Ammattisotilaana Janne Lehtonen oli pitkiä aikoja poissa – jokaisen kotiinpaluun jälkeen hän rakastui uudelleen
Erikoisjoukot-sarjasta tuttu entinen ammattisotilas Janne Lehtonen ja hänen vaimonsa Mia-Riitta Lehtonen ovat olleet yhdessä teini-iästä asti. Pitkät erojaksot ovat pitäneet kipinää yllä.
Kun Janne Lehtonen oli sotilaskomennuksella ulkomailla, Mia-Riitta ei pelännyt, koska tiesi miehensä olevan taitava työssään. – Tai ehkä opin elämään pelon kanssa.
Erikoisjoukot-sarjasta tuttu entinen ammattisotilas Janne Lehtonen ja hänen vaimonsa Mia-Riitta Lehtonen ovat olleet yhdessä teini-iästä asti. Pitkät erojaksot ovat pitäneet kipinää yllä.
Suudelma Helsingin Esplanadin vilskeessä aloitti suhteen, joka on kestänyt kasvukivut, vaarat ja välimatkat. Erikoisjoukot– ja Amazing Race Suomi -ohjelmista tuttu Janne Lehtonen, 40, ja hänen puolisonsa Mia-Riitta Lehtonen, 40, olivat vain 14-vuotiaita, kun seurustelu alkoi.
– Meillä on takanamme oikeastaan vain tämä yhteinen elämämme, Mia-Riitta sanoo.
– Olemme kasvaneet yhteen. Teemme kaiken kimpassa, Janne täydentää.
Jatkuva halu olla toisen lähellä johtuu myös siitä, että suhteeseen on mahtunut pitkiä aikoja, jolloin he ovat joutuneet olemaan erossa.
Työ vei Jannen maailman konfliktialueille kuten Irakiin, Somaliaan ja Afganistaniin. Hän oli Merivoimien erikoisjoukkojen sotilas, joka palveli tarkka-ampujana, taistelusukeltajana ja lääkintämiehenä kolmentoista vuoden ajan.
Sotilasuran päätyttyä Janne työskenteli pari vuotta yksityisen puolen turvatehtävissä maailmalla. Kahdeksan vuotta sitten hän lopetti sotilasuransa ja opiskeli palomieheksi ja ensihoitajaksi.
Samoihin aikoihin Mia-Riitta siirtyi leikkausosaston anestesiahoitajan työstään asiakas- ja potilastietojärjestelmä Apottia kehittävään yritykseen.
Oli Jannen vuoro olla enemmän läsnä kotona. Uudet roolit tasautuivat nopeasti.
– Minulle se oli itsestään selvää, koska perhe oli joustanut niin paljon vuokseni. Erikoisjoukkojen sotilaan ura on kuin ammattiurheilijalla. Se vaatii elämistä omassa kuplassa, Janne sanoo.
”Opin elämään pelon kanssa, sillä se ei ollut läsnä arjessa koko ajan”
Miehen sotilasuran alkuvuosina arki piti Mia-Riitan kiireisenä. Pari sai esikoisensa 21-vuotiaina. Kun nyt 19-vuotias Viivi oli taapero, Mia-Riitta teki vuorotyötä sairaanhoitajana ja opiskeli terveystieteiden maisteriksi.
– Olimme Viivin kanssa tiimi, enkä siksi tuntenut koskaan oloani yksinäiseksi, kun Janne oli poissa.
Turvaverkot olivat hyvät: isovanhemmat auttoivat paljon.
– Mutta tietysti erossa olo ja ikävä oli rankkaa, varsinkin silloin, jos emme voineet pitää Jannen sijainnin vuoksi yhteyttä.
Joskus Jannen tiimillä saattoi olla mukanaan vain yksi satelliittipuhelin. Eräällä Afganistanin komennuksella hän päätti soittaa kotiin aamulla kahvikupponen kädessään. Samalla hetkellä kun Mia-Riitta vastasi, Jannen ympärillä alkoi kovaääninen ammuskelu.
Janne katkaisi puhelun heti. Mia-Riitta ei ehtinyt kuulla mitään ja sai vasta Jannen kotiuduttua tietää, mitä sillä hetkellä oli juuri tapahtunut. Jannelle oli tärkeää, ettei kotona tiedetty, millaisiin tilanteisiin hän joutui.
Ja olihan Jannen työ vaarallista, se oli molemmille selvää. Mia-Riitta sai turvaa siitä, että tiesi Jannen ja hänen tiiminsä olevan äärimmäisen taitavia työssään.
– En muista olleeni peloissani. Tai ehkä opin elämään pelon kanssa, sillä se ei ollut läsnä arjessani koko ajan. Nyt tuntuu jo hullulta, miten vahvasti luotin siihen, ettei Jannelle tapahdu mitään pahaa.
Vaikein erossa olon jakso molemmille oli Jannen puoli vuotta kestänyt merirosvojen vastainen operaatio Somaliassa keväällä 2011. Merellä puhelimen kuuluvuus oli usein kehno.
Mia-Riitta odotti tuolloin pariskunnan kuopusta, nyt 12-vuotiasta Valtoa.
– Yleensä operaatioissa painetaan töitä kellon ympäri. Tällä kertaa emme törmänneet merirosvoihin ihan joka päivä. Aika paljon oli hetkiä, jolloin kerkesin tuijottamaan merelle ja kaipaamaan perhettäni.
Toisaalta ikävä on tehnyt hyvääkin ja pitänyt suhteessa intohimoa yllä. Jannen kotiinpaluu on aina tuntunut ihanalta.
– Jälleennäkemisen hetki on joka kerta yhtä euforinen, Mia-Riitta sanoo.
– Se on myös yksi syy, miksi olemme yhdessä: jokaisen kotiinpaluun jälkeen tuntuu kuin olisimme rakastuneet uudelleen, Janne jatkaa.
”Olin hulivili ja hän oli kympintyttö”
Hengailu Hakunilan ostarilla ja nuorisotilassa oli tiivistä. Seiskaluokkalaisina Mia-Riitta ja Janne kuuluivat samaan kaveriporukkaan. Uudenvuoden aattona 1998 ystävyys muuttui aivan muuksi, kun pari suuteli ensi kertaa. Pian alkoi suhde, joka on kestänyt katkeamatta.
Janne kuvailee olleensa ongelmanuori, joka ajautui kavereidensa kanssa rötösten pariin. Hän kävi tarkkailuluokkaa, ja jännitys ja vaaranpaikat kiehtoivat, koulunkäynti ei lainkaan.
– Ihastuin tietysti ensin Mimmun ulkonäköön, mutta minua kiinnosti myös erilaisuutemme. Olin aika hulivili, ja hän oli siisti, kaunis ja huoliteltu, kiltti kympin oppilas, Janne muistelee.
– Minua kiehtoi, että Janne oli pahiksen ja koviksen maineessa. Kun opimme tuntemaan, huomasin, että meillä on hyvin samanlainen huumorintaju, Mia-Riitta jatkaa.
Yhdeksännen luokan alussa Janne pohti yhteistä tulevaisuutta. Mia-Riitta jatkaisi peruskoulun jälkeen lukioon, mutta Jannen opinnot olivat kuralla. Mitä hänen kaltaisellaan hunsvotilla olisi tarjottavana upealle nuorelle naiselle, joka loisti kaikessa, mihin ryhtyi?
– Koin jonkinlaisen valaistumisen, kun ymmärsin, että minun oli käännettävä kelkkani, jos halusin pitää Mimmusta kiinni.
Janne kysyi opettajalta, mitä hänen täytyisi tehdä saadakseen arvosanansa korotettua. Opettaja lupasi tehdä kaikkensa tukeakseen nuorukaista hänen tavoitteessaan päästä lukioon.
– Mimmun takia otin itseäni niskasta kiinni ja halusin opiskella. Tiesin, että polkuni oli ollut väärä ja kaveriporukassani oli jo huumesekoiluja. Onneksi minulla oli sen verran järkeä päässäni, etten lähtenyt siihen mukaan.
Janne on kiitollinen opettajalleen, joka uskoi häneen ja auttoi. Myös Mia-Riitta tuki opiskeluissa.
Niin kävi, että pari asteli lukioon yhdessä.
– Jannen porukat ovat vitsailleet, että onneksi hän löysi seurustelukumppanikseen kotiopettajan, Mia-Riitta sanoo ja nauraa.
Yhteinen tulevaisuus ja haaveet olivat molemmille selvät jo varhaisessa vaiheessa. Kihloihinkin pari meni puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Janne työskenteli rekkayrityksen varastolla, ja pari muutti lukion kolmannella luokalla ensimmäiseen yhteiseen kotiin, vuokra-asuntoon Helsinkiin.
– Tahto oman kodin ja perheen rakentamiselle oli vahva, Mia-Riitta muistelee.
Kun Janne asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen valitsi uran armeijan erikoisjoukoissa, pari keskusteli siitä, että Jannen harjoittelu ja työt tähtäisivät puhtaasti konfliktialueilla tapahtuviin ulkomaan operaatioihin. Mia-Riitalle oli selvää, että Janne toteuttaisi unelmaansa.
Kun komennuksia tuli, Mia-Riitta ei kyseenalaistanut miehensä tarvetta lähteä.
– Uskon, että olemme edelleen yhdessä siksi, että Mimmu on ollut alusta asti tukenani ja mukana kaikessa. Hän on aina kannustanut ja tiennyt, että minun on oltava valmiina lähtemään, kun käsky käy.
He olivat sopineet, että Mia-Riitta sanoo ääneen, jos ei enää jaksa Jannen pitkiä poissaoloja.
– Minulla oli koko ajan sellainen olo, että jos elämä menee liian vaikeaksi tai raskaaksi, voin itse vaikuttaa tilanteeseen. Kertaakaan se ei ollut lähellä.
Vaarallinen työ nakersi mieltä
Operaatioiden tapahtumat seurasivat monesti Jannen mielessä Suomeen. Joskus hän havaitsi itsessään myös post-traumaattisen stressireaktion merkkejä. Jatkuva valmiudessa oleminen, pienienkin rasahdusten säikkyminen ja uniongelmat vaivasivat pitkään.
– Kuukausia päällä olleet stressitasot eivät laske hetkessä, Janne sanoo.
Jälkikäteen Janne ymmärsi, että hänen olisi pitänyt purkaa kokemuksiaan ammattilaisten kanssa enemmän kuin mitä työssä velvoitettiin. Sen sijaan hän odotti, että tilanne tasaantuisi itsekseen.
Välähdykset menneistä lisääntyivät muutama vuosi sitten. Parisuhteessa elettiin sen haastavinta aikaa. Janne teki vuorotyötä palomiehenä, opiskeli ensihoitajaksi ja perusti ystäviensä kanssa turvallisuusalan yrityksen ja crossfit-kuntosalin. Samaan aikaan pari rakensi omakotitaloa.
Vauhti oli liian kova. Janne ei nukkunut edes vahvojen unilääkkeiden turvin. Kotona ilmapiiri oli räjähdysaltis, riitaa saattoi tulla pienistäkin asioista.
– Virallista diagnoosia loppuunpalamisesta en hakenut, mutta jonkinlainen uupumus minulla oli, Janne sanoo.
Pelastuslaitoksella päivystetyt yöt pahensivat uniongelmaa entisestään.
– Janne oli kuin kävelevä zombie.
Helpotus tilanteeseen löytyi yllättäen: Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Janne halusi auttaa. Hän lähti viime keväänä kolmeksi kuukaudeksi Englantiin kouluttamaan ukrainalaisia sotilaita.
Siellä stressi purkautui. Irtiotto auttoi, Janne nukkui yönsä.
– Niiden kuukausien aikana eheydyin ennalleni ja sain pääni kuntoon.
Ratkaisevaa oli säännöllinen rytmi, joka toi kunnolliset yöunet. Kun Janne palasi Suomeen, hän vaihtoi työpaikkaa lentokentän pelastusasemalle.
”Pohdimme aina seuraavia yhteisiä askelia”
Avara omakotitalo Tuusulassa on jo toinen koti, jonka Mia-Riitta ja Janne ovat rakennuttaneet yhdessä. Talo on upea, mutta he eivät ajattele viettävänsä täällä loppuelämäänsä.
– Kun talo saatiin valmiiksi, mietimme heti, mitä sitten tehdään. Pohdimme aina seuraavia yhteisiä askelia, Janne sanoo.
Jano kokea uutta on suhteen tärkeimpiä liimoja. Matkustelu on molempien intohimo. Ja jos toiselle tulee eteen hauska projekti, se saadaan onnistumaan.
– Pidämme siitä, että asiat muuttuvat ja koko ajan tulee uusia haasteita. Emme viihtyisi niin hyvin yhdessä, jos elämämme olisi aina tasaista arkea, Mia-Riitta pohtii.
Mia-Riitta ja Janne nauttivat toistensa seurasta valmistamalla yhdessä ruokaa, liikkumalla ja urheilemalla. Molemmille on tärkeää pitää huolta omasta kehosta liikkumalla aktiivisesti kuntosalilla, vaeltaen ja lenkkeillen.
– Arvostamme toisiamme niin paljon, että haluamme olla hyvässä kunnossa ja myös näyttää hyvältä toistemme vuoksi. Se pitää kipinän yllä, Janne sanoo.
Työssään Janne on kohdannut usein elämän haurauden. Hänen kokemuksensa ovat lisänneet myös Mia-Riitan ymmärrystä siitä, miten pienestä elämä voi olla kiinni.
– Emme elele ”roopeankkoina” ja laita rahoja tyynyn alle odottamaan. Jos eteen tulee mahdollisuus reissata ja kokea, niin sitten mennään. Eläkepäiviä on turha jäädä odottelemaan, Janne sanoo.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 09/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous