Kokonsa kanssa sinut oleva Kiti Kokkonen: ”Enää en koe, että ulkomuotoni olisi lähtökohtaisesti mitenkään hauska”

Putouksen sketsihahmokilpailun Tanhupallona voittaneen Kiti Kokkosen mielestä on huonoa käytöstä arvostella toisen ihmisen fyysistä tai henkistä olemusta. – Pinnallisesta näkökulmasta ajatellen heräisin huomenna ihan mielelläni vähän kevyempänä. Mutta toistaiseksi olen ihan tyytyväinen näinkin, Kiti sanoo.

Seitsemänvuotiaana Kiti Kokkonen aloitti satubaletin. Jonkin ajan kuluttua hän lopetti. Opettaja nimittäin oli sitä mieltä, että Kitistä ei koskaan tulisi ballerinaa, koska hänellä oli liian lyhyt kaula ja liian paksut pohkeet.

Kotiin kävellessä Kiti itki. Muistaakseen. Saattaa myös olla, että hän on dramatisoinut kohtauksen myöhemmin uudelleen.Kiti on ollut aina muita lyhyempi. Siksi hän nuorempana ajatteli itseään jonkinlaisena karikatyyrinä. Hänelle on aina ollut luontaista tehdä pilaa mieluummin itsestään kuin muista.

Putous-hahmossaan Kiti on laittanut itsensä täysillä likoon. Tanhupallo-hahmo on vaaleanpunaiseen balettiasuun ja nalletossuihin pukeutunut pikkutyttö, joka puheissaan siirtyy lasten tapaan luovasti aiheesta toiseen.

– Kasvaessa monelle kerääntyy turhaa häpeää, estoja ja korostunutta tietoisuutta ulkonäöstä. Tanhupallona irtaudun kaikista näistä kahleista. On todella tervehdyttävää unohtaa se, miltä näyttää, ja keskittyä siihen, mitä tekee, Kiti sanoo.

Olisinpa sirompi

”Olen 148,5-senttinen. Ulkopuoliset ovat aina kiinnittäneet siihen huomiota, minua pituuteni ei ole koskaan häirinnyt. Joskus mietin, että olisi kiva olla sirompi. Kroppani on aika miehekäs: olen lihaksikas ja vahva.

Ihmisenä minulla on hyvä itsetunto, mutta ulkonäöstäni tunnen joskus epävarmuutta. On hetkiä, jolloin en ole sinut itseni kanssa. Omituista on, että hoikkana olen ollut huomattavasti epävarmempi ulkonäöstäni kuin pyöreämpänä. Silloin on tuntunut kiusalliselta, jos minua on kehuttu viehättäväksi. Kehon pyöreys tuo minulle kotoisan olon, ja tunnen itseni kokonaisemmaksi. Ehkä kompensoin pystysuoraa lyhyyttäni vaakasuoralla leveydellä.

Lapsuuskuvia katsellessani Nykyään näen peilikuvassani joukon sukulaisia. Eniten muistutan isänäitiäni Elna-mummia, eleissäni on myös paljon isältäni, ohjaaja Ere Kokkoselta perittyä: minulla on samanlainen pieni käsi kuin hänellä ja tapa vilkuttaa sormia heilutellen. Isäkin oli lyhyt, mutta en muista sen aiheuttaneen hänelle komplekseja. Äitini, näyttelijä Titta Jokinen puskee yhä enemmän esiin piirteistäni ja käytöksestäni.”

Isä tukipilarina

”Vanhempani erosivat, kun oli kolmen. Jäin asumaan isäni kanssa. Olin suunnilleen ekaluokkalainen, kun isä sai ensimmäisen sydänkohtauksensa. Olimme kahdestaan kotona. En muista tilanteesta yksityiskohtia, mutta sen jälkeen aloin pelätä isän kuolemaa.

Muuten lapsuuteni oli hyvin turvallinen ja rakkaudellinen. Isä oli minulle hyvin läsnä oleva vanhempi. Myös välit äitiin säilyivät tiiviinä.

Yhdeksänvuotiaana sain bonus äidin Anna-Maijan ja viisi vuotta vanhemman bonusveljen Petterin. Myöhemmin sain äidin puolelta vielä pikkusiskon, kymmenen vuotta nuoremman Pauliinan. Laaja uusperheemme lähti toimimaan ihmeen mutkattomasti. En muista minkäänlaisia mustasukkaisuusdraamoja.

Kerran yritin kieliä isälle jostakin bonusäidin sanomisesta, mutta hän pysäytti minut alkuunsa: ’Tuosta sinun täytyy puhua Anna-Maijalle.’ Taisin vähän järkyttyä, kun isä ei suostunut liittoutumaan kanssani.

Perheessämme ei kiinnitetty erityistä huomiota ulkonäköön. Kukaan ei muistaakseni koskaan esimerkiksi tuskaillut painoaan. Fyysinen kehitys aiheutti minulle ahdistusta. Rinnat kasvoivat jo varhain ja keräsivät ei-toivottua huomiota. En ajattele kasvaneeni tytöstä naiseksi vaan lapsesta aikuiseksi.

Äiti ja bonusäiti ovat minulle supertärkeitä ja rakkaita, mutta isä oli tärkein tukipilarini. Hän keskusteli kanssani kaikesta ja osasi aina asettaa asiat perspektiiviin. Esimerkiksi sydänsuruissa isä otti minut vakavasti ihan pienestä tytöstä lähtien. Hän myös opetti, ettei omaa identiteettiään kannata rakentaa toisen varaan.”

Maailman hauskin äiti

”Oli aikoinaan hirveä pettymys, että en päässyt Teatterikorkeakouluun, jonne pyrin kolmesti. Ensimmäisellä kerralla etenin melko pitkälle, toisella kerralla putosin jo vähän aikaisemmin. Kolmannella yrityksellä lähdin mukaan todella itsevarmana, mutta tie nousi pystyyn jo ensimmäisessä vaiheessa. Sen jälkeen päätin antaa kaikkeni, jotta voin tehdä näyttelijäntyötä ilman koulutusta.

Olen aina ihaillut vanhempieni työskentelyä ja halunnut itse samaan ammattiin. Jo lapsena näyttelin yksin kotona kaikenlaisia rooleja, yleensä epätoivoisia naisia. Itkin, huusin ja eläydyin tunnetiloihin koko kropallani. Bravuurini oli ns. murtuminen, jossa valuin seinää vasten lattialle. Kerran veljeni yllätti minut, kun olin valumassa dramaattisesti jääkaapin ovea pitkin. Hän vain totesi lakonisesti, että ’noni’.

Kymmenen vuoden ajan hankin elantoni mainosalalla ja tein sivussa radiospiikkejä ja dubbasin piirrettyjä. Kaipaus teatterin lavalle tuntui miltei fyysisenä kipuna. Kun kävin isän perustamassa Suomen Komediateatterissa katsomassa esityksiä, nauroin ja viihdyin, mutta samalla minua ahdisti. Teki mieli nousta ylös ja mennä mukaan.

Rohkaistuin hakemaan Helsingin Ylioppilasteatteriin, ja oltuani siellä muutaman vuoden minut hyväksyttiin pääsykokeiden kautta näyttelijäksi Suomen Komedia teatteriin. Vuodesta 2010 olen toiminut sen taiteellisena johtajana.

Äitini on yksi maailman hauskimmista naisista. Ihailen hänen synnynnäistä rytmitajuaan ja sitä, miten hän käyttää kehoaan ja ilmeitään. En ole tietoisesti pyrkinyt matkimaan häntä tai tekemään täysin eri tavalla. Olen yrittänyt kehittää oman tavan tehdä komiikkaa.

Nuorempana ja epävarmempana pilailin joskus vartaloni kustannuksella, koska huomasin, että lyhyyteni ja vaihteleva painoni herättivät muissa huvittuneisuutta. Enää en koe, että ulkomuotoni olisi lähtökohtaisesti mitenkään hauska. Näytellessä en mieti yhtään, miltä näytän. Työhön uppoutuessani osaan toivottavasti käyttää kehoani niin, että se herättää katsojassa tunteita. Käsittääkseni fyysinen olemukseni ei ole juuri rajoittanut roolivalintojani.”

36 lisäkiloa

”Minulla on ollut kolme pitkäaikaista kumppania. Ensimmäisessä parisuhteessani kaksikymppisenä painoni nousi muutamassa vuodessa 36 kiloa. Sillä saattoi olla jotakin tekemistä hormonitoiminnan kanssa. Aloitin nimittäin e-pillerit, ja kihara tukkanikin suortui.

Toki ruoallakin oli osuutensa. Muutettuani yhteen poikaystäväni kanssa aloin syödä samalla tavalla kuin hän, iso pitkä mies.Kilot kertyivät salakavalasti. Muistan hetken, jolloin havahduin painooni. Olin kävelemässä töihin mainostoimistoon ja vaatteet kiristivät. Satuin näkemän näyte ikkunasta heijastuvan kuvajaiseni ja järkytyin: pylly hyllyi kuin irtonaisena. Silloin painoa oli tullut ehkä kymmenen kiloa. Ajattelin, että nyt pitää skarpata. Mutta ei siitä mitään tullut. Aloin vain verhota itseni yhä isommilla teltoilla.

Suhtautumisessani muuttuvaan kroppaani oli hämmennystä ja jopa inhoa, mutta myös uteliaisuutta. Pyysin poikaystävää kuvaamaan minut edestä, takaa ja sivusta, jotta saisin realistisen käsityksen ulkomuodostani. Taisin liimata kuvia jääkaapin oveen tsemppitarkoituksessa. Laihduin vasta erottuamme. En vieläkään tajua mitä tapahtui, mutta paino putosi puolessa vuodessa 24 kiloa – ilman dieettejä.

Seuraava pitkä suhde johti avioliittoon, ja olimme yhdessä kahdeksan vuotta. Sitten isän kuolema muutti minut ihmisenä täysin. Menin henkisesti johonkin sellaiseen paikkaan, johon en pystynyt ottamaan mukaan ketään, en edes aviomiestäni.”

Aina vähän haikea

”Vaikka olin pelännyt isän kuolemaa lapsesta asti, uutinen tuli silti yllätyksenä. Se oli hirveintä, mitä olen koskaan kokenut. Elämäni perusta meni pirstaleiksi, ja tuli pohjaton tyhjyys.

Samana iltana minulla oli teatterilla isän ohjaama Paukkurauta-Tarja ja huuliharppukostaja -revyyn esitys. Minulta kysyttiin, haluanko, että se perutaan. Muistan ajatelleeni, että minun on pystyttävä esiintymään isäni työn kunniaksi. Alkumetreillä kuitenkin romahdin, mutta keräsin itseni kasaan lämpiössä ja selvisin jotenkuten läpi esityksen.

Jälkeenpäin minua kiiteltiin urheudestani. Mutta mielestäni siitä ei ollut kyse. Olin sokissa ja yritin vain selviytyä. Isän poismeno toi vahvemmin esiin melankolisen puoleni. Rakkauden ja onnellisuuden tunteisiini sekoittuu usein haikeutta. Kokemus rakkaan ihmisen menettämisestä teki ajatuksen elämän ohikiitävyydestä todelliseksi.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minun on itkeä. Suru jää painona rinnan päälle. Joskus on pakko katsoa Hellyyden ehdoilla -elokuva, joka saa aina padot aukeamaan.”

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu Helmi 18, 2018 kello 7.12 PST

Hyvästit vauvahaaveille

”Nykyiseen mieheeni Olliin tutustuin Hevisaurus-musikaalissa. Hän oli Herra Hevisaurus, minä näyttelin Purppura Louhikäärmettä. Harjoituksissa katseemme kohtasivat yhä useammin ja kohtaus, jossa hahmomme halaavat, alkoi venyä yhä pitemmäksi.

Meitä yhdistää sielunkumppanuus. Olli on minulle yhtä aikaa tuttu ja arvoituksellinen, niin jännittävä, että välillä ottaa vatsasta.

Tutustumisemme aikaan kahdeksan vuotta sitten Ollin tytär oli 3,5-vuotias. Kohtasin hänet ensi kertaa sattumalta Linnanmäellä Peacock-teatterin takana esityksen jälkeen. Tiesin, kuka hän oli, mutta hän ei tuntenut minua. Hymyilimme ja tuijottelimme hetken toisiamme. Rinnassa läikähti lämpimästi. Rakastin häntä heti.

Meni vielä vuoden verran, ennen kuin asetuimme kaikki kolme saman katon alle. Olen saanut luvan olla tasavertainen vanhempi, mutta aluksi tunsin itseni silti usein ulkopuoliseksi. Seitsemän vuoden aikana tytön ja minun välille on kasvanut voimakas side.

Vauvahaaveille jouduin jättämään hyvästit pari vuotta sitten, kun kohdustani löydettiin hyvänlaatuisia kasvaimia. Olen toivonut lasta kaikissa kolmessa parisuhteessani, mutta varsinaista vauvakuumetta en ole koskaan potenut. Kerran, hyvin nuorena, tuli keskenmeno. Olin paitsi pettynyt myös huojentunut: sain aikalisän perheenperustamiseen.

Viime syksynä kohtu poistettiin. Olin kärsinyt pitkään kovista kivuista ja anemiasta. Ennen operaatiota mietin, olenko epäonnistunut naisena, kun en ole synnyttänyt lasta. Leikkauksen jälkeen olo oli vapautunut. Enää minun ei tarvitse miettiä koko asiaa. Se on nyt loppuun käsitelty.”

Hyötyliikuntaa 
ja kokista

”Kun tein muutama vuosi sitten Hehku-ohjelmaa televisioon, sain katsojapalautteen, jossa painoani kommentoitiin ikävään sävyyn. Pahoitin siitä hetkeksi mieleni. Työsuorituksistani otan mielelläni vastaan kritiikkiäkin, mutta minusta on huonoa käytöstä arvostella toisen ihmisen fyysistä tai henkistä olemusta.

Olen iloinen, että itse näen toiset ihmiset ilman arvostelevaa katsetta, enkä oikeastaan ole koskaan kiinnittänyt kamalasti huomiota ihmisten ulkonäköön. Minua kiinnostaa enemmän sisältö. Taulukoiden mukaisesta ylipainosta huolimatta olen perusterve keski-ikäinen nainen. Syön enimmäkseen terveellisesti, mitä nyt kokista kuluu vähän liikaa.

Harrastan omakotiasujan hyötyliikuntaa: teen puutarhatöitä, haravoin ja luon lumet. Pystyn taivuttamaan sormet lattiaan, ja energiaa riittää. Iän kertyessä elintapoihin kannattaisi tietysti kiinnittää huomiota, jotta säilyisi elinvoimaisena mahdollisimman pitkään.

Pinnallisesta näkökulmasta ajatellen heräisin huomenna ihan mielelläni vähän kevyempänä. Mutta toistaiseksi olen ihan tyytyväinen näinkin. Ja jos en jonakin päivänä enää ole, ryhdyn tekemään asialle jotakin.”