Skitsofrenia voi puhjeta esimerkiksi perinnöllisten syiden ja erilaisten ympäristötekijöiden vuoksi. Melinasta ei ole tärkeää miettiä sitä, miksi hän sairastui.
Skitsofrenia voi puhjeta esimerkiksi perinnöllisten syiden ja erilaisten ympäristötekijöiden vuoksi. Melinasta ei ole tärkeää miettiä sitä, miksi hän sairastui.
Ihmissuhteet

Skitsofreniaa sairastava Melina, 37, kuntoutui pitkän laitoshoidon jälkeen työkykyiseksi: ”Olisinpa lopettanut hoidon vastustamisen aikaisemmin”

Kun Melina Keltanen näki olohuoneensa lattialla punaisiin housuihin pukeutuneen oravan, hän ymmärsi, ettei kaikki ole hyvin. Diagnoosi oli paranoidinen skitsofrenia, jonka vuoksi hän joutui laitoshoitoon yli 11 vuodeksi. Kuntoutumisen jälkeen parasta on avain, jolla voi avata oman kodin oven.
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Sampo Korhonen

Joka aamu Ronja-koira herättää Melina Keltasen, 37. Se hyppää sänkyyn, nuolee emäntänsä naamaa ja näykkii korvaa.

Melina pörröttää Ronjan turkkia ja ajattelee, että tästä tulee hyvä päivä. Hänelle aamut ovat toivoa täynnä. Päivä voi tuoda mukanaan kaikenlaista kivaa.

Juotuaan aamukahvit Melina lähtee ulos Ronjan kanssa. Usein kaksikko kävelee läheiseen koirapuistoon, jossa on leikki- ja juttukavereita. Lenkin jälkeen on aamupalan aika. Arkinen, yksinkertainen päivän aloitus. Eikä mikään voisi olla Melinasta hienompaa.

– Se, että voin syödä aamupalan omalla parvekkeella oman koiran maatessa jaloissani, on minulle parasta maailmassa.

Lue lisää: Koira rohkaisi liikkumaan ihmisjoukossa, auttoi selviytymään psykoosista ja sai tuntemaan olon hyväksytyksi – kolme naista kertoo, mikseivät halua elää enää ilman koiraa

Järkyttävä olo

Melinan lapsuus oli tavallisen turvallinen. Lämpimimpiin muistoihin kuuluvat kesät mummolassa Etelä-Karjalassa. Siskokset ja serkukset leikkivät yhdessä ja pulikoivat järvellä. Iltaisin mummo kertoi lapsille tarinoita.

Pääkaupunkiseudulla asuneen uusperheen yhteinen harrastus oli laitesukellus. Vedenalainen maailma kiehtoi Melinaa. Kerran hän löysi mökkilammesta vanhoja tuohesta tehtyjä kalastusverkon painoja.

Ulospäin asiat olivat kunnossa, mutta sisällään Melina kantoi raskasta salaisuutta. Kaikki alkoi Melinan ollessa 8-vuotias. Hän oli kavereiden kanssa laskemassa pulkkamäkeä, kun hänelle tuli yhtäkkiä äärettömän surullinen ja paha olo.

Häntä alkoi itkettää, ja hän lähti kotiin. Kun äiti kysyi, mikä hätänä, tyttö valehteli, että kaksi neljäsluokkalaista poikaa oli käynyt hänen kimppuunsa.

– Olin tosi hämilläni, koska en tiennyt, mistä paha olo johtui. Peittelin sitä. Kai minä halusin suojella ja säästää perhettäni, hän muistelee.

Alakulo ja ahdistus olivat tulleet jäädäkseen. Oli parempia ja huonompia kausia. Melina piti kaiken sisällään. Ala-asteella häntä kiusattiin, mikä pahensi hänen vointiaan. Yläasteella sujui paremmin. Melina sai ystäviä, ja jonkin aikaa hän harrasti myös ringetteä.

Skitsofrenia aiheutti aistiharhoja ja harhaluuloja

Yläasteen jälkeen Melina muutti pois kotoa ja alkoi opiskella lähihoitajaksi. Hän haaveili ensihoitajan ammatista.

