Eeva Eloranta ja parantumaton sairaus: ”Eniten huolettaa, että muutun taakaksi muille”
Minä kyllä jaksan. Niin Eeva Elorannalla oli tapana ajatella. Vasta vakava sairastuminen sai hänet tarkistamaan elämäntyyliään: muuttamaan maalta kaupunkiin ja hankkimaan uuden ammatin, 69-vuotiaana.
Ruuhkavuosien jälkeen Eeva Eloranta haluaa päästä nyt niin vähällä kuin mahdollista. - Se ajatus on johtotähteni.
Minä kyllä jaksan. Niin Eeva Elorannalla oli tapana ajatella. Vasta vakava sairastuminen sai hänet tarkistamaan elämäntyyliään: muuttamaan maalta kaupunkiin ja hankkimaan uuden ammatin, 69-vuotiaana.
En halua olla vastuussa enää mistään! Eeva Eloranta puuskahtaa. No, paitsi omista tekemisistäni, hän lieventää.
Työskennellessään aktiiviuransa viimeiset parikymmentä vuotta teatteriohjaajana ja tapahtumatuottajana Eeva tottui pitelemään käsissään kaikkia lankoja. Monitoiminaisen rooli ei hellittänyt edes vapaa-ajalla. Ruokakaupan kassajonossa teki mieli alkaa ohjailla asioimisen sujuvuutta: ”Rouva siellä, kaivakaa maksukortti esiin käsilaukusta hyvissä ajoin ennen omaa vuoroa!”
Vakava sairastuminenkaan ei saanut hiljentämään tahtia kuin hetkeksi. Vasta pandemia vapautti Eevan oravanpyörästä. Kun teatterityöt loppuivat äkisti, tilaa vapautui jollekin uudelle. Eeva ja hänen puolisonsa Hannu Lappalainen muuttivat Haapakoskelta takaisin Helsinkiin. Pian päässä alkoi muhia käsikirjoitus romaaniin.
Tammikuussa ilmestyvä kirja Mistä löytäisin uskollisen sydämen ei ole omaelämäkerrallinen, mutta sen teemat ovat tärkeitä Eevalle.
– Fiktion kirjoittamisessa on kyse siitä, mitä kirjoittaja on elämästä ymmärtänyt, hän kiteyttää.
Hyvästit yhdelle elämänvaiheelle
”Maalla asuminen oli ihanaa niin kauan kuin olin hyväkuntoinen. Meillä oli iso omakotitalo ja liki hehtaarin kokoinen tontti. Nautin, kun sain toteuttaa itseäni kestitsemällä ihmisiä ruokapöydän ääressä. Meillä oli aina isot juhlat jouluna ja pääsiäisenä. Jäi paljon muisteltavaa.
Oman elinvoiman ehtyessä tyhjenevän maaseudun melankolia alkoi puskea ihon alle. Sain tarpeekseni rauhasta ja hiljaisuudesta ja halusin taas keskelle elämää. Muuttohalua edisti se, että tyttäremme perheineen oli jo asettunut pääkaupunkiseudulle.
25 vuoden aikana taloon ehti kertyä valtava määrä tavaraa. Oli vauvatossuja ja valokuvia, lasten piirustuksia ja askarteluja. Käydessäni niitä läpi jätin hyvästejä yhdelle elämänvaiheelle. En tuntenut surua, tavaroiden perkaaminen oli vain välttämätön välivaihe matkalla kohti uutta alkua.
Nykyinen kotimme on pieni kaksio kauppakeskuksen yhteydessä. Nautin siitä, että jos leivinjauhe on loppu, ei tarvitse ajaa 25 kilometriä suuntaansa sitä ostamaan. Täällä kaikki palvelut ovat kahden hissinmatkan päässä ja ovet avautuvat sähköisesti. Pystyn liikkumaan itsenäisesti vielä silloinkin, jos jonain päivänä joudun pyörätuoliin.
Olen syntyperäinen helsinkiläinen ja tänne palattuani muutuin takaisin siksi, joka olin alun perin: lukevaksi tytöksi. Vetäydyin omaan rauhaani ahmimaan kirjoja. Sitten aloinkin kirjoittaa itse. Samalla loin aivan uudet raamit elämälleni. Ensi vuonna julkaistava romaani ei toivottavasti jää ainoaksi, seuraava on jo työn alla.”
Olen opetellut pitämään puoliani
”Sain kotoa ehjän parisuhdemallin. Vanhempieni avioliitto kesti isän kuolemaan saakka, joka tapahtui, kun olin 19. Elin turvallisen lapsuuden sopuisien ihmisten keskellä. Ehkä siksi olen ollut kykenemätön kohtaamaan konflikteja. Minulle on ollut ylivoimaisen vaikeata sanoa: ei käy!
Teatterikoululaisena ajauduin seurustelemaan naisen kanssa. Se oli nuoren ihmisen identiteettikokeilu, joka johtui itseymmärryksen puutteesta. Symbioottinen suhde kesti yhdeksän vuotta ja sisälsi riippuvuutta, joka oli henkisen kasvuni esteenä. Olen täysin eri mieltä kuin mainosslogan ’Kasva isoksi, älä aikuiseksi’. On traagista, jos ihminen jää lapseksi. Täysikasvuisessa ihmisessä sen sijaan on kaikki eletty aika: hän kantaa sisällään myös leikkivää lasta.
Vielä erottuammekin podin pitkään eräänlaista Punahilkka-syndroomaa. Kuljin käsikynkkää milloin minkäkin Susi Hukkasen kanssa tajuamatta sitä itse.
Ikävuodet 27–37 vietin sinkkuna. En nauttinut siitä yhtään. Minähän halusin hoivata ja välittää, olla vastuussa ja luoda ympärilleni hyvinvointia ja harmoniaa. Toivoin hartaasti, että saisin vaihtaa tyhjän elämäni perheeseen. Silti pahensin itse tilannetta olemalla miehiä kohtaan etäinen. Mutta en vain kyennyt muuhun.
Hannun tavatessani aikuistuminen oli jo päässyt käyntiin. Minut hurmasi hänen järkähtämätön itseluottamuksensa. Hän näki minut autoliikkeen pihassa, lähti ajamaan perään ja pysäytti liikennevaloissa. Suhde eteni vauhdilla. Äkkiä olimme naimisissa ja meillä oli kaksi lasta.
Nyt on menossa 31. yhteinen vuosi. Olemme klassinen esimerkki vastakohdista, jotka vetävät toisiaan puoleensa. Hannu oli krouvi katupoika Itä-Helsingistä. Poliisimestarin tyttärenä minut kasvatettiin niin, että olen aina niiailemassa joka suuntaan. Tullessani kohdelluksi huonosti minulla on tapana hymyillä idioottimaisesti. Menen hymyn taakse piiloon. Jos pelaisin jääkiekkoa, erotuomarin pudottaessa kiekon maahan varmaankin kumartaisin syvään ja sanoisin vastapuolelle: teidän jälkeenne.
Hannun myötävaikutuksella olen opetellut pitämään puoliani ja vaatimaan oikeuksiani. Jos olen maksanut kotivakuutuksen ja seinään tulee minusta riippumattomista syistä vesivahinko, voin todellakin hakea korvausta. Hannu puolestaan on ehkä oppinut minulta hieman itsehillintää. Aikuisella ihmisellä pitää olla muita välineitä selvittää konflikteja kuin provosoituminen ja vastahyökkäys.
Parisuhde hioo ihmisestä särmät. Se on kuin sulatusuuni, jossa teräs karaistuu.
Vastakkaiset luonteemme aiheuttivat etenkin alkuvaiheessa yhteentörmäyksiä. Sitten tein päätöksen, että minun ei tarvitse saada joka kärhämään viimeistä sanaa. Se oli vaikeata mutta hyvin vapauttavaa. Kunnioitus on keskeinen asia parisuhteessa. Pitää malttaa kuunnella, mitä toinen sanoo, ja miettiä, mitä hän tarkoittaa. Pitää myös antaa anteeksi, koska enhän itsekään ole täydellinen.”
Miksi tämän piti tapahtua juuri Matiakselle?
”Esikoisemme Matias oli syntyessään kymmenen pisteen vauva. Aloin aavistella, että jokin on vialla, kun hän ei vielä kaksivuotiaana tunnistanut nimeään. Olin lastenhoidossa ihan noviisi, joten en ollut osannut olla valppaana. Motorisesti poika kehittyi normaalisti, mutta sanoja ei vain alkanut tulla. Ensimmäisen kerran hän sanoi ’äiti’ ehkä kahdeksanvuotiaana.
Diagnoosiksi tuli ensin dysfasia, joka myöhemmin korjattiin autismiksi. Kun Matias oli seitsemän, hänet todettiin kehitysvammaiseksi. Diagnoosi toimi työkaluna. Sen jälkeen tiesimme suunnilleen, millaisia asioita hän pystyy oppimaan ja mitä voimme hänen hyväkseen tehdä. Hankimme pojalle musiikki-, puhe- ja taideterapiaa.
Oma prosessini lapsen tilanteen hyväksymisessä eteni vaiheittain. Alun taisteluvaiheen jälkeen tuli väsymys ja katkeruuden tunteita. En surkutellut itseäni, vaan sitä, että tämän piti osua juuri Matiaksen kohdalle. Miksi hän, joka piirtää ja maalaa niin upeasti, ei pysty antamaan maailmalle koko potentiaaliaan eikä ottamaan vastaan sitä, mikä hänelle kuuluisi?
En edes yrittänyt naamioida tuskaani, vaan kävin purkamassa sitä puhumalla erilaisissa kehitysvammaisten lasten vanhempien ja hoitoalan tilaisuuksissa.
Kohta täysi-ikäistyttyään Matias muutti ryhmäkotiin. Se oli helpotus. Minulle alkoi tulla ikää, ja voimani ehtyivät. Pojan hoito vaatii fyysisiä toimenpiteitä ja alituinen valppaana olo vie energiaa. Kuulostelin koko ajan, mitä hän tekee ja onko kaikki hyvin. Nyt oloni on tasaantunut. Pyrimme järjestelemään asiat siten, että Matias pärjää senkin jälkeen, kun minua ja Hannua ei enää ole.
Kaksi vuotta Matiasta nuorempi tyttäremme Essi jäi väistämättä lapsena vähemmälle huomiolle. Olemme puhuneet asiasta, ja hän sanoo ymmärtävänsä, kuinka paljon aikaa ja voimavaroja Matiaksen hoitaminen vei. Veljen kehitysvammaisuus luultavasti nopeutti Essin henkistä kehitystä, hän käyttäytyi hyvin aikuismaisesti jo varhain. Nykyisin hän on paras ystäväni.
Meillä on jo kaksi lapsenlastakin. Mauno täyttää tammikuussa neljä ja Aino on 2-vuotias. Tuntuu hienolta saada olla yksi lenkki sukupolvien ketjussa.”
Kaatuilu alkoi muutama vuosi sitten
”Tunnen pienen kirpaisun sisälläni aina Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa katsoessani. Jos olisin terve ja vähän nuorempi, voisin pyörähdellä tuolla parketilla aika hemmetin mallikkaasti! Aloitin seitsenvuotiaana Oopperan balettikoulussa ja haaveilin tanssijanurasta. Työssäni sainkin tanssia näyttämöllä. Mutta se aika on nyt ohi.
Minulla todettiin MS-tauti vuonna 2016. Kaatuilu oli alkanut jo muutamia vuosia aiemmin. Vasen jalka petti alta ja menin rähmälleni tämän tästä. Terveyskeskuslääkäri vähätteli oireitani ja passitti kotiin. Lopulta magneettikuvaus paljasti asioiden oikean laidan.
Olin aina salaa ajatellut, että sairaus on itsesääliä. Että se on myönnytys, jonka ihminen tekee itselleen silloin, kun henkinen taakka käy liian raskaaksi kantaa. Sairastuttuani itse jouduin puntaroimaan asiaa uudelleen – ja tulin yhä samaan tulokseen.
Ennen diagnoosia minulla oli sellainen harhainen identiteetti, että ’Eeva kyllä jaksaa’. Tein kymmentuntisia työpäiviä, en ollut pitänyt kesälomaa viiteen vuoteen. Olo oli pöpperöinen: sydän hakkasi, korvat soivat ja laihduin tikuksi. Ruoka ei vain maistunut.
Yritin vähentää työntekoa. Nopeasti tajusin, ettei se auta – työasetukset jäivät päälle, enkä pystynyt rentoutumaan. Lopulta pandemia pelasti minut.
Työskentelin tuolloin omassa tapahtumatuotantoyrityksessämme, jonka esitykset jouduttiin perumaan pitkäksi ajaksi. Olin hirveän vihainen itselleni: Minkä helvetin takia olen raatanut näin? Miksi en ymmärtänyt lopettaa aiemmin ja suuntautua johonkin uuteen? Stressillä on nimittäin ilmeinen yhteys MS-taudin etenemiseen. Uskon, että kannamme tietämättämme kehossa piilevinä sairauksia, jotka aktivoituvat, kun puolustuskyky heikkenee.
Käytän nykyään nilkka- ja polvitukea sekä rollaattoria. Kävelytelineeseen turvautumiseen ei ollut minkäänlaista kynnystä. Haluan olla mukana elämänvirrassa, ja jos se vaatii rollaattorin käyttämistä, sitten käytän sitä.
Mutta kun korkkarit oli pakko vaihtaa lenkkareihin, vuodatin verikyyneliä. Olin kenkähullu! Lempijalkineeni olivat Lontoosta hankitut piikkikorkokengät, joissa oli päällä kirkkaanpunaista silkkiä ja sisällä hopeanväristä nahkaa. Minulla oli ne jalassa muun muassa Riisuminen-elokuvan ensi-illassa 1986. Lohduttaudun ajattelemalla, että joskus olen sentään kukkinut.
Kompuroidessani ja tavaroita pudotellessani ärhentelen itselleni hirtehisesti: ’Senkin rampa ja invalidi, ei muuta kuin jyrkänteeltä alas!’ Olen kieltämättä soimannut kohtaloa. Eikö riittänyt, että meillä on sairas lapsi, pitikö tämänkin osua omalle kohdalle? Eniten tietysti huolettaa se, että muutun taakaksi muille.
Kuolemaa en pelkää, suhtaudun siihen uteliaasti. Ennen ajattelin, että elämän ja kuoleman maailmat ovat erillään toisistaan ja välissä on tyhjä tila. Nyt olen vakuuttunut siitä, että nämä kaksi maailmaa ovatkin limittäin. Fyysisen ruumiin kuollessa ihmisen sähköinen kenttä jää jäljelle. Toivon voivani aikanaan siirtyä tuonpuoleiseen sydän säteitä tulvillaan. Edistän tätä tavoitetta pyrkimällä pois itsekkyydestä, kohti lempeyttä, armollisuutta ja mielenrauhaa.”
Menneiden sukupolvien lahjat
”Kymmenen vuotta sitten luulin, että kaikki on jo nähty. Että tämän kypsemmäksi ei voi enää tulla. Vähänpä tiesin! Uusia ulottuvuuksia tulee koko ajan lisää. Tajuan elämästä nyt paljon enemmän kuin vaikka vain vuosi sitten.
Viime aikoina sisälläni on kiteytynyt oivallus: en ole sen kummempi kuin muutkaan. Aiemmin ajattelin, että taiteellisuuteni on ominaisuus, joka erottaa minut muista. Mutta olenkin ihan tavallinen. Se on hyvin lohdullinen ajatus.
Pidän itseäni eräänlaisena kantotelineenä, johon on kasautunut taiteellisia lahjoja menneiltä sukupolvilta. Toisenlaisessa maailmassa isoäitini Katri olisi ehkä ollut näyttelijä ja isäni Erkki muusikko. Koska he eivät saaneet mahdollisuutta hyödyntää näitä lahjojaan, on minut etuoikeuteni ja velvollisuuteni tehdä se myös heidän puolestaan. Se ei tunnu taakalta laisinkaan, päinvastoin.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 40/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous