Näyttelijä Anna-Maija Tuokko: ”Äitiys on saanut minut tuntemaan itseni naisellisemmaksi, vahvemmaksi ja tärkeämmäksi”

Näyttelijä Anna-Maija Tuokko ja näyttelijä-ohjaaja Kari Heiskanen saivat toisen yhteisen lapsensa keväällä 2019. Lue, miten Anna-Maija kuvaili rakastumista, raskautta ja kasvamistaan äidiksi Annan haastattelussa keväällä 2017.

Näyttelijä Anna-Maija Tuokko on hurmannut Tanssii tähtien kanssa -ohjelman katsojat ja tuomarit taidoillaan ja tanssijan olemuksellaan. Vahva vartalo taipuu koreografioihin, asentoihin ja rytmeihin kuin itsestään.

35-vuotias (vuonna 2017) Anna-Maija on tänä päivänä sinut oman olemuksensa kanssa, mutta aina ei ole ollut niin. Vielä vähän aikaa sitten oma vartalo tuntui hänestä pikemminkin vieraalta. Takana oli hartaasti toivottu raskaus, ihana odotusaika ja esikoistyttären syntymä.

Kesässä naiseksi

”Lapsena olin laiha rimppakinttu, kova menemään ja kiinnostunut kaikesta. Olin urheilullinen ja sinnikäs, ryömin ojarummuissa ja hyppäsin korkealta. Lapsuudenperheeni on aina ollut hyvin urheilullinen: setäni oli tunnettu kiekonheittäjä ja toinen pikkuveljistä on edelleen koripallovalmentaja.

Isä kannusti minua urheilemaan; sain häneltä lapsena sata markkaa, kun pystyin seisomaan käsilläni neljä sekuntia. Minulla oli valtava usko siihen, että pystyn mihin vain. Elämä pienessä Viialassa, tiiviissä perheessä oli hyvin turvallista.

Nuorena olin superharrastaja. Treenasin 800 metrin juoksua ja tanssia sekä esiinnyin harrastajateatterissa. Olin hyvin aktiivinen, mutta samaan aikaan pidin huolta siitä, että en erottunut liiaksi muista ikätovereistani esimerkiksi pukeutumisella. Pelkäsin silmätikuksi joutumista. Olin huomannut, että pienellä paikkakunnalla voi joutua kiusatuksi, jos on liian rohkea eikä sulaudu joukkoon.

Muistan hyvin sen kesän ja hetken, kun minusta tuli nainen. Olin 16-vuotias ja kävelin Tammerkosken siltaa. Yhtäkkiä huomasin, että miehet katsoivat perääni. Tajusin, että minulla oli muodot, tissit ja peppu, ja se tuntui mahtavalta. Tunsin itseni entistä varmemmaksi. Aloin nauttia saamastani positiivisesta huomiosta ja pukeutua entistä naisellisemmin. Käytin tiukkoja housuja ja navan paljastavia paitoja. En enää pelännyt, että erottuisin muista ja joutuisin kiusatuksi.

Harrastajateatterikokemukseni ansiosta sain jo lukioikäisenä roolit Elämän suola -tv-sarjassa ja Virgo-musikaalissa. Tiesin, että minusta tulee aikuisena näyttelijä. Kirjoitusten jälkeen sain roolin Rauman kaupunginteatterissa ja seuraavana vuonna pääsin toisella yrittämällä Teatterikorkeakouluun.”

Itsetunto koetuksella

”Kun läksin Helsinkiin opiskelemaan, iso elämänmuutos tuntui vaikealta. Olin arka ja tunsin oloni yksinäiseksi. Kaipasin perhettäni ja Tampereella asuvaa poikaystävääni, jonka kanssa olin aloittanut seurustelun jo lukiossa.

Opiskelu oli tiivistä ja kivaa, mutta en ollut täysin tyytyväinen itseeni. Sain kyllä kavereita ja kehujakin, mutta mietin silti, olenko riittävän hyvä, kelpaanko ja pärjäänkö. Koulussa olin kuitenkin vain yksi lahjakas nuori muiden joukossa.

Parikymppisenä opiskelijana en enää halunnut korostaa naisellisuuttani liikaa, koska pelkäsin, että se vie uskottavuuttani. Vasta neljäntenä opiskeluvuonna itseluottamukseni palasi. Huomasin, että kelpaan, saan töitä ja voin luottaa niihin vahvuuksiini, joiden avulla olin päässyt kouluun sisään: herkkyyteeni, liikunnallisuuteeni, musikaalisuuteeni ja viihdyttäjän taitoihini. Uskalsin palata takaisin omaksi itsekseni.

Olin siihen aikaan kasvissyöjä, mutta ruokavalioni oli epäterveellinen: elin pelkästään hiilihydraateilla ja juustolla. Painoni nousi huomaamattani viisi–kuusi kiloa, ja oloni tuntui tukkoiselta.

Valmistumisen jälkeen aloitin Painonvartijoiden dieetin. Noudatin sitä arkisin, mutta viikonloppuisin mässäilin liikaa. Pääsin kyllä ylimääräisistä kiloista eroon, mutta eihän se terveellistä ollut.

Ruokavalioni tasapainottui vasta 2009, kun työskentelin näyttelijäkollegani Satu Silvon kanssa. Hän opetti minulle, miten kannattaa syödä: säännöllisesti ja mahdollisimman puhdasta ruokaa. Palasin sekasyöjäksi, mutta ruokavalioni on kasvispainotteinen. Sadun opeilla olen vähitellen saavuttanut hyvän olon.”

Biologinen kello tikitti

”Olen pitkien suhteiden nainen, ehdottomasti parisuhdeihminen. Olen ollut vain lyhyitä aikoja sinkkuna. Kun edellinen pitkä suhteeni loppui, se oli kriisin paikka. Olin kolmekymppinen, ja kaverit perustivat perheitä ja saivat lapsia, mutta minä erosin. Eihän sen niin pitänyt mennä.

Äiti oli neuvonut, että elä ensin ja vakiinnu vasta sitten, mutta halusin kovasti lasta ja pelkäsin, että en koskaan löydä sopivaa miestä itselleni. Kaipasin omaa perhettä ympärilleni, sillä olin elänyt jo monta vuotta itsekeskeistä elämää. Minulla oli lähes fyysinen tarve tulla äidiksi. Biologinen kelloni tikitti lujaa.

Olen erittäin psykofyysinen ihminen. Kroppani reagoi herkästi kaikkeen, ja se hälyttää heti, jos jotain on vialla. Stressin ja surun koen esimerkiksi väsymyksenä.

Onneksi se oikea löytyi aika pian, neljä vuotta sitten. Olimme tunteneet Karin (Heiskanen) kanssa jo pitkään, sillä olimme työkavereita. Kun työsuhde muuttui rakkaudeksi, kaikki oli selvää. Tiesin, että hän on minun mieheni – jotenkin sen vain tietää.

Rakastuminen on mieletön kokemus myös fyysisesti. Rakastuessa tuntuu, että energiaa riittää vaikka mihin; kriisit ja kropan tukkoisuudet unohtuvat saman tien.

Kari on minua 26 vuotta vanhempi, mutta en ole miettinyt ikäeroa hetkeäkään, sillä meillä on niin paljon yhdistäviä asioita. Vaikka olen perheihminen, olen parisuhteessa hyvin itsenäinen ja haluan päättää itse omista asioistani. Mieheni pitää olla itsenäinen ja vahva pärjätäkseen kanssani.

Meillä on ollut alusta asti hyvin tasa-arvoinen suhde, eikä lapsen syntymä ole muuttanut sitä mitenkään. Vastuu kodista ja lapsesta on yhteinen.”

Vihdoin raskaaksi

”Tulin raskaaksi 34-vuotiaana reilut kaksi vuotta sitten. Se oli mielestäni maailman upein juttu. Voin raskausaikana kirjaimellisesti paksusti: minulla oli koko ajan hirveä nälkä ja annoin itselleni luvan herkutella. Saatoin tyhjentää karkkipussin viidessä minuutissa. Painoni nousi raskausaikana 28 kiloa, mutta pysyin silti hyvässä kunnossa, sillä harrastin paljon esimerkiksi joogaa ja pilatesta. Olin iloinen ja ylpeä joka kilosta.

Valmistauduin synnytykseen huolellisesti etukäteen, enkä pelännyt sitä lainkaan. Otin sen vähän kuin urheilusuorituksena. Valitettavasti vauva oli kohdussa väärin päin, joten minulle jouduttiin tekemään sektio. Kaikki meni silti hyvin ja saimme ihanan tyttären.

Äitiyden pehmeässä onnenhuumassani kuvittelin, että vartaloni palautuu synnytyksen jälkeen saman tien vanhoihin mittoihinsa. Pettymykseni oli melkoinen melkoinen, kun tajusin, etteivät kilot jääneetkään synnytyssaliin. Ruokahaluni palautui sentään normaaliksi ja makeanhimo katosi, mutta minun oli vaikea hyväksyä synnytyksen jälkeistä pyöreämpää vartaloani. En pitänyt peilikuvastani.

Kävin vauvajoogassa ja liikuin paljon, mutta välillä olin epätoivoinen. Pelkäsin, etten enää koskaan saa hoikkaa vartaloani takaisin. Reilun vuoden kuluttua synnytyksestä pääsin kuitenkin takaisin vanhoihin mittoihini. En ollut rajulla dieetillä, mutta imetin lähes vuoden, mikä varmasti auttoi kilojen karistamisessa. Kuntoni ei kuitenkaan ollut enää entisensä.”

Tanssin hurmaa

”Kun vuosi sitten harjoittelin ensimmäistä äitiysloman jälkeistä isoa rooliani Shrek-musikaalissa, huomasin hengästyväni. Tanssiosuuksien ja laulamisen yhdistelmä vaatii todella hyvää kuntoa, eikä minulla ollut sellaista vielä silloin. Mutta olen sinnikäs ja treenasin koko kesän kesäteatteriesitysten lomassa, jumppasin ja lauloin joka päivä. Syksyllä, vajaat Syksyllä, vajaat puolitoista vuotta synnytyksen jälkeen, huomasin vihdoin, että minähän pystyn ja jaksan taas.

Kun minua pyydettiin mukaan tämän kevään Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan, suostuin heti. Rakastan tanssimista ja tervehenkistä kilpailua, joten ohjelma on juuri sitä, mitä haluan tehdä. Nautin äärirajoilla käymisestä, vaikka tanssitreenit ovat olleet välillä tuskallisia. Reisilihakset ovat menneet jumiin, ja toisinaan on tuntunut, ettei päässä pysy enää yksikään uusi askelkuvio.

Kestän kuitenkin rääkkiä hyvin ja jaksan treenata pitkällä tähtäimellä. Tanssiparinikin on vanha tuttu, sillä tapasin Matti Puron ensimmäisen kerran tanssileirillä jo 13-vuotiaana.

Nautin suunnattomasti, kun saan tanssia, ja tietysti myös kehut hivelevät itsetuntoa. Olen mielestäni positiivisella tavalla kilpailuhenkinen, yritän olla mahdollisimman hyvä ja tulen taistelemaan loppuun asti. Teen kaikkeni, että pääsen finaaliin.”

Hyvä ikä

”Täytän tässä kuussa 36 vuotta (vuonna 2017). Se on hyvä ikä, enkä mieti vielä vanhenemista. Äitiys on saanut minut tuntemaan itseni entistä naisellisemmaksi, vahvemmaksi ja tärkeämmäksi.

Vauva on tuonut myös omat vanhempani lähemmäksi arkeani, ja huomaan olevani monessa asiassa samanlainen kuin äitini. Olemme molemmat siroja, vaikka minä olen saanut isän perintönä vähän enemmän pituutta.

Olen tyytyväinen ulkonäkööni. Hiustyylini on pysynyt viime vuodet aika samanlaisena, mutta olen ollut joskus ruskeatukkainen ja saatan tulevaisuudessa värjäyttää tukkani ihan blondiksi. Hiuksilla voin leikitellä, mutta sen sijaan tatuointeja en ole koskaan edes harkinnut ottavani, ne ovat liian rajoittavia tässä ammatissa.

Nuorena saatoin pahoittaa mieleni kritiikistä, sillä olen aika herkkä. Nykyisin olen jo paksunahkaisempi, mutta keskustelupalstoja en vieläkään lue. Sanon itse asiat suoraan, ja myös minulle saa sanoa asiat asioina. Mielipiteet ovat mielipiteitä, ja on vain kourallinen ihmisiä, joiden sanomisilla on minulle oikeasti merkitystä. Olen ollut urallani onnekas ja saan paljon kehua ja kannustusta läheisiltäni. Sitä vartenhan läheiset ovat.”

Juttu on julkaistu Annassa 9/2017.