Mutta sitten alkoivat harhaluulot ja aistiharhat. Melinan oli pakko soittaa isosiskolle siinä vaiheessa, kun hän kuvitteli asunnon olevan täynnä kameroita, jotka vahtivat häntä. Psykoosiin joutunut 16-vuotias Melina vietiin Kellokosken psykiatriseen sairaalaan. Oireet viittasivat skitsofreniaan, mutta koska hän oli vielä nuori, diagnoosia ei haluttu tehdä.

– Olin niin huonossa kunnossa, että minulla ei ole oikein mitään muistikuvia Kellokoskelta. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että olen seinähullu.

Vajaan vuoden kuluttua Melina voi jo niin hyvin, että hän pääsi pois Kellokoskelta avohoidon piiriin. Seurasi kaksi vuotta Kreetalla, jonne Melina muutti perheensä kanssa. Hiljalleen valon eteen hiipi varjo: vainoamisajatukset tulivat takaisin.

– Olin lopettanut lääkkeiden syömisen Kreetalla, koska tunsin oloni alussa niin hyväksi. Palattuani takaisin Suomeen vointini meni tosi paljon alaspäin. Oli pelottavia harhoja, joissa asunnon nurkasta kiemurtelevat johdot yrittivät kahlita minut. Joskus harhat olivat myös koomisia. Kerran näin, että matolla käveli pikkuruinen orava punaiset housut jalassa. Nauroin ääneen.

Välillä Melina ymmärsi, että harhat eivät ole todellisia. Välillä ne olivat hänelle täyttä totta.

Lopulta avohoidon työntekijät huomasivat Melinan tarvitsevan järeämpää apua. Alkoi laitoshoitokierre, jonka päätteeksi Melina joutui Kuopioon Niuvanniemen sairaalaan.

Ratkaiseva hetki lepositeissä

Niuvanniemi on suurelle yleisölle tuttu oikeuspsykiatrisena sairaalana, jossa hoidetaan kriminaalipotilaita eli niitä, jotka ovat olleet rikoksen teon aikaan syyntakeettomia. Mutta Niuvanniemessä hoidetaan myös muita vaarallisia tai vaikeahoitoisia potilaita.

Melina oli 20-vuotias joutuessaan Niuvanniemeen. Hän oli erittäin huonossa kunnossa ja harhojen vallassa. Hän huusi, kun hän kuvitteli, että hänen jalkojaan leikkaa lasersäde. Hän söi huonekasvin ja nieli sormiparistoja. Hän hakkasi päätään seinään ja viilteli itseään. Fyysinen kipu turrutti henkistä kipua.

Hän joutui lukemattomat kerrat lepositeisiin. Yksi tällainen kerta osoittautui käännekohdaksi.

– Minut oli sidottu sänkyyn, ja siinä minut syötettiin ja pestiin, ja siinä tein tarpeeni. Silloin ajattelin, että nyt olen niin pohjalla, että alemmaksi en pääse. Se oli sellainen hetki, kun tajusin, että voisin alkaa toimia eri tavalla.

Ratkaisevaa oli se, että Melina hyväksyi hoidon.

– Olin pitkään hoitokielteinen. Pidin hoitajia ja lääkäreitä vihollisinani ja kapinoin heitä vastaan. Ajattelin, että he haluavat minulle pahaa. Mutta sitten ymmärsin, että hehän haluavat ihan päinvastaista. Ei siinä mitään ihmeparantumista tapahtunut, mutta hiljalleen vointini koheni.

Niuvanniemessä Melina sai vihdoin diagnoosin: paranoidinen skitsofrenia. Hän kärsi myös masennuksesta ja ahdistusoireista. Skitsofreniadiagnoosi oli Melinalle helpotus siinä mielessä, että erilaisille vaino- ja aistiharhoille, pahalle ololle ja oudolle käytökselle tuli selitys.

Miksi Melina sairastui?

Skitsofrenian puhkeamisen perimmäistä syytä ei tunneta, mutta muun muassa perinnöllisten syiden ja erilaisten ympäristötekijöiden tiedetään lisäävän alttiutta sairastua. Melina huomauttaa, että hänestä ei ole niinkään tärkeää miettiä sitä, miksi hän sairastui. Tärkeämpää on löytää ratkaisuja siihen, että hän voisi paremmin.

Sopivan lääkityksen avulla Melinan levottomuus, aistiharhat ja ajatushäiriöt helpottivat. Voinnin kohentuessa ja voimavarojen kasvaessa hän pääsi mukaan erilaisiin ryhmiin, kuten taideterapiaan ja työterapiaan.

Keskustelut omahoitajan ja psykologin kanssa sekä psykoedukaatioryhmä auttoivat häntä jäsentämään asioita ja löytämään itselle sopivia selviytymiskeinoja.

– Olen luonteeltani sellainen, että stressaan ja murehdin kaikkea mahdollista, minkä vuoksi oloni voi mennä tosi huonoksi. Psykologin kanssa sovin, että kun murheet vyöryvät päälle, pidän huolivartin. Sen aikana saan murehtia ja märehtiä ja sitten annan asioiden olla.

Hiljalleen usko omaan itseen ja kuntoutumiseen vahvistui. Erään hoitajan sanat jäivät Melinan mieleen: ”Melina, tämä ei ole sinun paikkasi. Sinulla on rahkeita vaikka mihin.”

– Vähän kerrassaan vastuu ja vapaudet lisääntyivät. Kun pääsin suljetulta osastolta avo-osastolle, oli se iso juttu. Alkoi tuntua siltä, ettei tämä ollutkaan vielä tässä.

Vihdoin koitti vapaus

Jos katkeruus sairastumisesta valtaa mielen, Melina katkaisee negatiiviset ajatukset miettimällä, että tämä on minun elämäni.

Jos skitsofrenia aiheuttaa katkeruutta, Melina katkaisee negatiiviset ajatukset miettimällä, että tämä on minun elämäni.

Tammikuussa 2015 Melina kulki viimeisen kerran pitkin Niuvanniemen puistotietä. Hän valitsi pidemmän reitin linja-autopysäkille, jotta saisi hyvästellä rauhassa kaikki rakennukset. Henkilökunnan hän oli jo hyvästellyt ja saanut mukaansa pienen lähtölahjan.

Yli 11 vuotta oli kulunut Niuvassa.

– Vihdoin olin vapaa. Fiilikset olivat hulppeat.

Melina muutti tukiasuntoon, jossa hän oli käynyt harjoittelemassa asumista vuoden ajan. Siellä odottivat jo hänen henkilökohtaiset tavaransa ja Ikeasta hankitut huonekalut. Melina ryhtyi purkamaan laatikoita, kokoamaan huonekaluja ja laittamaan kotia kuntoon.

– Ai että tuntui mahtavalta hakea pizza lähipizzeriasta, käydä omalle sohvalle lötköttämään ja katsomaan telkkaria.

Vaikka takana oli monta laitosvuotta, Melinaa ei pelottanut. Hän sai pehmeän laskun, sillä tukiasumisyksikön henkilökunta oli apuna ja tukena. Jotkut a­siat kuitenkin hämmensivät, esimerkiksi ensimmäisen älypuhelimensa kanssa Melina oli hieman hukassa.

Vuoden kuluttua Melina tunsi olonsa riittävän varmaksi muuttaakseen omaan vuokra-asuntoon. Hän suoritti Niuvanniemessä aloittamansa etälukio-opinnot loppuun ja ennen kaikkea nautti elämästä. Kuopion yössä hän tanssi ja lauloi ka­raokea sielunsa kyllyydestä.

Sitten hänen elämäänsä tassutteli sekarotuinen Ronja.

– Muistan elävästi, kun hain Ronjan Rautavaaralta äitini ja siskoni kanssa. Pentu odotti meitä pihassa ja tuli heti minun syliini. Koko paluumatkan takaisin Kuopioon Ronja nukkui sylissäni.

Melina sanoo, että Ronja on hänen kantava voimansa ja paras terapeuttinsa. ”Tytsä” tuo läheisyyttä, rutiineja ja lohtua. Jos Melinaa joskus surettaa, Ronja tulee viereen ja nuolaisee poskesta.

Skitsofrenia on krooninen

Ronja-koira on Melina Keltasen mielestä paras terapeutti.

Skitsofrenia vaikuttaa Melinan elämään jatkossakin. Ronja-koira on hänen paras terapeutti.

Nyt Melina asuu pääkaupunkiseudulla, jonne hän muutti muutama vuosi sitten. Kyllä hän Kuopiossakin viihtyi, mutta hän halusi lähemmäs siskojaan.

Töitä hän tekee osa-aikaisesti siivoojana.

– Olen kertonut työnantajalleni,, että minulla on skitsofrenia. Työnantaja suhtautui asiaan myönteisesti. En halua piilotella sairauttani. Ihmisillä on edelleen paljon ennakkoluuloja skitsofreniaa sairastavista. Toivon, että voin omalta osaltani murtaa stigmaa, joka sairauteen liittyy.

Koirapuistossakin Melina on kertonut sairaudestaan avoimesti muille koiraihmisille. Reak­tiot ovat olleet hämmentyneen uteliaita.

Kun Melinan isä vielä eli, Melina kysyi, häpeääkö isä sitä, että hänen tyttärellään on skitsofrenia. Isä vastasi kysymällä, hävettääkö Melinaa, että hänen isällään on diabetes.

– Ajattelen niin, että tämä on krooninen sairaus, joka pysyy kurissa lääkkeillä ja hyvillä elämäntavoilla. On tosi tärkeää, että otan lääkkeet ajallaan, en käytä päihteitä, pidän kiinni rutiineista ja hyvistä yöunista.

Melina joutuu syömään paljon lääkkeitä, joilla on sivuvaikutuksensa, kuten lihominen ja lisääntynyt syljeneritys. Ne ovat kuitenkin pieni hinta siitä, että mieli pysyy vakaana.

Hän käy avohoidossa omahoitajan luona juttelemassa kerran kuukaudessa. Tiukan paikan tullen hän voi soittaa myös psykiatrian poliklinikalle. Melinalla on kokemuksia sekä huonosta että hyvästä psykiatrisesta hoidosta. Erityisen kiitollinen hän on Niuvanniemessä saamastaan hoidosta. Se oli ammattitaitoista, monipuolista ja yksilöllistä, ja sillä oli ratkaiseva merkitys hänen kuntoutumisessaan.

– En joutunut Niuvanniemeen vaan pääsin sinne. Olisinpa vain lopettanut hoitoa vastaan pokkuroinnin aikaisemmin. Olisin selviytynyt paljon helpommalla.

Tavallista elämää

Ronja alkaa luoda kaihoavia katseita emäntäänsä. Kohta se tökkää kuonollaan. Olisi taas aika lähteä ulos, se haluaa sanoa. Melinaa hymyilyttää.

– Minulla on Ronja, oma asunto ja työpaikka, vähän omaa rahaa ja äiti ja siskot tukena. Pääkoppani on vihdoin kunnossa. Jos saan elää tällaista elämää jatkossakin, se riittää minulle.

Hän ei ole katkera sairastumisestaan. Joskus hän kuitenkin tuntee kateutta muita ikätovereitaan kohtaan, joilla on parisuhde, perhe ja lapset.

– Mutta sitten ajattelen, että tämä on minun elämääni. Pyrin pois negatiivisesta ajattelusta. Haluan keskittyä kaikkeen siihen, mikä on hyvin.

Vakaan mielen lisäksi tärkeintä on vapaus. Se, että voi hakea töitä tai vaihtaa työpaikkaa, jos siltä tuntuu. Se, että on oma avain, jolla voi avata oman kodin oven. Se, että voi kokoontua tyttöjen kanssa yhteen ja viettää leffaillan.

Melina sanoo, että jos hän alkaisi joskus seurustella, hän ei missään nimessä haluaisi muuttaa kumppanin kanssa yhteen.

– Arvostan omaa vapauttani ihan liikaa.

X