. Mies oli pitkään huonossa kunnossa. Hän tärisi, itki ja söi rauhoittavia ja psykoosilääkkeitä. Näytti siltä, että hänellä oli jatkuva paniikkikohtaus päällä. Välillä hän voi paremmin. Silti hän ajatteli, että rauhoittavat lääkkeet vain peittävät hänen oikean sairautensa.
Suvi:
Hienoa, että sait miehesi soittamaan itselleen alustavasti apua. Hänen tilanteessaan ammattilaisen apu oli välttämätöntä. Pohdit sitä, olisiko sinun pitänyt kieltäytyä hoitamasta miestäsi kotona. Kun on puolisona rinnalla ja haluaa aidosti auttaa toista, saattaa hämärtyä se, mikä on todellisuudessa sellaista auttamista, mitä puolisona voi tehdä.
Tämä aiheuttaa ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita. Toimit tuolloisen ymmärryksesi mukaan ja teit parhaasi. Olisit kuitenkin ehdottomasti tarvinnut itsellesi apua omien tunteittesi käsittelyyn ja voimavarojen vahvistamiseen.
”Räjähdin täysin. Huusin hänelle, että sinä tapat itsesi. Mies hämmentyi.”
Minna:
Vajaa vuosi sitten suojamuurini romahtivat. Tulin kotiin ja huomasin, että mies oli ottanut erilaisia rauhoittavia lääkkeitä sekaisin ja oli sekava. Hän perusteli tätä sillä, että halusi eroon oireista.
Räjähdin täysin. Huusin hänelle, että sinä tapat itsesi. Eikö hän tajunnut, että jos hän menee nyt nukkumaan, hän ei ehkä enää herääkään aamulla? Mies hämmentyi. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt. Hän kun ei ollut ollut missään vaiheessa itsetuhoinen.
Minun mittani täyttyi. Olin aina ennen ajatellut, että minä tuen ja kannattelen miestäni, koska olen hyvä ihminen. Nyt en sitten enää ollutkaan.
Suvi:
Olit joutunut liian pitkään kannattelemaan itseäsi ja perhettäsi omasta huolestasi ja peloistasi huolimatta. Jaksamisen raja tuli vastaan, mikä oli terve reaktio.
Ette kenties saaneet tarpeeksi ammattilaisten tukea kokonaistilanteeseenne. On totta, että olisi ollut tärkeää, että olisit pystynyt jo aiemmin olemaan tiukempi omien rajojesi suhteen. Silti haluan muistuttaa sinua itsemyötätunnon tärkeydestä.
Ei ole helppoa puolisona aina tietää, mitä tulisi tehdä missäkin kohtaa. Joskus omista rajoista huolehtiminen ja niin kutsuttu terve itsekkyys voivat unohtua sairauden maailmassa. Voi tuntua jopa liian pahalta, vaikka omista rajoista huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää ja oikea tapa toimia.
Minna:
Pistin miehen selkä seinää vasten. Raivosin itsestäni ulos kaiken, minkä olin padonnut. Huusin, että jätän hänet tänne yksin kuolemaan. En halua enää päivääkään pilata omaa elämääni siksi, että mies tekee tyhjäksi kaikki yritykseni auttaa häntä.
Sanoin, että meillä on lapset, jotka täytyy pelastaa. Annoin hänelle tasan kaksi vaihtoehtoa: joko hän tekee asioille jotakin tai minä lähden lasten kanssa.
Seuraavana päivänä menimme psykiatrille. Myös siellä todettiin, että kukaan muu ei voinut tehdä miehen puolesta ratkaisua, joka auttaisi häntä toipumaan.
Suvi:
Tarvitsitte selkeän rajanvetosi, jotta tilanteenne muuttui. Tunnistit, että et pystynyt auttamaan ja tukemaan miestäsi enempää. Ammattilaiset pääsivät toimimaan roolissa, joka heille kuuluukin.
On hienoa, että huomioit tässä myös lastenne hyvinvoinnin. Sairaus vaikuttaa aina koko perheeseen. Vanhemman sairaus ei saisi kuitenkaan aiheuttaa lapsissa ylimääräistä turvattomuutta.
Minna:
Se oli iso käännekohta. Mies ymmärsi, että toipumisen esti vain hän itse. Välillemme avautui ihan uudenlainen keskusteluyhteys, puhuimme paljon ja hän pyysi minulta anteeksi.
Mies palasi keväällä töihin. Olin itse valmistunut ja aloittanut työt. Silloin havahduin siihen, että myös minä tarvitsisin ammattiapua. Olin liian väsynyt enää jaksamaan. Oman turvattoman lapsuuteni vuoksi olen pärjääjä.
Lopulta kriisiydyin itseni kanssa niin paljon, että ilmoitin miehelleni haluavani avioeron. Hän pyysi, että katsottaisiin vielä syksyyn saakka, ja onneksi pyysi: mies alkoi ottaa vastuuta kodista ja lapsista. Nyt arki sujuu, enkä todellakaan halua enää erota. Rakkaus kun ei ollut missään vaiheessa loppunut.
Toivon löytäväni kiireiden keskeltä raon, jotta pääsen purkamaan omaa taakkaani. Tiedän, että se on välttämätöntä. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
Suvi:
Hienoa, että olet alkanut sanoittaa omia tarpeitasi ja toiveitasi. Kun puoliso sairastuu, kumppani tarvitsee yleensä aina jonkinlaista apua myös itselleen.
Upeaa, että olet ymmärtänyt sen, että et ole yli-ihminen vaan saat olla se, mikä olet, eli kumppani, vanhempi, työntekijä. Olette havahtuneet siihen, että parisuhteessanne on kaksi henkilöä, olette suhteessa vapaaehtoisesti ja molempien hyvinvoinnilla ja läsnäololla toisillenne on merkitystä.
Olette antaneet tilaa toisillenne ja löytäneet uuden yhteyden ja yhteisen elämän. Se on arvokas asia, joka luo toivoa tulevaan.
Juttu on julkaistu Kotilääkärissä 10/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous