– On harmillista, että hoivaamista arvostetaan palkkauksen kautta vähemmän kuin vaikkapa koneiden kanssa näpertelyä. Tähän pitää saada muutos, sanoo ohjaaja Saara Turunen.
– On harmillista, että hoivaamista arvostetaan palkkauksen kautta vähemmän kuin vaikkapa koneiden kanssa näpertelyä. Tähän pitää saada muutos, sanoo ohjaaja Saara Turunen.
Julkkikset

Ohjaaja Saara Turunen on mielellään johtaja – ja sanoo sen myös ääneen: ”Pidän siitä, että saan päättää asioista”

Saara Turunen pitää siitä, että saa johtaa ja päättää asioista. Työ kirjailijana ja teatteriohjaajana on myös oiva kanava nostaa esille tasa-arvokysymyksiä.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Heli Hirvelä

Kahvilan ikkunan ohitse sujahtaa raitiovaunu, jonka kyljessä mainostetaan Q-teatterin Medusan huone -esitystä. Saara Turunen rekisteröi ilahtuneena mainoksen: esitys on hänen ohjaustyönsä. Edellisenä päivänä harjoituksissa on ollut erityisen mukavaa. Oli perjantai ja arpajaiset.

Arpajaiset ovat Q-teatterin työporukan vanha perinne, työviikon huipennus ja yhteinen hullutteluhetki. Osallistuminen maksaa kaksi euroa, ja järjestäjä on aina edellisen viikon voittaja. Hän päättää arpajaisten teeman ja hankkii palkinnot. Jokainen arpa voittaa.

Tällä kertaa arpajaiset järjesti Korpelan Tommi, ja päävoittona oli kaunis kalastusviehe. Saara voitti perhoskukan siemeniä, jotka hän suunnittelee kylvävänsä keväällä parvekkeelle.

– Teatterin tekemisessä parasta on juuri tällainen porukan kanssa hassuttelu, sanoo Saara, joka on paitsi tunnustettu ohjaaja myös palkittu kirjailija. Hänen molemmat romaaninsa, vuonna 2015 julkaistu Rakkaudenhirviö ja viime vuonna ilmestynyt Sivuhenkilö, kertovat vahvasti naisnäkökulmaisen kasvutarinan.

Saara on nyt 37-vuotias. Kuinka hänestä on kasvanut taiteilija?

”Pelotti, kuinka pärjään”

Lapsena ja nuorena Saara tunsi usein olevansa ikäänsä vanhempi. Hän koki itsensä ulkopuoliseksi, olipa melko ylemmyydentuntoinenkin mielestään.

Saara on kotoisin Joensuun paikkeilta, maaseudulta. Hän muistaa kaivanneensa lapsuudessa koko ajan jonnekin muualle.

– Minulla ei ollut yhtä tiettyä ammattihaavetta, mutta halusin tehdä jotakin erityistä.

Hän pääsi Helsinkiin ilmaisutaidon lukioon, ja se auttoi taiteilijaksi kasvamisessa ainakin kahdella tavalla. Saara itsenäistyi varsin varhain, ja toisaalta koulussa oli mahdollisuus kokeilla monia luovuuden aloja.

Saara ei usko romanttiseen taiteilijakuvaan.

– Ei taiteilijuuden ytimessä tarvitse olla mitään kauheaa asiaa, eikä tullakseen taiteilijaksi tarvitse elää mitään erityistä elämää, hän sanoo.

– Yleensä se menee niin, että ihminen ottaa jonkin ammatin ja alkaa hioa sitä piirrettä, josta saa hyvää palautetta.

Saara kertoo olleensa aina päämäärätietoinen ja lukeneensa paljon. Lukiossa hänellä oli opettaja, joka kannusti kirjoittamaan.Hän pääsi ensi yrittämällä teatterikorkeakouluun opiskelemaan dramaturgiaa, ja lopputyö, näytelmä Puputyttö, keräsi runsaasti kiitosta.

Jonkinlainen kriisinpaikka koitti valmistumisen jälkeen.

– Ensimmäinen näytelmä onnistui helposti, mutta sen jälkeen tunsin olevani tyhjän päällä. Kukaan ei ollutkaan enää auttamassa eikä pitämässä kädestä kiinni kuten teatterikorkeakoulussa. Pelotti, kuinka pärjään, hän muistelee.

”En ajattele ikää numeroina”

Aikuisuus ei ole mikään tila, joka saavutetaan jonain tiettynä hetkenä, sanoo Saara. Hän vierastaa ajatusta, että nyt astut aikuisuuteen ja otat sen vastaan, nyt sinulla on ymmärrys ja vastuu.

Tosin tällä hetkellä Saaran olotila on melko aikuinen. Hänellä on työaika, hän menee aamulla töihin, jossa häntä odotetaan.

– Olen teatterilla vähintään kello 10–17. Siellä ovat työkaverit, ja meillä on lounastauko. Se tuntuu hyvällä tavalla aikuiselta.

Yksin kirjoittaessaan hän ei ole ajatellut itseään erityisen aikuiseksi, mutta määritellyn aikataulun mukaan eläminen ja rutiinit tuovat hänelle yhteiskuntaan kuuluvuuden tunnetta.

– En ajattele ikää numeroina, enkä suunnittele, että tietyissä elämänvaiheissa kuuluisi tehdä tiettyjä asioita tai elää tietyllä tavalla. Toivottavasti elän nyt elämäni keskivaihetta, ja toivottavasti voin jatkaa ohjaajana ja kirjailijana myös myöhemmissä vaiheissa. Toivottavasti elämä pysyy mielekkäänä ja hyvänä.

Saara asuu yksin, eikä hänellä ole lapsia, vaikka monilla hänen ikätovereillaan on. Hän on törmännyt sellaisiinkin asenteisiin, että aikuinen on vasta sitten, kun on omia lapsia.

– Ei parisuhde tee aikuiseksi, eikä lasten saaminen ole mikään todiste epäitsekkyydestä, hän sanoo.

Hän kertoo joskus pikkutyttönä haaveilleensa omista lapsista, mutta sittemmin haave on jäänyt taustalle.

– Se, ettei minulla ole lapsia, ei ole tietoinen päätös eikä myöskään ongelma. En ajattele asiaa vahvasti kumpaankaan suuntaan.

”Toppahousut ovat saavutettu etu”

Tasa-arvo on Saaran lempiaihe. Myös uusi näytelmä käsittelee sukupuolta ja vallan epätasaista jakautumista.

– Vaikka perheissä työt muka jaetaan tasan, naiset tekevät meta- eli ajattelutyön ja ottavat päävastuun. Kuka esimerkiksi suunnittelee arjen aikataulutuksen, hankkii lastenhoitajat ja huolehtii kodin siisteydestä, kuka jättää teatteri-illan väliin ollakseen kotona – ja kuinka onkin niin, että vanhempainvapaa on yhä äitiysvapaa? On turha sanoa, että perheet valitsevat itse ja että isällä on mahdollisuus jäädä kotiin. Eivät isät jää kotiin, ellei siitä tule virallista käytäntöä niin, että osa vanhempainvapaasta korvamerkitään isälle, osa äidille.

Kun puhe kääntyy palkkoihin, Saara innostuu taas.

– Kyse ei ole pelkästään siitä, että samasta työstä maksetaan sama palkka. Kyse on myös esimerkiksi siitä, että perinteiset naisten alat ovat huonommin palkattuja kuin miesten alat. On harmillista, että hoivaamista arvostetaan palkkauksen kautta vähemmän kuin vaikkapa koneiden kanssa näpertelyä. Tähän pitäisi saada muutos.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Yksin tekemistä, yksinäisyyden sietämistä. Saara Turunen on tottunut siihen.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Yksin tekemistä, yksinäisyyden sietämistä. Ohjaaja Saara Turunen on tottunut siihen.

Saara on pohtinut paljon myös mitätöimisen ja hiljentämisen kulttuuria.

– Hiljentäminen tapahtuu usein vetoamalla huumoriin tai sitten vain kyseenalaistetaan koko kokemus.

Seuraavat kommentit ovat liiankin tuttuja: ”Pitääkö olla noin hankala”, ”älä ole tiukkapipoinen” tai ”entä jos vain vähän rentoutuisit”.

Myös naisellisuus on Saaran mielestä epäilyttävä sana, sillä se voi tarkoittaa mitä tahansa.

– Kuka milloinkin määrittelee sen, mikä on naisellista? Hovipukeutumisessa pinkki oli muinoin miehekäs väri – ja mikä nyt onkaan erityisen naisellista? Rakastan sitä, että suomalaisilla naisilla on oikeus lönkötellä missä tahansa vaatteissa. Toppahousut ovat saavutettu etu.

Myös johtaminen on käsitetty perinteisesti miehen hommaksi. Määräilevä ja johtava nainen ei välttämättä tunnu perinteisesti naiselliselta.

”Minussa on paljon perfektionistia”

Johtaminen sopii Saaralle, ja siksi hän onkin mielellään ohjaaja. Dramaturgiksi valmistumisensa jälkeen hän on ohjannut omat näytelmänsä. Työ on tuntunut alusta asti omalta.

– Nuorempana ajattelin, että halu johtaa on enemmänkin hankaluus, mutta sitten huomasin, että voinkin kääntää sen voitoksi. Pidän siitä, että saan päättää asioista, johtaa ja tehdä päätöksiä. Ohjatessani aloin saada hyvää palautetta siitä, että tiedän, mitä haluan.

Saara sanoo, ettei todellakaan ole mikään huutava ja rähjäävä pomo. Hän on ohjannut jo niin monta vuotta, ettei hänen ohjaajana tarvitse pyytää työryhmältä luottamusta. Muut tietävät, mihin ovat tulleet ja kenen kanssa töitä tehdään. Kun dynamiikka on hyvä, koko porukalla on mahdollisuus tarjota projektiin omia näkemyksiään, joskin ohjaaja päättää, mitä lopulta tehdään.

Hän kertoo olevansa erittäin tarkka ja suunnittelevansa melkein kaiken etukäteen.

– Minussa on paljon perfektionistia, ja yritän koko ajan harjoitella kaaoksen sietokykyä. Kokemuksen kartuttua olen tosin jonkin verran rentoutunut. Nykyisin tekemisessäni on aiempaa enemmän huumoria ja kepeyttä, hän sanoo.

– Elämä voi olla hyvää, vaikka kaikki ei olisikaan ihan täydellistä. Tavoitteeni on saada niin hyvä lopputulos kuin mahdollista.

”Kiitoksiin ei voi jäädä lepäämään”

Niinkin onnellisesti voi käydä, että esikoiskirja tilataan. Tammen kustannuspäällikkö kävi katsomassa Saaran kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Broken Heart Storyn Q-teatterissa vuonna 2011 ja kysyi, onko ohjaaja-käsikirjoittaja ajatellut kirjan kirjoittamista.

– En ollut, mutta aloin ajatella. Noin viisi vuotta siihen meni, ja välillä ajattelin, ettei tästä tule mitään.

Toisessa romaanissa hän on kuvannut esikoisensa vastaanottoa. Sitä, miltä tuntui, kun esikoisteos valmistui eikä julkaisutilaisuus ollutkaan sellainen riemujuhla kuin hän oli kuvitellut. Ja sitä, kuinka kritiikki satutti ja kuinka yllättävää oli saada vuoden parhaan esikoiskirjan palkinto huonoilta tuntuneiden arvioiden jälkeen.

– Se palkinto oli tosi tärkeä ja ihana. Tietenkin uskoin itse, että kirja on hyvä, mutta palkinto toi ikään kuin virallisen todistuksen asiasta.

Palkinto myös kannusti jatkamaan kirjoittamista.

– Mutta kiitoksiin ei voi jäädä lepäämään. Jokainen projekti pitää aina aloittaa nollasta, ja haasteet ovat joka kerta erilaiset, Saara sanoo.

Tarinoissaan – niin kirjoissaan kuin näytelmissäänkin – hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, jotka ovat monille tunnistettavia ja joihin liittyy muistoja. Hän kuvaa arkisia asioita piinallisen tarkasti ja löytää piilossa olevia pelkoja, epävarmuuksia ja naurettavuuksia.

Esikoisromaanissa puhutaan pakastemarjoista. Näytelmissä on höyheniä, perunoita ja vaikka kahvikuppeja.

Eräs ulkomaalainen kollega oli kysynyt Saaralta, miksi suomalaisissa näytelmissä huidotaan ja huudetaan. Eiväthän suomalaiset ole sellaisia. Ei suomalaisten liikekieli ole kovin iso.

– Jäin miettimään asiaa. Ryhdyin etsimään kieltä, joka vastaisi paremmin todellisuutta, Saara sanoo.

Hän pitää siitä, että asiat tapahtuvat näytelmissä hitaasti. Että asiat kestävät näyttämöllä sen ajan kuin ne oikeastikin kestäisivät. Verkkaisuus toimii.

”En ole huonolla tavalla yksinäinen”

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Yksin tekemistä, yksinäisyyden sietämistä. Saara on tottunut siihen.

Hän sanoo viihtyvänsä yksin. Hänellä ei ole mitään säännöllisiä suku- tai ystäväperinteitä. Esimerkiksi joulun voi viettää mainiosti vaikka ilman seuraa, kotona puuhastellen.

– En ole huonolla tavalla yksinäinen. Kun kirjoitan, tapaan iltaisin ystäviä ja menen teatteriin. Sen sijaan ohjausprosessin aikana, jolloin päivät ovat sosiaalisia, mieluiten rauhoitun illalla. Harjoitusten jälkeen menen kotiin, käyn lenkillä ja luen. Korkeintaan katson sarjoja televisiosta.

Saara tykkää siivoamisesta. Kun asiat ovat ulkoisesti kohdillaan, myös päänsisäiset asiat järjestyvät. Esimerkiksi tiskatessa ajatukset juoksevat vikkelästi ja luovasti.

– Perheeni olen minä itse. Toki minulla on sisarukset ja äiti ja isä sekä läheisiä ystäviä.

Useimmat Saaran ystävistä ovat teatterin tai kirjallisuuden alalta.

– Tällä hetkellä minulla on erittäin hyvä feministinen lukupiiri. Sovitaan kirja, luetaan se ja keskustellaan aiheesta. Viime aikoina olemme lukeneet esimerkiksi Roxane Gaytä.

”On tosi vaikeaa kehua luontevasti”

Ihmisiä pitää kehua, ja kiitosta pitää antaa. Sen Saara oppi ohjatessaan näytelmäänsä Espanjassa. Hän tajusi, että on ollut aika huono kiittämään ja kehumaan.

– On tosi vaikeaa kehua luontevasti. Ehkä se johtuu paitsi suomalaisuudesta myös suomen kielestä. Ehkä meillä ei ole edes sopivia ilmaisuja arkiseen kiittämiseen, hän pohtii.

Espanjassa kehuminen kuului työtapaan, ja Saara huomasi, että se oli tarpeellista ja luontevaa. Sen jälkeen hän on yrittänyt harjoitella samaa Suomessakin.

– Kohteliaisuus, ystävällisyys ja rehelliset kehut ovat tärkeitä asioita. Täytyy muistaa, että myös tekemättä jättäminen on teko. Ei ole samantekevää, mitä jätämme sanomatta, minkä huomaamisen unohdamme. Minulla on tässä asiassa vielä harjoiteltavaa.

Samoin innostus on Saaran mielestä uskomaton voima. Innostus nimittäin tarttuu.

Juuri nyt hän on innostunut uudesta näytelmästään ja erityisesti ensi-illasta.

– Pidän teatterin ensi-illasta enemmän kuin kirjan julkkareista, koska ensi-ilta on juhla muiden kanssa. Se on ihana kiitosjuhla. Tekijät ovat yhdessä, yleisö on siinä ja valmis esitys kaiken keskiössä. Silloin tunnen ja ymmärrän, kuinka tärkeää tämä työ minulle on. Elämäni ykkösasia.

X