Rakastettunsa traagisesti menettänyt Eija Pokkinen: ”Sain elämänhaluni vähitellen takaisin”

Eija Pokkinen, 77, ehti tehdä kansainvälisen uran mallina ja näyttelijänä, ennen kuin rakastetun tapaturmainen kuolema muutti hänen elämänsä suunnan. Elokuvaohjaaja Risto Jarva oli Eijan elämän suurin rakkaus.

Sinä kohtalokkaana aamuna Eija Pokkinen heräsi onnellisena kotonaan Helsingin Lehtisaaressa. Tuolloin 37-vuotias näyttelijä oli ollut viettämässä hauskoja ensi-iltajuhlia ja tullut myöhään yöllä kotiin. Miesystävä oli saattanut hänet taksilla ulko-ovelle ja palannut sitten Helsingin keskustaan jatkamaan juhlia.

Kodin aamuinen rauha rikkoontui, kun puhelin soi. Soittajalla oli järkyttävää kerrottavaa.

Eija laski puhelimen luurin paikalleen, ja hänestä tuntui, että henki ei kulje. Hänen täytyi saada lisää happea.

– Reaktioni oli täysin primitiivinen. Avasin ikkunan, nojasin käsilläni ikkunalautaan ja minun oli pakko huutaa tuskani ulos, Eija muistelee tuota päivää nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Ystävyys muuttui rakkaudeksi

Vielä edellisenä iltana kaikki oli ollut hyvin: Pitkään mallina ja näyttelijänä työskennellyt Eija oli palannut ulkomaanvuosien jälkeen Suomeen. Kiinnostavia töitä riitti, kuten rooli juuri ensi-iltansa saaneessa elokuvassa.

Paras asia Suomessa oli kuitenkin hyvä, läheinen suhde tuoreen elokuvan ohjaajan kanssa. Hän ja Eija olivat aiemminkin työskennelleet yhdessä, mutta viimeisen puolentoista vuoden aikana pitkä työtoveruus ja ystävyys oli muuttunut rakkaudeksi. Mies oli virallisesti vielä naimisissa mutta asui erossa vaimostaan ja kaiken piti olla selvää. Rakastettu oli jo kosinut Eijaa, ja tämä oli vastannut myöntävästi.

Sitten tuli aamuinen puhelu elokuvan tuotantoyhtiöstä, ja Eijalle kerrottiin, että yöllä oli tapahtunut hirvittävä onnettomuus. Paluumatkalla keskustaan taksia vastaan ajanut kuorma-auto oli luisunut liukkaalla kelillä mutkassa poikittain ja taksi oli päätynyt sen alle. Seuraukset olivat kohtalokkaat – sekä taksin kuljettaja että etupenkillä istunut matkustaja kuolivat heti.

Kohtaaminen kuoleman kanssa

Kohtaaminen kuoleman kanssa ei ollut Eijalle ensimmäinen. Hän on syntynyt itsenäisyyspäivänä vuonna 1939 Karjalassa, ja jo kolmikuisena hän joutui vanhempiensa mukana evakkoon sodan jaloista. Junamatkalla eräs sotilas oli repinyt paitansa ripuloivalle vauvalle vaipoiksi ja moni oli epäillyt, selviäisikö tuo rääpäle ollenkaan hengissä.

Kun Eija oli kaksivuotias, maanviljelijäperhe palasi takaisin synnyinseudulleen, mutta parin vuoden päästä jouduttiin taas evakkoon. Muutamaa vuotta myöhemmin perhe sai uuden maatilan Orimattilasta.

– Opin kotoa positiivisen selviämisasenteen ja tee se itse -meiningin. Koulussa menin muun muassa veistotunnille ja sain ilokseni tehdä puutöitä, Eija kertoo.

– Lukemaan olin oppinut jo viisivuotiaana ja kirjat kiinnostivat kovasti. Myös Sibeliuksen musiikki kolahti oikein toden teolla jo nuorena.

Elokuviin hän tutustui vasta lukioiässä, sillä maalaislapsuuteen viime vuosisadan puolivälissä eivät kuuluneet sen paremmin elokuvateatterit kuin televisiokaan.

Eija meni lukioon Lahteen ja kesätöihin ensin Ruotsiin ja sitten Sveitsiin. Jälkimmäiseltä työreissulta hän livahti vanhempiensa yllätykseksi pitkälle liftimatkalle Italiaan ja Ranskaan.

– Koulussa olin hyvin tiedonjanoinen, suorastaan hikipinko. Minulla oli tarve olla paras, ja menestyinkin hyvin. Ehkä siksi vanhempani sietivät minulta tavallista enemmän – olen tällainen itselliseksi syntynyt, hän sanoo naurahtaen.

Sattuman kautta valokuvamalliksi

Eija pääsi vuonna 1958 Helsingin yliopistoon opiskelemaan saksaa, englantia ja estetiikkaa. Hän ehti asua ja opiskella Ranskassa, Italiassa, Espanjassa ja USA:ssa, ja jokaiseen uuteen kieleen hän perehtyi täysillä – puhumalla, opiskelemalla sekä tutustumalla ihmisiin ja kulttuuriin.

– Ehkä kiinnostukseni vieraita kieliä ja kulttuureja kohtaan juontaa lapsuuden kokemuksista. Uuden kielen oppiminen oli tie toiseen maailmaan, pois sodan pelosta, ja ulkomaille lähtökin oli helppoa, koska olin jo lapsuuden evakkovuosina tottunut siirtymään asuinpaikasta toiseen, Eija arvelee nyt.

Opiskeluaikana Pariisissa hän päätyi sattumoisin valokuvamalliksi, ja ura jatkui vuosikymmenen ajan Ranskassa, Espanjassa, Italiassa ja Suomessa. Töiden ohella Eija valmistui maisteriksi yliopistosta.

Mallin töistä saadut ansiot turvasivat nuorelle, kansainväliselle kaunottarelle vauhdikkaan ja huolettoman elämän, ja niistä ajoista jäi myös taloudellinen pesämuna myöhemmälle iälle. Eija esimerkiksi hankki jo parikymppisenä oman asunnon Helsingistä.

Mallista elokuvatähdeksi

Mallin rooli oli myös ensimmäinen elokuvaosa, jota Eijalle tarjottiin. Kotimaisen elokuvan nimi oli Onnenpeli, ja Eija oli silloin 25-vuotias. Hänellä ei ollut näyttelijänkokemusta, mutta kamera ei pelottanut häntä ja hän osasi olla luontevasti oma itsensä.

Sen jälkeen Jaakko Pakkasvirta tarjosi hänelle pääosaa elokuvaan Vihreä leski (1968). Eija kertoi viime kesänä Sodankylän elokuvajuhlilla, että elokuvan nimi oli hänen ehdotuksensa. Nimeä pidettiin hyvänä, ja hän sai ideastaan palkkioksi korillisen kaljaa. Turhautuneen tapiolalaisen kotirouvan elämää kuvaavaan tarinaan liittyi monia yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta Eija muistelee kokeneensa roolinsa ennen kaikkea yksinäisyyden ja rakkaudettoman avioliiton kuvauksena.

Eijasta ja Filminor-yhtiön työryhmän jäsenistä tuli vuosien mittaan hyviä ystäviä. Hän muisteli Vihreän lesken yleisötilaisuudessa Sodankylässä tuotantoyhtiön hyvää henkeä lämpimin sanoin.

Erityisen kauniisti hän puhui Risto Jarvasta: ”Työskentely oli yhteisöllistä, yhdessä keskusteleminen ja tekeminen oli Ristolle tärkeää. Ohjaajana hän oli hyvin rauhallinen ja sydämellinen, en nähnyt hänen koskaan suuttuvan.”

Myöhemmin Eijalla oli muutama pienempi rooli ulkomailla, ja amerikkalaisessa Distance-elokuvassa (Etäisyys) vuonna 1975 hän oli naispääosassa.

– Olin kuvitellut, että saattaisin asua vaikka lopun ikääni ulkomailla, mutta Amerikassa aloin kaivata juuriani. Tein jo siihen aikaan käännöstöitä ja pelkäsin, että hukkaan äidinkieleni, jos olen liian kauan pois täältä. Niinpä muutin takaisin Suomeen 36-vuotiaana vuonna 1976. Silloin tiedossa oli käännöstöiden lisäksi myös elokuvahommia.

Suomessa hän ehti esiintyä vielä kahdessa Jarvan elokuvassa Loma (1976) ja Jäniksen vuosi (1977).

Surun jälkeen halu tulla äidiksi

Vauvakuumetta Eija ei tunnusta poteneensa. Hänellä oli ollut ulkomailla kolme pitkää läheistä ihmissuhdetta, mutta äitiyteen hän ei ajatellut olevansa kypsä.

Onnettomuudessa menehtynyt miesystävä oli ensimmäinen, jonka kanssa Eija olisi oikeasti halunnut lapsen.

Rakastetun järkyttävästä äkkikuolemasta hän kertoo selvinneensä eteenpäin ystävien tuella ja työnteolla.

– Eräs ystävä miltei pakotti minut kävelylenkeille. Puhuimme paljon ja vähitellen sain takaisin elämänhaluni, hän kertoo.

Hän muistelee, kuinka hän yöpyessään sisarensa luona tarkkaili unta odottaessaan huoneen akvaariossa olevia kaloja:

– Kuoleman raa’an kouraisun jälkeen kalojen polskuttelu havahdutti minut tajuamaan kaikenlaisen elämän ihmeellisyyden ja tärkeyden. Vähitellen haave äitiydestä ja lapsesta kasvoi mielessäni vastustamattoman luonnolliseksi tarpeeksi, ja tuntui hirveän tärkeältä synnyttää uusi elämä. Surun jälkeen halusin tulla äidiksi.

Lapsesta tuli tärkein

Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen Eija olikin raskaana.

Aikomuksena oli jakaa vanhemmuus lapsen isän kanssa, mutta pariskunta kuitenkin erosi, kun poika oli puolivuotias.

– Lapsi oli minulle ensiarvoisen tärkeä, tärkeämpi kuin parisuhde. Lapsen isälle työ taas oli tärkeämpää kuin isyys. Niin vain oli.

Pikkupojan äitiys oli Eijalle onnellista aikaa. Hän asui yksinhuoltajana lapsen ja koiran kanssa ja teki käännöstöitä kotona.

Alkoi uusi, rauhallisempi ja yksityisempi aika.

– Halusin hiljaista ja selkeää elämää, ja sen sain. Kaikki sujui hyvin, enkä muistele niitä vuosia mitenkään rankkoina tai kiireisinä. Olin alkanut harrastaa joogaa ja meditaatiota jo vuosia aiemmin ja jatkanut meditointia myös raskausaikana. Ehkä nimenomaan mietiskely ja rauhoittava musiikki tekivät lapsestakin tasapainoisen ja helpon hoidettavan, hän muistelee.

Kääntäjäntyöt tuntuivat Eijasta entistä kiinnostavammilta ja vähitellen niitä tuli yhä enemmän. Hän on suomentanut 800–900 englannin-, italian- ja ranskankielistä elokuvaa, mukana useita Federico Fellinin ja Woody Allenin ohjauksia. Lisäksi hän on kääntänyt kirjallisuutta sarjakuvista ja lastenkirjoista tietokirjoihin ja aikuisten kaunokirjallisuuteen, muun muassa Jean Renoirin Elämäni ja elokuvani sekä Fellinin ja François Truffaut’n elämäkerrat.

Eijalle tarjottiin myös elokuvarooleja, mutta niihin hän ei halunnut enää ryhtyä. Elokuvamaailma muistutti häntä liikaa menetyksestä ja hyvästä yhteistyöstä rakkaan ihmisen kanssa.

– En halunnut palata siihen maailmaan, se oli täysin selvää, hän sanoo.

Eläkkeellä uusi ura taiteen parissa

Nykyinen, uusin ura on Eijan mielestä luontainen jatko kaikelle, mitä hän on elämässään tehnyt. Hän lopetti käännöstyöt seitsemänkymppisenä ja on sen jälkeen opiskellut määrätietoisesti kuvataidetta. Nyt esillä on hänen seitsemäs maalausnäyttelynsä.

– Rakastan kuvataidetta ja maailmalla asuessani kävin paljon näyttelyissä. Olen maalannut aika ajoin koko ikäni, mutta vasta nyt olen voinut paneutua siihen, hän kertoo.

Kun hän eläkkeelle jäätyään mietti, kuka hän on ja mitä hän vielä haluaa tehdä, hän tutkaili vanhoja valokuvia.

– Piirsin ensin pastelliliiduilla kuvia omista vanhemmistani ja esivanhemmistani, ja siitä se käynnistyi. Niinpä menin tuttavani ehdotuksesta Vapaan taidekoulun elävän mallin piirustuskursseille. Olin silloin 71-vuotias.

Sen jälkeen Eija on käynyt useita kursseja Suomessa ja Ranskassa ja jatkanut maalaamista päivittäin.

– Nautin maalaamisesta ja on tärkeää, että minulla on oma rauha. Ammennan töihini aineksia omasta elämänkokemuksestani, filosofiastani ja maailmankatsomuksestani. Se on yhdistelmä karjalaista pulppuavaa iloa ja itämaista filosofiaa.

Uusimmissa töissään Eija kertoo kuvaavansa rakkautta, yksinäisyyttä, äitiyttä sekä ihmisen ykseyttä luonnon ja kaikkeuden kanssa.

Elämän suurin rakkaus

Kohtalokas aamu 40 vuotta sitten oli monella tapaa käännekohta Eijan elämässä. Entä ihmissuhdepuolella – oliko kihlattu hänen suuri rakkautensa, jonka paikkaa kukaan ei ole sen jälkeen voinut täyttää?

– Minulla oli kyllä ollut rakkauksia ja menetyksiä aiemminkin, ja toki olen ihastunut sen jälkeenkin, hän pohtii.

Eija kertoo myös menettäneensä nuorempana Ranskassa läheisen ihmisen lento-onnettomuudessa.

Talvisena ensi-iltayönä kuollut elokuvaohjaaja oli kuitenkin hänen elämänsä suurin rakkaus, ja menetyksen muisteleminen nostaa vieläkin kyyneleet silmiin.

Kun Eija kertoo, että ensi-iltansa saanut elokuva oli Jäniksen vuosi, tajuan, että onnettomuuden kulku on vanhoista uutisotsikoista tuttu.

Menetetty rakastettu oli siis elokuvaohjaaja… Risto Jarva?

– Kyllä. Siitä on todella pitkä aika, joten kykenen jo puhumaan asiasta, hän sanoo.