Näin syvästi esikoisen syntymä vaikutti Kari Heiskaseen: ”Teen kaikkeni, että tämän tytön elämä on onnellinen”
Ohjaaja ja näyttelijä Kari Heiskasen, 63, isänrakkaus on vahvaa ja voimakasta. Kun esikoinen syntyi, kaikki muuttui. – Tunsin saaneeni suunnilleen pyhän tehtävän, Kari kuvaili tunnetta Annan haastattelussa viime syksynä.
Karin elämänarvot ovat samat kuin nuorempanakin: rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja ystävällisyys. – Oletusarvo on, että meitä jokaista kohdellaan kunnioittavasti, hän sanoo.
Ohjaaja ja näyttelijä Kari Heiskasen, 63, isänrakkaus on vahvaa ja voimakasta. Kun esikoinen syntyi, kaikki muuttui. – Tunsin saaneeni suunnilleen pyhän tehtävän, Kari kuvaili tunnetta Annan haastattelussa viime syksynä.
Nelikymppinen. Sen ikäiseksi näyttelijä ja ohjaaja Kari Heiskanen, 63, tuntee itsensä.
– Olen terve ja hyvässä kunnossa, vaikka fysiikka ja mieli ovatkin kokeneet yhtä ja toista. Elämäni on rikasta ja täyttä, hän sanoo ja riisuu pyöräilykypärän sekä hikisen suojapipon.
Juuri ennen haastattelun alkua Karin puhelin soi. Hänen poikansa, 31-vuotias Eino, soittaa. Karilla on läheiset välit kolmeen aikuiseen lapseensa. Kotona odottaa myös lapsiperhearki. Hänen ja Anna-Maija Tuokon tytär Hulda on kolmevuotias.
Vuosien varrella Heiskanen on lehtijutuissa esitelty Haminan ujoimpana poikana ja toisaalta tiukkana tyyppinä, joka vaatii paljon itseltään ja muilta. Onko ikä pehmentänyt miestä?
”Vanheneminen ei järkytä minua”
”Olen tainnut olla turhan pitkään henkiseltä iältäni keskenkasvuinen, joten sikäli nelikymppisyys on toiveikasta. Taaksepäin katsellessani ajan nopeus miltei huimaa, mutta vanheneminen ei järkytä minua. Aika on siinä armollinen, että me ihmiset ikäännymme hitaasti päivä kerrallaan.
Kun isäni oli jo yli kahdeksankymppinen, kysyin, pelkääkö hän kuolemaa. Isä sanoi, että ei yhtään, hän ei pelännyt kuolemaa eikä kaivannut mennyttä. Kun on saanut elää täyden ja pitkän elämän, kuolema on elämän luonnollinen päätepiste. Asennoidun niin, että minulla on edessä vähintään parikymmentä hyvää vuotta.”
”Uskon olevani helpompi läheisilleni kuin ennen”
”Innostun herkästi, ja kaiken pitää tapahtua mieluiten heti. Olen ollut aivan liian ankara itselleni ja muille, mutta olen opetellut maltillisuutta ja tehnyt kovasti työtä sen eteen, että en olisi liian jyrkkä ja impulsiivinen.
Ja vaikka tiedän, että monet tuttuni naureskelevat tälle, väitän silti, että ikä on rauhoittanut minua. Uskon olevani helpompi läheisilleni kuin ennen.
Olen ratkaisukeskeinen: asiat selvitetään ja eletään läpi. Suuriin kriiseihin reagoin järjellä, pienempiin tunteella. Saatan leimahtaa mutta lepyn saman tien enkä jää mököttämään.
Näyttelijäntyössä reaktioherkkyydestä on hyötyä. Intuitio johdattaa usein suuresti niin ohjaamisessa kuin käsikirjoittamisessakin. Uskon että suurimmat taideteokset syntyvät vahvasta näystä, ilmestyksestä. Mutta intuition voima ei ilmene pakottamalla, siksi innostava ja vapautunut ympäristö on tärkeä.
Työpaikallani Helsingin kaupunginteatterissa on hyvä ilmapiiri ja kaikesta puhutaan avoimesti, myös Me too -asioista. Kun kysyin, kuinka moni on kokenut tulleensa häirityksi ja kuinka moni epäilee, että on joskus itse häirinnyt, molemmissa tapauksissa nousi käsiä ylös. Tämä keskustelu alalla on ollut tärkeää. On selvää, että monet asenteet ja käytännöt tulevat muuttumaan pysyvästi.”
Tasa-arvo, vapaus ja oikeudenmukaisuus
”Olin lapsena jumalattoman ujo ja yritin taistella sitä vastaan hurtilla huumorilla ja pelleilyllä. Vaikka nuo hetket olivat ujouden peittämistä, huomasin, että kavereiden nauru oli palkitsevaa.
Jos aloittaa lapsuudessa soiton opettelun, joutuu tekemään loputtoman määrän sormiharjoituksia. Minun sormiharjoituksiani olivat nämä hetket koululuokassa ja kaveripiireissä. Siellä syttyi kipinä näyttelemiseen.
Muistan lukioaikaisen ilon tunteen, kun tajusin olevani aikuinen. Yhtäkkiä pituutta oli enemmän kuin isällä ja pian voimaakin, ja oli vapauttavaa huomata, että minullahan on omia ajatuksia, minähän tiedän jotakin.
Olin kirjoitusten jälkeen töissä elementtitehtaalla, kun päätin hakea Teatterikouluun. Menin salaa kokeisiin ja kerroin kotona vasta, kun olin päässyt toiseen vaiheeseen. Yhdeksältä aamulla näin nimeni hyväksyttyjen listalla, tunti myöhemmin sain valkolakin. Elin sen päivän onnen sumussa ja koko kesän tärisin innosta. Jatkoin kesätöitä kattohuopatehtaalla trukkikuskina ja iltavuorossa pyysin pomolta lisää hommia, että olisin pysynyt nahoissani.
Peruskoulun jälkeen jouduin jossain vaiheessa kaveripiirin ulkopuolelle. Itseluottamukseni oli koetuksella, ja tulin houkutelluksi taistolaisliikkeeseen, vaikka en sen Moskovasta syötettyä jargonia omakseni tuntenutkaan. Sen sijaan tasa-arvon, vapauden ja oikeudenmukaisuuden suhteen ei ole ollut tarvis takkia käännellä.”
”Minulla on vahva elämänhalu”
”Mikä oikein on ihannevartalo tai muotovalio? Kun katson ihmisiä kadulla, ymmärrän, että ihminen voi löytää arvon monen sorttisessa tomumajassa. Olen itse pärjännyt omallani hyvin. En ole juuri sairastellut ja olen koko lailla tyytyväinen kroppaani.
Minulla on vahva elämänhalu ja sen ilmentäjänä vahva ruokahalu. Jotkut läheiseni ovat sanoneet, että minulla on anorektikon ruumiinkäsitys – kuvittelen olevani lihavampi kuin olen. Tosiasiassa olen aina ollut melko hoikka, enkä ole erityisesti laihduttanut.
Olen aina rakastanut pyöräilyä. Sain ensimmäisen polkupyöräni seitsemänvuotiaana. Olin todella ylpeä siitä, se oli punainen ja siinä oli käsijarru. Tätä nykyä päivittäinen työmatkani Oulunkylästä teatterille on vajaat kahdeksan kilometriä, ja poljen usein kiertotietä, että saan jonkin lisäkilometrin.
Nukahdan iltatyöstä huolimatta hyvin mutta herään usein aamulla neljän viiden maissa. Saatan juoda lasin vettä ja luen lehden tai kirjaa ja nukahdan uudestaan. Olen sopeutunut kahtia jakautuneeseen yöuneen. Varhaiset aamut ovat perinteisesti hiljaisen pohdinnan aikaa, mutta minä käännyn helposti jauhamaan huolen aiheita, vaikka elämässä olisi valoisiakin juttuja.”
”Henkiseltä rakenteeltani olen ilmetty isäni”
”Olen kymmenen senttiä pidempi kuin isäni, ja kasvoiltani muistutan enemmän äitiä kuin häntä. Sen sijaan henkiseltä rakenteeltani olen ilmetty isäni. Hän oli temperamenttinen ja tarpeen tullen tiukkakin, vaikka sisimmältään äärimmäisen herkkä ja ihmisten suhteen herkkävaistoinen. Charmantti mies, joka osasi olla hurmaava ja hauska. Ihmiset rakastivat häntä.
