Julkkikset

Anna Puun ihmissuhdetunnustus: ”Olen aina ollut ihastunut johonkuhun”

Laulaja Anna Puu oli ystäväpiirissänsä ensimmäinen, joka meni naimisiin ja sai lapsen. – Ja ensimmäinen, joka erosi, Anna Puu kertoi Annan haastattelussa syksyllä 2018.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Niclas Mäkelä

– Rakastan esiintymistä. Se ei johdu siitä, että haluaisin huomiota. Olen vain aina tykännyt olla framilla, se on minun tapani ilmaista itseäni, Anna Puu sanoo.

Laulaja Anna Puu oli ystäväpiirissänsä ensimmäinen, joka meni naimisiin ja sai lapsen. – Ja ensimmäinen, joka erosi, Anna Puu kertoi Annan haastattelussa syksyllä 2018.

Kolmekymppisenä Anna Puu joutui pyörremyrskyyn.

Siihen asti Anna oli elänyt niin kuin muut – ja hän itsekin – odottivat hänen elävän. Valkolakin jälkeen sukellus aikuisuuden putkeen: opiskelu, avioliitto, lapsi, omistusasunto. Kaikki oli tapahtunut luonnollisesti, pakottamatta. Menestys Idols-kisassa vuonna 2008 oli vieläpä sysännyt hänet toiveuralleen muusikoksi. Silti Anna tunsi olevansa itselleen vieras.

Sitten tuli myrsky, joka ravisteli elämän perustukset ja rikkoi tutut kuviot. Tuli avioero ja uusi parisuhde. Kun kovimmat puhurit olivat laantuneet, ystävät totesivat Annan palanneen entiseksi itsekseen. Spontaaniksi ja pulppuilevaksi. Ei ihan niin aikuiseksi.

Ei ikääntyminen silti Annaa pelota. Päinvastoin, hän melkein odottaa reilun kolmen vuoden päässä häämöttävää 40-vuotispäiväänsä.

– Uskallan jo nyt sanoa ja tehdä melkein mitä tahansa. Nelikymppisenä minua ei pidättele enää mikään!

Aina ihastunut

”En ole koskaan varsinaisesti etsinyt parisuhdetta, ne ovat vain osuneet kohdalle. Ja joka kerta on kolahtanut kovaa. En voisi alkaa seurustella sillä periaatteella, että katsotaan nyt, kun ei ole muutakaan näköpiirissä.

Olen onnekas, että tielleni on osunut niin hyviä miehiä. Pisimmillään olen ollut sinkkuna nelisen kuukautta. Jotkut kutsuvat minua sarjaseurustelijaksi, itse kuvailen itseäni parisuhdeihmiseksi.

Olen aina ollut ihastunut johonkuhun. Jo kakkosluokkalaisena minulla oli ’poikaystävä’. Kahdeksanvuotias tyttäreni ei ole perinyt tätä ominaisuutta. Hänestä pojat ovat ärsyttäviä.

Ensimmäisessä pitkässä suhteessa olin lukioikäisenä. Ilosaarirockissa ostimme festarihuumassa kojusta hopeasormukset ja menimme kihloihin ihan ex tempore. Aamuviideltä soitin äidille uutisen, mutta jostain syystä hän ei riemastunut. Äidin mielestä 18-vuotias oli liian nuori tekemään noin isoja ratkaisuja. Kihlajaiskahvit silti järjestettiin. Olimme yhdessä liki viisi vuotta.

Naimisiinkin menin aika nuorena, 26-vuotiaana. Suhteemme oli vakaa ja olin varma, että viettäisimme yhdessä loppuelämän. Sinä kesänä ajoimme Yhdysvaltojen halki ja pysähdyimme Las Vegasissa. Olin varalta pakannut mukaan valkoisen rippimekkoni, jos tulisi sellainen fiilis, että mennään naimisiin.

Meidät vihittiin pilvenpiirtäjähotellimme katolla auringonlaskun aikaan. Seremonian toimitti vanha jazzmuusikko. Kotiväelle kerroimme tapahtumasta vasta palattuamme.

Olin ystäväpiirissäni ensimmäinen, joka meni naimisiin ja sai lapsen. Ja ensimmäinen, joka erosi.”

Anna Puun tytär ei ole perinyt äitinsä tapaa olla jatkuvasti ihastunut.
Anna Puun tytär ei ole perinyt äitinsä tapaa olla jatkuvasti ihastunut.

