Isosisko oli ihmeellinen luottoystävä, kunnes vähä vähältä lipesi rinnalta: ”Emme ole enää läheisiä”
Kaksi naista kertoo, miten he löysivät tasapainon hankalissa sisarussuhteissa.
Nainen muistaa vieläkin sen päivän, kun hän ensimmäistä kertaa näki siskonsa aidosti, ”ilman tähtipölyä”.
Kaksi naista kertoo, miten he löysivät tasapainon hankalissa sisarussuhteissa.
Nainen, 39, Uusimaa:
”Äidin ja siskon välirikko muutti suhteemme”
”Nuorena saatoimme tehdä siskoni kanssa jopa kuukauden kestäviä ulkomaanmatkoja kaksin, mutta nykyään sopiva kesto yhteisille reissuille on puolitoista vuorokautta. Koen, että silloin meillä riittää vielä puhuttavaa eikä tilanne muutu kiusalliseksi. Parasta on, jos kummankin lapset – nyt jo isot koululaiset – ovat mukana. Puhe pysyy neutraalina.
Muutos siskosuhteessa alkoi noin 15 vuotta sitten. Yhdistän sen siihen, kun tapasin puolisoni. Olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni katsonut isosiskoani ylöspäin. Hän oli hurmaava ja ihmeellinen – myös muu maailma tuntui ajattelevan näin. Itseäni taas pidin hiljaisena ja ujona. Mutta nyt aloin kuitenkin katsoa siskoa eri silmin.
Muistan vieläkin sen päivän, kun näin hänet ensi kerran ilman ’tähtipölyä’, inhimillisenä. En säikähtänyt, vaan ajattelin: ’Ahaa, mielenkiintoista! Ai tuollainen tyyppi se onkin!’ Hän ei ollutkaan niin karismaattinen kuin olin aina ajatellut, ja huomasin, että hän laukoi myös tosi tiukkoja mielipiteitä. Tiivis yhteydenpitomme jatkui kuitenkin vielä läpi lasten pikkulapsivuosien.
Iso muutos tuli vasta neljä vuotta sitten. Silloin siskoni päätti lakata kaiken yhteydenpidon äitimme kanssa. Heidän suhteensa oli ollut jo pitkään kivulias, oikeastaan vanhempiemme erosta lähtien.
Olin yhdeksän, kun muutimme äidin, siskon ja pikkuveljen kanssa uuteen kotiin. Minusta tuli perheen pyörittäjä, pikkuäiti – hoidin kodin ja pikkuveljen, koska äiti ei ollut niin kotiorientoitunut. Siskon energia meni yhteenottoihin äidin kanssa.
Äidin ja siskon välirikko on väistämättä vaikuttanut myös minun ja siskoni suhteeseen. Sisko ei käy enää suvun mökillä. Paitsi että hän ei halua puhua äitiin liittyvistä asioista, hän ei halua myöskään kuulla juttuja äidin puolen sukulaisista tai mökistä.
”Päässäni syttyi lamppu: minäkin voin säädellä tätä suhdetta.”
Välirikon alussa jouduin hankalaan välikäteen kahden naisen keskelle: kumpikin halusi uskoutua minulle omista loukatuista tunteistaan. Se oli tosi raskasta. Nopeasti tajusin, että minun on itseni takia rajattava, etten puhu kummankaan kanssa toisen asioista. Tämän linjan olen säilyttänyt. Äiti ja sisko kunnioittavat päätöstäni.
”Voisi kuvitella, että ikävöisin”
Vuosi sitten sain oivalluksen, joka tuntui tosi hyvältä. Olimme ajelemassa siskon kanssa tapaamaan yhteistä ystäväämme ja istuimme autossa monta tuntia kaksin. Kesken siskon pitkän, paasaavan monologin – en ole näiden ’linjapuheiden’ suuri fani – päässäni syttyi lamppu: minäkin voin säädellä tätä suhdetta.
Huomasin, ettei minun tehnyt mieli kertoa enää omista asioistani siskolle, koska usein ne sytyttivät vain uuden monologin. Siis annoin itseni olla puhumatta niistä. Ei minun tarvitse, sanoin itselleni. Tajusin, että samalla tavalla kuin sisko on määritellyt oman ja äidin suhteen, minullakin on vapaus määritellä meidän suhteemme.
Sisko on tosi mustavalkoinen ja helposti leimahtava. Jos en jaksa hänen dramaattisuuttaan, se on ihan ok.
