Naiset kertovat, millainen äidin ja tyttären suhde on: ”Miten omaa lasta voi rakastaa näin paljon?”

Hoivaa ja huolenpitoa, murrosiän kuohuja, lastenhoitoapua, kahden aikuisen naisen ystävyyttä – ja lopulta taas hoivaa ja huolenpitoa. Naiset kertovat, millainen äidin ja tyttären suhde on eri ikävaiheissa.

Mari Lehto, 42, ja Julia Hartikainen, 22

Mari: ”Olen aina luottanut, että Julia pärjää”

”Julia on kasvanut kahden biologisen siskonsa ja meillä eri ajanjaksoja asuvien perhekotilasten kanssa. Hän koki varmaan joskus katkeruutta siitä, että joutui jakamaan äidin huomion niin monen muun kanssa.

Ensimmäisen lapsen kotoa muuttaminen oli minulle kova paikka. Näinkö nopeasti aika kuluu? Olenko pystynyt antamaan kaikki tarvittavat eväät elämään? Toivon, että olen osannut olla äiti, jonka puoleen on helppo kääntyä. Olen sanonut lapsilleni, että kotiin saa aina tulla ja soittaa saa vaikka keskellä yötä.

Olen saanut Julialta suuren lahjan, ensimmäisen lapsenlapseni Viljan. On ihanaa olla nelikymppisenä isoäiti! Sydämeni sulaa, kun Vilja tepsuttaa halaamaan ja sanoo ’mummi rakas’.

Olen onnellinen siitä, että vaikean murrosiän jälkeen meillä on Julian kansa nykyään lämpimät ja läheiset välit ja että saan olla niin paljon läsnä tyttäreni elämässä. Vaikka Julialla on ollut vaikeaa, olen aina luottanut siihen, että hän pärjää.”

Julia: ”Napanuora on vielä vähän kiinni”

”Äiti oli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin raskaudestani 19-vuotiaana. Lapsi ei ollut suunniteltu, ja pääni sisällä kävi kova tunnemylläkkä. Tiesin, että äiti osaisi tukea minua, sillä hän on saanut minut aikanaan saman ikäisenä.

Kaksi ja puolivuotiaan Vilja-tyttäreni myötä minun ja äidin välit ovat lähentyneet. Olemme tekemissä päivittäin vähintään viestittelemällä. Välillä minusta tuntuu siltä, että napanuora minun ja äidin välillä on vielä vähän kiinni.

Arvostan äidissä sitä, että hänen kanssaan voi puhua kaikesta. Voin kääntyä hänen puoleensa niin rakkaushuolissa kuin uhmaikäisen tyttäreni temppuillessakin.

Äiti on joutunut kestämään kanssani paljon, sillä minulla oli vaikea murrosikä. Oli kausi, jolloin emme olleet kunnolla edes puheväleissä. Onneksi nuo myrskyt ovat takanapäin. Nykyään äiti on minulle sekä äiti että läheinen ystävä.”

Anna Airikkala, 35 ja Ida Airikkala, 10

Anna: ”Olen äiti, en kaveri”

”10-vuotias on hauskan ikäinen. Ida on kunnianhimoinen, ulospäin suuntautunut ja urheilullisesti lahjakas. Hänessä on paljon sellaisia piirteitä, joita toivoisin itselleni.

Idan teini-iän kynnyksellä meillä molemmilla on uusien roolien omaksumisen paikka. Tuntuu ristiriitaiselta ajatella, että tyttärestäni on kasvamassa nuori nainen. Vauva-aikana odotin malttamattomana kasvua – ja nyt tekisi mieli jarrutella.

Vaikka roolimme tasavertaistuvat tulevaisuudessa, minä olen jatkossakin äiti, en kaveri. Haluaisin voida estää lastani tekemästä samoja virheitä, joita olen itse tehnyt. Tiedän, että en siihen pysty. Voin ainoastaan pehmentää töyssyjä ja yrittää kasvattaa tyttärestäni vahvan naisen.”

Ida: ”Olemme äidin kanssa hyvä tiimi”

”Äitini on tiukka ja lempeä. Hän on kiva, mukava, jääräpäinen, itsenäinen ja kaunis. Välimme ovat temperamenttiset, sillä meillä molemmilla on vahvat mielipiteet.

Parasta on se, kun äiti viettää kanssani aikaa. Leikimme ja pelaamme pihalla sulkapalloa. Tykkään myös tehdä äidille kampauksia. Olemme äidin kanssa hyvä tiimi.

Perheeseemme kuuluvat äidin ja minun lisäksi kaksivuotias pikkuveljeni Ogheneruno ja hänen isänsä, joka on minulle daddy. Minulla on myös isä, jota tapaan säännöllisesti.

Äiti on opettanut minulle, että pärjätäkseen elämässä on tehtävä paljon töitä. Hän on antanut minulle myös pukeutumisvinkkejä.”

Kirsti Pajunen, 66, ja Pauliina Eriksson, 38

Kirsti: ”En puutu tyttäreni valintoihin”

”Olen aina ollut kahden tyttäreni kanssa läheinen. Vietimme paljon aikaa kolmistaan Pauliinan ja häntä neljä vuotta nuoremman Marttiinan kanssa. Tyttöjen isä työskenteli liikennelentäjänä ja oli paljon poissa kotoa.

En ole koskaan puuttunut tyttäreni valintoihin, koskevatpa ne sitten opiskelualan tai kumppanin valintaa. Minun äitini oli sydämellinen, seurallinen ja maailman avarasydämisin karjalaisrouva. Haluaisin olla samanlainen äiti ja isoäiti omille jälkeläisilleni.

Pauliinasta on ollut minulle korvaamatonta apua sen jälkeen, kun kaaduin ja takareidestäni katkesivat jänteet. Tiedostan, että en tästä enää nuorru. Olen sanonut tyttärilleni, että puuttukaa ajoissa vanhuuden asumisjärjestelyihini. Jos minusta tulee hankala, hoitokoti on oikea osoite. En halua olla lapsilleni taakaksi.”

Pauliina: ”Mietin äidin vanhenemista”

”Äidin ja tyttären suhde on parhaimmillaan nyt, kun meitä on kaksi aikuista ihmistä. Välimme ovat vain parantuneet iän myötä. Äiti on aina rakastanut minua ehdoitta ja kohdellut minua hyvin.

Tähän asti äiti on ollut tukeni ja turvani. Hän on hakenut sairastuneet poikani pois päiväkodista ja auttanut kasvatuspulmissa. Viimeisen puolen vuoden aikana roolit ovat keikahtaneet toisin päin. Olemme siskoni kanssa saaneet toppuutella toipilasta äitiä, että pari viikkoa leikkauksen jälkeen ei voi lähteä vesijuoksemaan.

Äitini sairastelun myötä olen miettinyt hänen vanhenemistaan. En ajattele, että lapsen velvollisuus olisi huolehtia vanhemmistaan. Ikävän äidin kanssa tuskin haluaisin olla tekemisissä. Mutta koska äiti on upea nainen ja minulle todella rakas, haluan tehdä hänen puolestaan kaiken, minkä voin.”

Terttu Jokinen, 94, ja Tuula Väisänen, 59

Terttu: ”Emme ole koskaan riidelleet”

”Tuula on kolmesta lapsestani vanhin ja minulle hyvin läheinen. Olemme yhteydessä muutaman kerran viikossa, ja joka sunnuntai menen mieheni kanssa Tuulan perheen luo syömään. Emme ole koskaan asuneet yli 10 kilometrin päässä toisistamme. Jäin eläkkeelle samaan aikaan, kun Tuulan esikoinen syntyi, ja olin paljon lastenhoitoapuna.

Olemme pystyneet hoitamaan kaikki asiat keskustelemalla. Emme ole koskaan riidelleet. Mielestäni elämässä asiat pitää sanoa suoraan, eikä puhua pötyä. Inhoan valehtelemista. Tyttäreni on onneksi yhtä suorapuheinen kuin minä.

Nykyään roolimme ovat kääntyneet niin päin, että Tuula auttaa minua. Liikkuminen on käynyt minulle iän myötä vaikeaksi. En pidä itseäni vanhana – paitsi silloin, kun ajattelen, että minulla on kohta kuusikymppinen tytär.”

Tuula: ”Ihailen äidin sinnikkyyttä”

”Äidistä on ollut minulle korvaamatonta apua. Hän on hoitanut jokaista neljää lastani. En osaa edes kuvitella, miten olisin selvinnyt arjesta ja työelämästä ilman häntä.

Meitä yhdistää suorapuheisuus ja kovaäänisyys. Heikompihermoinen voisi luulla, että välillämme on menossa riita, mutta kyse on vain napakasta tavastamme kommunikoida.

Tuntuu uskomattomalta, että äitini on lähes 100-vuotias! Ihailen äidin sinnikkyyttä. Jotain siitä kertoo se, että yli 40 vuoden työuransa aikana Postissa hän ei ollut ainuttakaan päivää sairauslomalla.

Uskon, että äidin periksiantamaton elämänasenne kumpuaa lapsuudesta. Koululaisena hän lähti Karjalasta evakoksi ottamatta juuri mitään mukaan. Sota-ajan kauheuksien jälkeen muu on tuntunut elämässä varmaan melko helpolta. Olen yrittänyt sisäistää äidin elämänasenteen: kaikki järjestyy.”

Taru Vilpponen, 30, ja tyttövauva

Taru: ”Miten voi heti rakastaa näin paljon?”

”Purskahdin mieheni kanssa itkuun, kun sain esikoistyttäremme rinnalleni sairaalassa kaksi viikkoa sitten. Olin helpottunut! Ennen viimeisintä raskauttani sain vuoden sisällä kolme keskenmenoa. Toivo omasta lapsesta hiipui. Päätimme mieheni kanssa yrittää vielä kerran, ja viime kesänä 30-vuotissyntymäpäivänäni tein positiivisen raskaustestin.

Arki jännittää. Käyn monta kertaa yössä varmistamassa, että tyttäreni hengittää. Toivon, että minusta ei tule liian ylisuojeleva äiti menettämisen pelkojeni takia.

Tällä hetkellä suhteemme ei ole vielä kovin vastavuoroinen, mutta se on sitäkin intensiivisempi. On ihana tunne, kun toinen nukahtaa tyytyväisenä syliin. Tunteiden voimakkuus on yllättänyt minut. Miten omaa lasta voi heti rakastaa näin paljon?”