Ärsyttävä perfektionisti

”Isoin peikkoni on epäonnistumisen pelko. Jouduin sen kanssa silmätysten taas viime kesän Flow-festivaaleilla. Olin perunut jo talvella kesän kaikki muut keikat, sillä halusin raivata tilaa levyn tekemiselle ja aloittaa sen jälkeen ikään kuin puhtaalta pöydältä. Suunnittelin esiintymiseni visuaalista ilmettä myöten aivan itse.

Koko kesän kasasin paineita. Pommitin bändini jäseniä whatsapp-viesteillä, puutuin joka asiaan promokuvien yksityiskohtia myöten. Joku voi pitää sitä nipottamisena. Mutta minä nyt vain olen ärsyttävä perfektionisti, joka haluaa, että asiat menevät juuri niin kuin olen suunnitellut. Haluaisin opetella kaikki tähän alaan liittyvät teknisetkin asiat, jotta en olisi toisten ammattitaidon armoilla.

Treenasimme hulluna uusia kappaleita. Ajattelin, että jossakin kohtaa tulee tunne: nyt olemme valmiita. Sitä tunnetta ei koskaan tullut. ’Anna, hengitä välillä’, rumpalini muistutti, kun näki ruuvini kiristyvän.

En ole koskaan ennen jännittänyt niin paljon kuin hetkeä ennen lavalle nousemista. Kun sitten astuin esiin ja näin edessäni vellovat 20 000 ihmistä, tuntui kuin minua olisi lyöty palleaan. Niin valtava energia sieltä vyöryi vastaan.

Pahin pelkoni ei toteutunut. Keikka sujui hienosti. Se vain oli ohi niin äkkiä, etten oikein ehtinyt nauttia. Elin tilanteen uudestaan seuraavana päivänä, kun katselin somesta ystävieni tallenteita konsertista.

Rakastan esiintymistä. Se ei johdu siitä, että haluaisin huomiota. Olen vain aina tykännyt olla framilla, se on minun tapani ilmaista itseäni.”

– Elämäni ei varmaan koskaan asetu ”uomilleen”. Seuraan intuitiotani ja impulssejani, enkä usko, että se ominaisuus katoaa minusta ikinä, Anna Puu sanoo.
– Elämäni ei varmaan koskaan asetu ”uomilleen”. Seuraan intuitiotani ja impulssejani, enkä usko, että se ominaisuus katoaa minusta ikinä, Anna Puu sanoo.

Kaipuu lavalle

”Olin kai aika tyypillinen keskimmäinen lapsi, sopeutuva ja sovitteleva. ’Annalle käy kaikki’. Tämä rooli on seurannut minua myös aikuisena. Jos minulla on mielipide, sanon sen. Mutta moni asia on minulle ihan sama. En jaksa turhaa vääntämistä.

Äitini mukaan olin lapsena tunnollinen, peloton ja reipas. Se on ollut myös painolastini. Minun oletetaan olevan aina se puuhakas ja hyväntuulinen ihminen. Mutta kyllä minullakin on lupa olla joskus huonolla tuulella.

Vanhemmilleni oli kai aika yllätys, kun kerroin hakevani Idols-kisaan. Yllätys se oli itsellenikin. Olin aloittanut opinnot Kauppakorkeakoulussa ajatellen, että saan lisää aikaa päättää, mitä haluan tehdä työkseni.

Olimme viettämässä äitini 50-vuotispäiviä Dominikaanisessa Tasavallassa, kun osallistuin hotellimme karaokekisaan Gloria Gaynorin kappaleella I Will Survive ja voitin. Sinä iltana, muutaman drinkin jälkeen, olin kuulemma tunnustanut äidille, että oikeastaan haluaisin olla lavalla. Itse en sitä muista. En ollut myöntänyt asiaa edes itselleni.

Hoidin opinnot tunnollisesti loppuun. Sain kauppatieteiden maisterin paperit postissa kaksi päivää ennen Idolsin koelauluja elokuussa 2008.

Muusikoksi ryhtyessäni minulle oli heti selvää, että jossakin vaiheessa teen lauluni itse. Esikuviani ovat aina olleet tekijänaiset: Joni Mitchell, Janis Joplin, PJ Harvey ja lukemattomat muut. Kirjoittaminen ei ollut minulle luontaista, mutta aloin määrätietoisesti harjoitella. Siinä on auttanut vilkas mielikuvitus ja hyvä draaman taju.”

Vapaa sielu

”Pahimmat ruuhkavuodet ovat nyt onneksi takana. On tosi erilaista olla kahdeksanvuotiaan kuin taaperon äiti. Tyttärestäni on kasvanut ihan omanlaisensa ihminen, jonka kanssa on ihana viettää aikaa.

Olen aika tiukka kasvattaja. Kerran autossa matkatessamme tytär valitti takapenkillä, kun aina komennan häntä. Totesin, että minun tehtäväni äitinä on kasvattaa sinut niin, ettei sinusta tule itsekäs ja ärsyttävä ihminen. Katson onnistuneeni aika hyvin: tyttärellä on hyvät käytöstavat ja hän osaa ilmaista hyvin tunteitaan.

Moni ihmetteli, kun hankin lapsen jo uran alkuvaiheessa. Olimme silloisen aviomieheni kanssa sopineet lapsen tekemisestä. Ja jos jotain sovitaan, siitä pidetään kiinni. Uran kannalta tuskin olisi koskaan tullut optimaalista hetkeä tulla raskaaksi.

Olen pienestä asti tiennyt haluavani äidiksi. Se tuli yllätyksenä, etten halunnutkaan kuin yhden lapsen.

Tyttäreni oli helppo vauva, nukkui täydet yöunet. Kyse ei siis ollut siitä, että unenpuute olisi kiristänyt hermojani. Silti tunsin jotenkin kadottaneeni itseni. Elin niin symbioosissa vauvan kanssa, että omia ääriviivoja oli välillä vaikea erottaa. Se, että olin koko ajan kiinni toisessa ja vastuussa hänestä, oli yllättävän raskasta. Vauvan kanssa ei voi olla vapaa, ja minä olen vapaa sielu. Tarvitsen hetkiä, jolloin saan olla yksin ja hengittää rauhassa.

Keikkailu pienen lapsen äitinä ei sekään ollut helppo yhtälö. Painoin duunia laput silmillä, pysähtymättä kuulostelemaan omaa tilaani. Sitten alkoi tulla niitä hetkiä, kun aamuyön tunteina tunnustin itkien ystävälle puhelimessa, että en ole onnellinen. Seuraavana aamuna tunne oli unohtunut ja kuittasin sen hetkellisenä mielenhäiriönä. Mutta noihin purskahduksiin kannattaisi kiinnittää huomiota. Yleensä ne ovat merkki jostakin.”

Anna Puu ei pelkää vanhenemista, vaikka jotkin ulkonäön muutokset vähän harmittavat. – Yritän pitää mielen raikkaana ja toivon, että sisäinen hehku paistaa silmistä.
Anna Puu ei pelkää vanhenemista, vaikka jotkin ulkonäön muutokset vähän harmittavat. – Yritän pitää mielen raikkaana ja toivon, että sisäinen hehku paistaa silmistä.

Minäkuva hajoaa

”Avioero ei todellakaan ollut helppo päätös. Kävin läpi valtavan sisäisen painin ja käsittelen asiaa yhä. Se kuuluu teksteissäni.

Eroamiseen liittyi valtavasti tunteita. Mietin, kuinka moni suuttuu, pettyy ja loukkaantuu, kun en toimikaan niin kuin on totuttu. Jouduin rikkomaan sen kuvan, joka minusta oli luotu ja joka minulla oli itsestäni. Käyttäydyin välillä uhmakkaasti ja jopa maanisesti. Päätin, että vien tämän läpi, vaikka muut sanoisivat mitä.

Tuotin pettymyksen myös vanhemmilleni: en pystynytkään samaan kuin he. Vanhempani ovat olleet yhdessä kouluajoista lähtien, yli 40 vuotta. Äiti oli kuulemma isän nähdessään päättänyt, että tuosta tulee mun mies. Olen itsekin usein suhteessa aloitteentekijä – toki vain silloin, jos olen saanut oikeanlaiset signaalit. En jaksa odotella enkä jahdata.

Vanhempieni pitkän liiton salaisuus lienee se, että he ovat osanneet valita taistelunsa. Kaikkeen ei kannata puuttua. Äitini ei ikinä nalkuta, enkä minäkään. Olen pyrkinyt karsimaan sanavarastostani ilmaisut ’sä et koskaan’ ja ’mikset sä ikinä’. Mitä siitä, jos toinen laittaa haarukat aina väärään paikkaan? Asiahan on korjattu yhdellä käden liikkeellä.

Nalkuttamattomuuden kääntöpuoli on tunteiden patoaminen. Vaikeista asioista puhuminen on minulle hankalaa. Kaikki parisuhteeni ovat oikeastaan päättyneet siksi. Nykyisessä suhteessani pyrin purkamaan harmitukseni heti. En ala rakentaa niistä iisakinkirkkoa sisälleni. Kun kiukun oksentaa ulos, se yleensä katoaa.

Elämme uusperhearkea: tytär asuu vuoroviikoin isänsä ja meidän luonamme. Lapsi oli kaksivuotias erotessamme, joten hän ei edes muista aikaa ennen kahta kotia. Tietysti ikävöin lasta hänen poissa ollessaan, mutta nautin myös omasta ajasta. Voin mennä jumppaan tai leffaan kelloa vilkuilematta.

Viihdyn parisuhteessa, koska siinä rakastuminen on muuttunut rakastamiseksi. Rakastuminen nostaa pintaan epävarmuuksia ja tekee ihmisestä haavoittuvan, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa vahva ja itsenäinen. Sitä alkaa miettiä, miten tuo toinen näkee minut. Se on hyvin kuluttavaa. Vakaassa parisuhteessa tunteista viestitään pienin elein ja teoin. Kun toinen tuo kaupasta lempimysliäni, tiedän hänen ajatelleen minua.”

Sisäinen hehku

”Meillä on suihkua vastapäätä kokovartalopeili, josta näen itseni alastomana joka päivä. Kun katselee kuvajaistaan riittävästi, siihen tottuu ja oppii hyväksymään itsensä.

Erityisen kiitollinen olen ihostani. Odotusaikana vatsanahka venyi, mutta yhtäkään raskausarpea ei jäänyt. Ainoastaan napatyrä paljastaa, että olen saanut lapsen. No, eiväthän rinnat ihan entiselleen palautuneet. Pitkään ajattelin, että ne näyttävät masentuneilta ja että otan nelikymppisenä silarit. Nyt olen tyytyväinen pieniin rintoihini: painovoima ei tule koskaan voittamaan niitä.

Aina en ole ollut näin sinut itseni kanssa. Olen 159 senttiä pitkä, ja vaatteet eivät näytä yhtä hyvältä minun kuin jonkun pitkäraajaisen päällä. Joudun aina käärimään hihoja ja lahkeita. Jos lihon kilon, se näkyy heti.

Pyrin elämään terveellisesti. Olen kasvissyöjä ja välttelen sokeria. Joskus on pakko käydä lapsen karkkivarastolla, mutta herkuttelen maltillisesti.

Iän tuomat muutokset ulkoisessa olemuksessa kieltämättä vähän harmittavat. Seuraan muotia, ja huippumallit ovat aina korkeintaan parikymppisiä. En kadehdi heidän laihuuttaan, mutta nuoruuden raikkautta katselen kaihoten. Se katoaa väistämättä. Yritän pitää mielen raikkaana ja toivon, että sisäinen hehku paistaa silmistä.

Ennusteeni on hyvä. Kahdeksankymppiset mummoni ovat molemmat kasvoiltaan ihmeen siloisia. Semmoiseksi itsekin haluan, siloiseksi mummoksi.”

Oma leikkikenttä

”Kannustan aina ystäviäni puhumaan ongelmistaan. Itse kerron vaikeuksistani yleensä vasta, kun olen ne selättänyt. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta valittaa. Olen onnekas, kun saan toimia kutsumusammatissani.

Se on jo alkanut mietityttää, miten ikääntyminen ja esiintyvänä taiteilijana työskenteleminen sopivat yhteen. En näe itseäni enää viisikymppisenä nousemassa baarin lavalle. Olen siihen mennessä tehnyt sitä varmasti jo tarpeeksi. Vaikea on silti kuvitella, että olisin jotakin muuta kuin esiintyvä taiteilija.

Toivon, että ajan mittaan löydän oman taiteilijanvapauteni. Että en anna minkään tai kenenkään rajata leikkikenttääni.”

Juttu on julkaistu Annassa 42/2018.

X