Hyvinvointi

Viivyttely – Mikä siinä houkuttelee?

Teksti: Anna.fi

Tämä juttu sinun kannattaa lukea nyt heti. Se kertoo, miksi siirrämme asioita myöhemmäksi. Saat samalla ideoita aloittamisen tueksi – mikäli viivyttelystä on muodostunut sinulle ongelma.

Viivyttely - mikä siinä houkuttelee?

Pian, kohta, hetken päästä. Huomenna, maanantaina, ensi viikolla, ensi kuussa, loman jälkeen… Kuinkahan moni suursiivous, elämänmuutosprojekti, laihdutuskuuri tai työprojekti on alkanut näillä sanoilla?

Eikä ihme, sillä usein asiaan ryhtyminen vaatii asennoitumista, valmisteluita ja oikeanlaisen vireen löytymistä. Jos aikaa on yllin kyllin, voi myös olla tärkeämpää hoitaa muita asioita ensin.
Aina huominen tai maanantai ei kuitenkaan riitä. Pian onkin jo tiistai, perjantai, ensi viikko – ja tehtävä edelleen kesken, mahdollisesti alkutekijöissään. Olemme ehkä tehneet jotain täysin muuta, siitäkin huolimatta, että viivyttelyn seuraukset ovat meille epämieluisia.

Eihän siinä ole mitään järkeä. Mutta tietty logiikka viivyttelyn taustalta kuitenkin löytyy.

Syvemmälle viivyttelyn sisuksiin

Viivyttely on käytännössä yksinkertaista: ei vielä. Taipumuksen vetkutteluun voi kuitata yksinkertaisesti laiskotteluna tai aikaansaamattomuutena. Toisinaan se myös on juuri sitä.

Usein kyse voi olla myös tahdonvoiman ja mielihyvän välisestä kamppailusta. Juuri nyt tarjolla olevasta suklaapalasta pitäisi pystyä kieltäytymään siksi, että ensi kesänä olisi rantakunnossa. Jos juuri nyt nousisimme sohvalta ja ryhtyisimme siivoamaan, voisimme siivouspäivän tullen päästä helpommalla. Toiset meistä pystyvät tähän, toiset valitsevat mieluummin välittömän nautinnon.

Viivyttely, prokrastinaatio, voi myös kertoa meille jotain oleellista itsestämme ja käsillä olevasta tehtävästä. Psykologisesti sitä voidaan tarkastella välttelevänä hallintakeinona: viivyttelemme sellaisten tehtävien tekemistä, jotka ahdistavat meitä. Tällöin huomion kiinnittäminen muihin asioihin voi vähentää ahdistusta.

Niin sanotun self-handicapping-teorian mukaan pyrimme suojelemaan itsestämme käsitystä, että olemme kyvykkäitä toimintaan. Jos joudumme haastavaan tilanteeseen ja pelkäämme epäonnistumista, voimme pyrkiä kehittämään toiminnallisia selityksiä sen varalta. Vaativan työprojektin valmistelun sijaan saatammekin ruveta siivoamaan.

Jos lopulta epäonnistumme projektissa, voimme syyttää heikosta tuloksesta sitä, että emme ehtineet valmistautua. Näin luomme tilanteita ja selityksiä, jotka suojelevat minäkäsitystämme.

Viivyttelyä voi tarkastella myös filosofisesta näkökulmasta. Kun viivyttelemme, pystymme samaan aikaan sekä kohtaamaan velvollisuutemme että laistamaan niistä. Ihminen, jolle asetamme tavoitteen, ei ole sama ihminen, joka joutuu tekemään työn. Juuri siksi on helppo ajatella, että aloitamme dieetin maanantaina tai teemme suursiivouksen tulevana viikonloppuna. Tiedostamme vastuumme, mutta emme joudu niistä itse tässä hetkessä osallisiksi.

Ja tämä on jälleen hyvin yksinkertaista: tavoitteiden asettaminen on usein helpompaa kuin työhön tarttuminen.

Onko tässä ongelmaa?

Mutta entä sitten, vaikka vähän viivyttelisikin? Tuleeko tavasta välttämättä opetella eroon? Ei välttämättä.

Kun priorisoimme joitain tehtäviä ja viivyttelemme toisia, opimme samalla tunnistamaan, millainen käytös on meille tyypillistä tai hyödyllistä ja millainen ei. Tämän myötä meille voi muodostua erilaisia strategioita päällekkäisistä tehtävistä ja projekteista suoriutumiseen.

Viivyttely ei ole ongelma, jos lopulta kuitenkin tartumme asiaan. Toisaalta, kun viivyttelemme yhtä asiaa, voimme myös tehokkaasti saada valmiiksi jotain muuta. Pyykkäys, tiskaus ja pölyjen pyyhkiminen kiinnostavat yllättävän paljon silloin, kun veroilmoitus odottaa pöydällä.

Viivyttely ei myöskään ole ongelma, jos lopulta kuitenkin tartumme asiaan. Mitä lähemmäs tehtävän määräaika tulee, sitä suuremmaksi sen painoarvo silmissämme usein kasvaa. Tällöin myös oma suhtautumisemme tehtävään vakavoituu.

Kuitenkin, jos viivyttely johtaa vaikeuksiin, voi sen varalta opetella uusia tekniikoita. Aikaansaamiseksi saattaa riittää jo se, että teemme tehtävistämme riittävän konkreettisia ja pilkomme ne tarpeeksi pieniksi kokonaisuuksiksi.

Asiantuntijana psykologian professori Jari-Erik Nurmi Jyväskylän yliopistosta.

Teksti: Anne Ventelä
Kuva: Colourbox

Kotilääkäri 2/2014

X