Isä myös pehmeni täydellisesti vanhetessaan. Ehkä minulle käy samoin. On jo vähän käynytkin…”
”Olen onnellinen, että ehdin nähdä vielä Huldankin menevän kouluun”
”Lapsen saaminen muuttaa ihmistä oleellisesti, kun fokus siirtyy itsestä pois ja yhtäkkiä on vastuussa toisesta. Nuorin lapseni Hulda on vielä niin pieni, että yhdessä oleminen on lähinnä leikkiä ja huolenpitoa. Kesällä vietin hänen kanssaan pari viikkoa kaksistaan, ja oli kiinnostavaa keskittyä elämään pikkuneidin haasteiden ehdoilla.
Olen onnellinen, kun ajattelen, että ehdin nähdä vielä Huldankin menevän kouluun, saan seurata hänen murrosikäänsä ja nähdä, millainen nainen hänestä tulee.
Esikoiseni Saimin syntyessä olin tulokas isäksi. Kun Eino syntyi kolme vuotta myöhemmin, olin kolmekymppinen ja yritin ruuhkavuosien ja uran paineissa olla hyvä perheenisä. Yhtälö oli usein vähintäänkin haasteelinen.
Väinön synnyttyä kymmenen vuotta myöhemmin näin tilanteen jo toisin silmin, ja Huldan syntyessä olin vielä kokeneempi. Jos katsoin pikku Väinöä kuin elokuvaa, kolmivuotiasta nuorimmaistani seuraan kuin 3D-filmiä tai suorastaan live-esitystä.
Vanhimpien lasteni kanssa pidämme tiiviisti yhteyttä. Kun vien heidät syömään tai istumme kotona, ei puheenaiheista ole puutetta. Jokaisen lapsen kanssa olen vuosien varrella myös matkustellut kahdestaan. Eino on näyttelijä Jyväskylässä, myös Väinö on suuntautumassa taidealalle. ”
”Tunsin saaneeni suunnilleen pyhän tehtävän”
”Esikoiseni, nyt 34-vuotias Saimi on down-lapsi, mikä on ollut tietysti ihan erityinen kokemus. Kun hän syntyi, tunsin saaneeni suunnilleen pyhän tehtävän ja päätin, että teen kaikkeni, että tämän tytön elämä on onnellinen. Oma lapsi on aina ennen kaikkea persoona, oma itsenäinen ja kokonainen ihmisensä, jota vammaisuus luonnehtii tietyltä osin.
Erilaisuuden ymmärtämiseen sain oppia vuonna 2000, kun ohjasin Helsingin kaupunginteatteriin Vieraat-näytelmän. Sen näyttelijäjoukko koostui kehitysvammaisista. Ja vaikka Saimi oli opettanut minulle suvaitsevaisuutta, pääsin lopullisesti eroon varautuneisuudestani vasta työskenneltyäni intensiivisesti näiden ihmisten kanssa. Ymmärsin, että minkäänlainen vamma ei määritä persoonallisuutta tai luovuutta.”
”Jos ei kadu, ei viisastu”
”Minulla oli pitkä liitto vanhempien lasteni äidin [Sara Paavolaisen] kanssa, ja avioero oli kova paikka.
Eron jälkeen alku oli äärimmäisen raskas, mutta siinä oli hyvätkin puolensa. Opettelin laittamaan ruokaa ja selviämään kaikista aiemmin puolison vastuulla olleista asioista. Ja kun lapset joka toinen viikko olivat äidillään, sain tehdä kaikkea sitä, mihin perhe-elämä ei antanut aikaa. Ymmärsin myös, ettei minun joka hetki tarvitse tyrkyttää itseäni lasteni elämään.
Kaikkea mitä elämässä tapahtuu, on lupa pitää elämänsisältönä, avioeroakin. Ainakin tiedän joistakin asioista enemmän kuin ne, jotka eivät ole samoja asioita kokeneet ja osaan nykyisessä suhteessa välttää samoja virheitä.
En voi ymmärtää ihmistä, joka sanoo, että ei kadu mitään tai päivääkään ei vaihtaisi pois. Kadun moniakin asioita ja vaihtaisin useita päiviä tuosta vain. Jos ei kadu, ei viisastu. Ei asioita pidä painaa villaisella.”
Elämässä pitää olla muutakin kuin työ
”Teatterissa kyynistyminen vaanii koko ajan, jos alkaa vertailla omaa tekemistään muiden menestykseen. Näyttelijän työ toteutuu omalla keholla, kokemuksilla ja ymmärryksellä, ja siksi negatiivinen palaute saattaa tuntua kohtuuttomalta. Mutta vuosien mittaan ymmärtää, ettei kukaan voi onnistua aina.
Muistutan joskus nuoria kollegoja siitä, että jokainen polku kasvaa umpeen kulkijan takana, joten toisen seuraaminen ja toisiin vertaaminen johtaa vain turhautumiseen. Pitää huolehtia, että elämässä on muutakin kuin työ. Jos kaikki munat ovat työkorissa, huonosti käy.
Olen ahkeran ja reippaan maineessa. En tiedä, onko se oman riittämättömyyden peittämistä, mutta kun teen työni kunnolla, omatunto on huojentuneempi. ”
”Anna-Maija on tuonut elämääni malttia ja lempeyttä”
”Pidän ihmisistä, joilla on utelias ja rohkea elämänasenne ja joihin tiedän voivani luottaa.
Puolisoni Anna-Maija on tuonut elämääni malttia ja lempeyttä. Hän on loputtoman positiivinen, luo iloa ympärilleen ja innostuu ihmisistä. Anna-Maijalla on – varmasti juuri näistä syystä – myös todella laaja ystäväpiiri.
Omat lähimmät ystäväni ovat näyttelijät Timo Torikka ja Pertti Sveholm, joiden kanssa ystävyys alkoi nuoruusvuosina, ja kuvataiteilija Markku Hakuri, jonka kanssa olemme tehneet paljon töitä sekä itkeneet ja nauraneet yhdessä. Esko Salervon kanssa tapaamme harvemmin, mutta vaihdamme ajatuksia sitäkin intensiivisemmin. Näiden miesten kanssa voin puhua mistä tahansa.
Lisäksi kuulun Keravan körrit -miesporukkaan, joka kokoontuu muutaman kerran vuodessa. Niissä tapaamisissa vuosikymmenet pyyhkiytyvät olemattomiin.
En mielellään määrittele itseäni, sillä niin tehdessään tulee yleensä ilmaisseeksi vain toiveensa. Haluaisin kuitenkin olla toisen huomioonottava, arvostava, kunnioittava ja rakastava – niin ystävilleni kuin perheellenikin. ”
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
”Toivoisin voivani tehdä töitä vielä pitkään”
”Olen onnellinen ja tyytyväinen myös työelämässäni. Olen saanut tehdä niin paljon. Ura alkoi Ryhmäteatterissa ja jatkui tv-viihteen parissa, sitten olin Teatterikorkeakoulussa opettajana ja nykyisin ohjaan sekä yritän rustata näytelmiä. Näyttelemistä ikävöin päivä päivältä enemmän. Ajattelin laittaa lehteen ilmoituksen: Antakaa rooli, teen ilmaiseksi.
Mielestäni suurimmat lahjakkuudet ovat niitä, jotka pystyvät antamaan itselleen anteeksi. Virheiden varalta ei pidä haarniskoida itseään eikä niihin saa vyyhtiytyä. Varjot eivät saa tahrata luomisen riemukkuutta.
En kaipaa näillä tantereilla suuria voittoja julkisuuden suhteen. Niiden höttöisyys paljastuu, kun katsoo, miten vaativia töitä ihmiset muilla aloilla tekevät, ilman että yksikään gaala suo niihin kimallustaan.
Toivoisin voivani tehdä töitä vielä pitkään. Ajattelen säveltäjä Aulis Sallista, joka tuottaa yli kahdeksankymppisenä upeaa musiikkia. Hänessä on sädehtivää karismaa sekä pilkettä, ja hän innoittuu ihmisistä. Sillä tavoin haluaisin elää.”
Juttu on julkaistu alun perin Annassa 46/2018.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous