Helena menetti kolarissa sekä puolisonsa että jalkansa: ”Traagiset kokemukset saavat ymmärtämään sisäisen voiman”

Helena Skogström, 52, menetti kaksikymppisenä auto-onnettomuudessa jalkansa ja kihlattunsa. Tragedia ei saanut häntä pelkäämään, vaan kokemuksesta virisi luottamus ja elämänilo. Vammautuminen on avannut uusia maailmoja.

Kuuluu niksumista ja napsumista, muuten on aivan hiljaista. Sitten räjähtää kipu. Helena Skogströmistä tuntuu kuin hänen selkänsä ja jalkansa olisivat tulessa. Kun aivot alkavat tajuta, mitä on tapahtunut, Helena kurkottaa jalkoihinsa. Kädet osuvat johonkin tahmeaan.

Helena makaa pakettiauton takakontissa pää kuljettajan selkänojaa vasten. Hän huhuilee etupenkille, mutta sieltä kuuluu vain hiljaista ääntelyä. Helena saa hieman raotettua paketti­auton sivuovea.

Sokki panee koko kehon tärisemään.

Pimeältä taivaalta sataa pehmeää pakkaslunta.

Kohtalokas kolari

Marraskuussa 1989 Helena ja hänen kihlattunsa olivat ajamassa kotiin pitkin kantatietä Oulaisissa, Pohjois-Pohjanmaalla. Heidän autonsa oli pieni vanha pakettiauto, ei turvavöitä.

Tien laitaan, osittain ajokaistalle, oli pysäköity kuorma-auto ilman varoituskolmiota. Se ilmestyi lumipyryssä eteen yhtäkkiä. Ratissa ollut Helenan kihlattu painoi jarrun pohjaan. Helena ehti nähdä miehensä kauhistuneen ilmeen ennen rysähdystä.

Iskun voimasta Helena heilahti ensin eteenpäin ja lensi sitten taakse. Tajuntaansa ja muistiaan hän ei menettänyt missään vaiheessa. Kaikki ikään kuin hidastui, ja yksityiskohdat jäivät hänen mieleensä. Kuten ne lumihiutaleet tai se, miltä kylmät sakset tuntuivat, kun hänen vaatteitaan leikattiin sairaalassa.

Seuraavana päivänä hän heräsi teho-osastolla lähes kokonaan siteissä. Keho oli säpäleinä: oikea sääri poissa, oikean jalan tynkä ja vasen jalka avomurtumilla, lantio pirstaloituneena, murtumia toisessa käsivarressa sekä selkä- ja kaularangassa. Ehjänä säilyivät vasen käsi, enimmät sisäelimet ja pää.

Helenan kihlattu oli kuollut sairaalassa tajuihinsa tulematta. Helena oli menettänyt onnettomuudessa myös lapsensa, kun alkuvaiheessa ollut raskaus päättyi keskenmenoon.

Helena ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Lääkityksestä ja sokista johtuen hän ei kuitenkaan tuntenut mitään. Ei pelkoa, ei paniikkia, ei surua.

Kun tunteet palasivat, Helena luuli hetken ajan tulevansa hulluksi.

– Ajattelin, että tämä kaikki on liikaa ja ettei tällaisesta voi selviytyä.

Proteesi ei rajoittanut elämää aluksi

Elettiin jo loppukevättä, kun Helena pääsi kotiin sairaalasta ja kuntoutuksesta. Käynti pyörätuolilla kihlatun haudalla konkretisoi menetyksen.

– Kaikki alkoi vyöryä päälle, mutta päätin, etten ala tätä hirveästi itkemään. En halunnut jäädä surun ja tuskan alle, koska pelkäsin, etten pääse sieltä enää pois. Otin sellaisen selviytymisstrategian, että prosessoin pikkuhiljaa sitä, mitä minulle oli tapahtunut.

Yksi Helenan keinoista oli avoimuus. Hän oikein odotti uimahallin saunassa, että joku kysyisi hänen arvistaan ja hän pääsisi puhumaan.

21-vuotias Helena alkoi sit­keästi elää uutta elämäänsä, tehdä suunnitelmia ja kuntouttaa it­seään käveleväksi. Hänelle olivat jääneet mieleen erään lääkärin sanat: ”Lääketiede pystyy antamaan keholle paranemisen edellytykset, mutta keho itse tekee työn. Paranemiseen vaikuttaa myös mieli. Se on ihmisen omissa käsissä.”

– En tuntenut katkeruutta tapahtuneesta enkä ollut masentunut, vaikka surinkin rakkaimpieni menettämistä. Joskus iltaisin tipahdin monttuun, mutta alakulo oli poissa aamulla. Usein mietin, että ulkoapäin katsottuna elämäni vaikutti varmaan kamalalta, mutta kun olin siinä itse kokijana, ei se niin hirveää ollut.

Kivun ja surun vastapainoksi Helena sai perheeltä ja ystäviltä tukea. Hän ei jämähtänyt neljän seinän sisään vaan liikkui kaupungilla ja kävi ravintoloissa.

Helena miettii, että pahimmissa kriiseissä ihminen kokee olevansa eniten elossa.

– Minä olin hengissä. Kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä. Tilasin Ellokselta kaikkein kirkkaimman värisiä vaatteita ja pukeuduin mekkoihin ja koruihin. En todellakaan piilotellut itseäni.

Uusi kumppani ja äitiys

Jotain kummallista tapahtui silloin alussa, kun Helena oli vielä pyörätuolissa. Miehet lähestyivät häntä kaupungilla, hänen kotiovelleen jätettiin kirjeitä ja ruusuja.

– Minusta tuli kuin magneetti. Huonomaineiset paikalliset raggaritkin kirjoittivat tikkukirjaimin rakkauskirjeitä. Ehkä miesten suojelunhalu heräsi tai ehkä he ajattelivat, että minulla olisi suurempi ymmärrys heidän rikkinäisyyttään kohtaan.

Helena torjui lähentely-yritykset. Mutta sitten tielle sattui eräs Toni. Hän oli Helenan parhaan ystävän poikakaverin ystävä.

Kaikki kävi hyvin nopeasti: Ensin he olivat vain kavereita, mutta yhtäkkiä Tonin hammasharja olikin Helenan vessassa. Naimisiin he menivät puolitoista vuotta onnettomuuden jälkeen.

Helena ei koskaan pohtinut, riittääkö hän Tonille. Hän tiesi riittävänsä.

– Enemmänkin mietin tulevaisuuttamme. Sanoin Tonille, että tajuatko sinä, että joudut aina auttamaan minua ja että ikääntyessä toimintakykyni huononee nopeammin kuin muilla. Ja kuka tietää, pystynkö saamaan edes lapsia – lantionihan oli onnettomuudessa rikkoutunut ja luutunut vinoon. Toni sanoi vain, että kyllä kaikki lutviutuu ajallaan.

Ortopedit olivat sitä mieltä, että pariskunta saisi pohtia ras­kausasioita omalla vastuullaan. Meni seitsemän vuotta, kunnes aika tuntui Helenasta ja Tonista kypsältä. Helena tuli raskaaksi helposti ja voi raskausaikana paremmin kuin koskaan, sillä hormonit veivät hermokivut pois.

– Esikoistamme lähdin synnyttämään alakautta, sillä synnytyslääkäri oli sitä mieltä, että alatiesynnytys onnistuu. Eihän se onnistunut, vaan päädyttiin keisarileikkaukseen. Toinen lapsi syntyi suunnitellusti sektiolla.

Nyt Roosa on 22- ja Sakari 19-vuotias.

Proteesi aiheutti ulkonäkökriisin

Onnettomuutta seuranneiden kolmen vuoden aikana Helenalle tehtiin lukuisia leikkauksia, korjausleikkauksia, ihonsiirtoja, raudoituksia ja niiden poistoja. Oikea jalka päädyttiin amputoimaan reidestä polven yläpuolelta, koska tynkä oli niin huonossa kunnossa, että proteesin pito oli vaikeaa ja kivuliasta.

Kaikesta huolimatta Helena kuntoutui yli odotusten. Henkinen toipuminen vei pidempään.

– Useita vuosia onnettomuuden jälkeen minuun iski ulko­näkökriisi. Häpeä hiipi salakavalasti. Luulin jo olevani sinut a­sian kanssa. Aiemmin olin men­nyt sumeilematta mukaan mihin vain ei-vammaisten touhuihin. Nyt minusta tuli varovainen.

Hän alkoi käyttää pitkiä hameita ja housuja ja opetteli kävelemään proteesin kanssa mahdollisimman hyvin, jotta kukaan ei hoksaisi, että hänellä on proteesi.

Häpeästä irrottautumisessa auttoi paralentopallo, jonka parissa Helena kohtasi muitakin naisia, joilta oli amputoitu raaja. Urheilu-ura vei hänet Suomen naisten paralympiajoukkueeseen ja lentopalloturnauksiin eri puolille maailmaa.

Helena ryhtyi myös erään proteesimestarin malliksi ja kiersi ympäri Pohjoismaita erilaisilla messuilla ja koulutustilaisuuksissa.

– Käytännössä se tarkoitti vaikkapa sitä, että makasin proteesipajan lattialla pikkuhousuissa ja pakaroitani tunnusteltiin, kun etsittiin kohtaa, mihin holkin yläreuna parhaiten asettuisi. Tai sitten kävelin lavalla satojen ihmisten edessä esitellen proteesien erilaisia komponentteja.

Hän oli katseiden kohteena, hänestä otettiin valokuvia ja hän esiintyi mainoksissa. Hänen näkökulmansa laajeni, ja hän tajusi, että ne uskomukset, jotka hän oli ulkonäöstään rakentanut, olivat vain uskomuksia. Paikattukin keho on kaunis, eikä proteesi määritä persoonaa tai ihmisyyttä.

– Kauneus on kokonaisvaltainen, kehosta riippumaton asia. Se loistaa sisältäpäin, kun pitää itseään ja elämäänsä arvokkaana. Koen, että minussa on syttynyt tämä hehku vasta onnettomuuden jälkeen.

Tonille ja lapsille proteesi on aina ollut arkinen juttu. Kouluiässä lapset saattoivat tulla kaverilauman kanssa kotiin ja pyytää, että äiti, näytä sitä proteesia!

Nykyään Helenalla on viimeistä huipputekniikkaa oleva proteesi, jossa on mikroprosessoriohjattu polvinivel ja jonka jalkaterän asentoa voi muuttaa nappia painamalla. Hän käyttää paljon polvipituisia hameita ja antaa apuvälineen näkyä.

Uusi ura

Helenan työhuoneen liitutaululle on kirjoitettu: Kunnioita, keskity, kuuntele, kysy, kerro, kannusta ja kiitä. Seitsemän koon ohje liittyy vuorovaikutustilanteisiin, joita hän työssään kohtaa.

Ennen onnettomuutta Helena pyöritti kihlattunsa kanssa maansiirtoyritystä ja lisäksi hänellä oli oma ompelualan yritys.

Onnettomuuden jälkeen Helena ja Toni muuttivat pääkaupunkiseudulle, ja Helena kouluttautui kultasepäksi ja jalokivitutkijaksi. Osatyökyvyttömyyseläkeläisenä hän teki 50-prosenttista työaikaa, mutta kultasepän työ osoittautui vammautuneelle keholle kuitenkin liian raskaaksi.

Lasten synnyttyä Helena oli kotona kahdeksan vuotta. Sitten hän tempautui mukaan järjestötoimintaan. Hän ryhtyi Invalidiliiton vapaaehtoiseksi vertaistukihenkilöksi ja kouluttautui myöhemmin myös kokemustoimijaksi.

– Vertaistukihenkilönä tuen muita vammautuneita ja luon toivoa. Kokemustoimijana kerron ammattilaisille ja ammattiin opiskeleville, mitä on vammautua ja kuntoutua, elää amputoituna ja miten kuntoutumista voi tukea.

Vapaaehtoistyöstä versoi myös uusi ammatti. Helena tekee töitä sekä projekti- että freelance-pohjalta erilaisissa so­siaali- ja terveysalan järjestöissä kouluttaen vertaistukijoita ja kokemustoimijoita.

– Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisista asioista. Minulla on loputon tiedon ja ymmärryksen jano. Kun innostun jostakin, haluan tietää siitä kaiken, kehittyä ja kehittää.

Maailmankuva laajeni

Silloin tällöin Helena palaa menneeseen ja miettii, minkä ikäinen hänen syntymätön lapsensa olisi nyt. Oulaisissa käydessään hän vierailee kuolleen kihlattunsa haudalla.

– Vaikka menetykset ovat raskaita, olen saanut elämältä paljon. Maailmankuvani on rävähtänyt auki, ja perspektiivini on laajentunut huikeasti. Proteesimallina ja paralympiaurheilussa oleminen ovat avanneet uusia maailmoja ihan konkreettisesti.

Helena kasvoi maatilan lapsena hyvin työorientoituneeksi ja oppi sen, että suunnitelmia pitää olla. Onnettomuuden jälkeen hän oli kuukausia, jopa vuosia, tekemättä mitään työtä.

– Tajusin, että olen silti aivan yhtä arvokas ja hyödyllinen. Samalla olen sallinut itselleni hurjan paljon laajemman maailman. Minulla on mahdollisuus tarttua moniin asioihin ja mennä mihin päin vain. Se on tosi vapauttavaa.

Kun menettää paljon, kirkastuu myös se, mikä on tärkeintä. Helena hymähtää, että niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, tärkeintä on arki. Se, että voi nousta aamulla sängystä, juoda aamuteen ja käydä vessassa. Se, että voi neuloa sukkaa illalla, kun mies katselee vieressä telkkarista urheilua.

Hermokivut ovat koko ajan läsnä, mutta kun sattuu kivuttomampia päiviä, Helena on niistä kiitollinen.

– Kun tapahtui toiseksi pahin asia kuoleman jälkeen ja kun selvisin siitä, tajusin, että minulla on valtavat voimavarat. Jollekin voi jäädä onnettomuudesta pelkoja ja epävarmuuksia. Minulle jäi tosi suuri luottamus.

Helena opiskelee parhaillaan ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi. On eräs asia, jonka hän toivoisi ihmisten oivaltavan.

– Traagiset kokemukset saavat ihmisen usein ymmärtämään oman sisäisen voimansa ja elämänsä arvon. Olisi ihanaa, kun löytäisimme nämä ilman, että meidän tarvitsee ensin kokea jotain kamalaa.