Olen hyväksynyt, ettemme ole enää läheisiä siskon kanssa. Olen kyllä siskon lähiomainen, koska hän on eronnut, mutta läheistä meidän suhteestamme ei enää tule. Olemme liian erilaisia. Voisi kuvitella, että ikävöisin siskoa tai surisin muutosta, mutta näin ei ole. Pikemminkin sisälleni on laskeutunut rauha. En kaipaa läheisempää suhdetta, vaan nyt on tosi hyvä.
Minulla on sisko ja lapsillani on täti, jonka kanssa voimme tavata harvakseltaan ja tehdä kivoja juttuja. Suhteeni siskoon on pinnallinen, ja se saakin olla.”
Mieli Kriisikeskus Helsingin tiimipäällikkö, sosionomi, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti Hannu Loimo:
Yleisin syy hakeutua Kriisikeskukseen on ihmissuhdeongelmat. Tässä tarinassa on paljon teemoja, joista asiakkaamme usein puhuvat: miten asettaa omat rajat, miten tunnistaa se, viekö suhde omia voimavaroja vai ei, miten osata kuunnella omia tarpeita. Etäisyydensäätely voi olla hankalampaa sukulaissuhteissa kuin muissa suhteissa.
Moni kokee velvollisuudekseen pitää yhteyttä yllä, vaikkei suhde enää toimi voimavarana.
Kertoja on tiennyt varmasti, mikä auttaa hänen jaksamistaan, ja pitänyt siitä kiinni. Rajojen vetäminen on luultavasti tapahtunut sitä kautta, että hän on kuunnellut omia tarpeitaan ja ymmärtänyt, ettei ihmissuhde palvele häntä enää samalla tavalla kuin aikaisemmin.
On mahtavaa myös, miten kertoja on luovinut äidin ja siskon välissä. Hän ei lähde miellyttämään muita, mutta hän ei myöskään loukkaa ketään. Hienoa on myös se, että äiti ja sisko ovat kunnioittaneet hänen päätöstään.
Jos asiakkaani kysyvät minulta, kannattaisiko heidän ottaa etäisyyttä johonkuhun, tuon aina esille voimavaranäkökulman: Miten välimatkan lisääminen vaikuttaisi omaan jaksamiseen? Jos ihminen vastaa tähän, että saisi nukuttua paremmin ja sen ansiosta pidettyä itsestään parempaa huolta, jolloin jaksaisi paremmin arjessa ja töissä, niin silloin näkisin, että etäisyyden ottamiselle on selvät perusteet.
”En osannut surra veljeä”
Nainen, 49, Helsinki:
”Vanhin veljeni kuoli kymmenen vuotta sitten syöpään. Suhteeni häneen oli aina etäinen. Olin reilu kymmenen vuotta veljeäni nuorempi, ja lapsena hän otti kiusaavan asenteen minuun ja pikkuveljeeni.
Isoveli oli vaikea persoona ja äkkiväärä tyyppi. Muistan, että olin tosi helpottunut, kun hän muutti pois kotoa.
Parikymppisenä lähennyimme vähän. Aloin käydä hoitamassa hänen lapsiaan ja auttelin muutenkin heidän perhettään, kunnes kymmenen vuoden päästä en pystynyt enää katsomaan sivusta veljen öykkärimäistä käytöstä. Hän oli usein kännissä, ja todistin, miten hänen lapsensa kärsivät tilanteesta.
Kiristin veljeä, että jollei hän alkaisi laittaa lasten etua oman etunsa edelle, en hoitaisi enää hänen lapsiaan. Hän valitsi sen tien, ettei enää kutsunut minua kotiinsa.
Kun äitini soitti, että veli oli hävinnyt syöpätaistelunsa, purskahdin itkuun. Surua en kuitenkaan tuntenut. Lähinnä olin helpottunut, että veljen toilailut olivat saaneet loppupisteen.
Hautajaisten jälkeen otin hoitaakseni veljen kuolinpesän, koska otan aina perheessäni herkästi vastuunkantajan roolin. Samalle syksylle sattui kuitenkin muitakin raskaita juttuja henkilökohtaisessa elämässäni, ja lopputulos oli se, että puolen vuoden jälkeen sairastuin masennukseen. Minulle määrättiin mielialalääkkeet, ja jäin kuukaudeksi sairauslomalle.
Työterveyspsykologi antoi minulle tehtävän: minun pitäisi alkaa surra – hän oli oikeassa, en ollut ikinä antanut itseni surra oikein mitään asiaa. Psykologi ideoi, että menisin mökille yksin viikonlopuksi ja kuuntelisin itkettävää musiikkia.
Kuinka ollakaan: se toimi! Itkuhanani aukesivat, ja tunnistin surun tunteita. En kuitenkaan siinäkään kohtaa osannut vielä surra veljeäni.
Velisurun löysin kunnolla vasta tänä vuonna. Olen tehnyt tosi pitkän matkan tullakseni tähän pisteeseen. Ensimmäinen askel oli, kun masennuksen jälkeen liityin Al-Anoniin, alkoholiongelmaisten läheisten järjestöön. Menin ryhmään alun perin juovan eksäni takia, mutta kuunnellessani ihmisten tarinoita ymmärsin, että myös vanhempani olivat käyttäytyneet alkoholistisesti läpi elämäni.
”Olin luullut tietäväni hänen asiansa paremmin”
Aloin ymmärtää, ettei veli ollut tehnyt kaikkea tahallisesti.
Al-Anon perustuu ajatukseen, että läheisenä on yhtä lailla sairastunut kuin alkoholisti itse. Käytyäni ryhmässä joitakin kuukausia näin yhtäkkiä itseni ensimmäisen kerran ulkopuolelta: tunnistin tuomitsevan tyypin, joka oli luullut tietävänsä veljen asiat paremmin kuin veli itse. Tajusin, etten ollut ollut armollinen isoveljelle. Se, että olin sanellut hänelle miten pitäisi elää, ei ollut ollut hyvää kohtelua.
Tunnistin myös oman mustavalkoisuuteni. Luulin nuorempana, että asiat ovat joko–tai. Koska veljen kuolema oli minulle helpotus, olin kuvitellut, etten voisi samaan aikaan surra. Vasta nyt tajusin, että tunteemme ovat usein keskenään ristiriitaisia.
Pari vuotta sitten olin lähellä uupua uudestaan, mutta herkkävaistoisen työterveyslääkärini ansiosta pääsin Kelan kuntoutusterapiaan. Terapeuttini avulla Al-Anonissa nupulleen nousseet asiat ovat lähteneet syventymään. Tänä keväänä terapeuttini sanoi, että voisin kirjoittaa kirjeen veljelleni. Kirjoittaisin, minkälainen suhteemme olisi tänä päivänä, jos veli olisi elossa ja minä olisin tehnyt Al-Anon-taipaleeni.
Eräänä maanantaina ryhdyin hommiin. Varoitin puolisoani, että kohta saattaa kuulua parkumista. Laitoin itkupillisoittolistani päälle Spotifysta ja annoin mennä. Kirjoittamisen aikana sain tähän asti isoimman oivallukseni veljestä: tajusin veljen traagisuuden. Kirjoitin: Tiedän, että olisit halunnut olla sellainen isoveli, jonka luo voi tulla huoliensa kanssa, mutta sinulla ei vain ollut siihen taitoa tai työkaluja.
Siinä hetkessä surin sitä elämää, jota veli ei koskaan päässyt elämään.
Oli vielä toinen juttu lukea kirje ääneen vastaanotolla. Kun luin velikirjeen terapeutilleni, itkuhanani aukesivat toden teolla. Pillitin räkä poskella.
Tunsin myös, miten itku puhdisti minua. Sovimme, että menisin vielä lukemaan kirjeen ääneen veljeni haudalle. Aion toteuttaa tehtävän kesälomani aikana.
”Näen suhteen eri kanteilta ja osaan myöntää myös oman osuuteni. Minäkin tein virheitä.”
Huomaan nykyään muutoksen isovelisuhteessani siinä, etten näe välejämme enää niin mustavalkoisesti. Näen suhteen eri kanteilta ja osaan myöntää myös oman osuuteni. Minäkin tein virheitä. Vaikka veli on poissa, olen mukana veljen lasten elämässä. Omia lapsia minulla ei ole.”
Kriisityöntekijä Hannu Loimo:
Kun menetämme läheisiämme, suhde elävään ihmiseen loppuu mutta ihmissuhde voi jatkua omassa mielessämme. Suhde voi myös muuttua, mistä tämä tarina kertoo.
Nainen on saanut rakennettua uudenlaisen suhteen veljeensä. On mahtavaa, miten hän on alkanut työstää omia juttujaan ja miten hän on hakeutunut tuen piiriin ja ottanut avun muutosvoimakseen.
Tästä tarinasta vaikuttaisi nousevan erityisesti kertojan itsemyötätuntotaidot ja myötätunto ylipäätään. Omia virheitä voi olla kivuliasta katsoa, mutta kun opimme olemaan myötätuntoisia itseämme kohtaan, tehdyt virheet on helpompi myöntää. Näin myös muutos mahdollistuu.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous