– Mieluummin haen sanomaa ja syvyyttä kuin rimmaavia säkeitä.
Manageri Jukka Jalonen on itseoppinut lyyrikko.
Julkkikset

Koskettava kohtaaminen palvelutalossa sai seikkailija ja kamppailija Jukka Jalosen kirjoittamaan runoja: ”Ehkä minulla on vielä joskus musta vyö runoudessa”

Manageri Jukka Jalonen melkein katosi Saharaan. Se vasta on hurja tarina. Mutta ennen sitä puhutaan runoudesta.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Edellisiltana Jukka Jalonen kävi uimassa. Nakusillaan, kuten kotirannassa on tapana. Hän veti rauhallisia pitkiä vetoja selkää kohti ulappaa, antoi katseen levätä hämärtyvällä taivaankaarella. Äkkiä tuli outo tunne, että joku tarkkaili häntä salaa. Kääntyessään takaisin rantaa kohti Jukka tarkensi katseensa rantakaislikkoon. Sieltä kurkisti hirven pää.

– Pikku-Urho, mitä sä siellä kyttäät? Tule uimaan, hän huusi.

Eläin päristi turpaansa ja häipyi kaislikko suhisten.

Pikku-Urho on tuttu kaveri, edellis­keväänä syntynyt nuori uros, joka asustaa Jalosen perheen tontilla Kirkkonummella. Uintireissulta palattuaan Jukka näpytteli puhelimen muistiin muutaman avainsanan. Niiden pohjalta syntyi seuraavana päivänä Pikku-Urhosta kertova runo, joka päätyy kenties hänen seuraavaan kokoelmaansa. Esikoisteos ilmestyi toukokuussa. Sen nimi on, sangen osuvasti, Elämöi. Tämä runopoika ei nimittäin ole mikään hissukka.

Moni on jo ehtinyt ihmetellä, kirjoittaako Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentaja tosiaan runoja. Mutta tämä Jukka Jalonen ei ole se kuuluisa Jukka Jalonen, vaan urheilumanageri ja yrittäjä. Tilanne saattaa tosin muuttua. Käyntikortissa titteliksi mainitaan enteellisesti Poet of Finland, Suomen runoilija.

– Siinä on sitten vahvaa sarkasmia, hän tarkentaa.

”Mieluummin haen sanomaa ja syvyyttä kuin rimmaavia säkeitä”

Parikymmentä vuotta sitten Jukka havahtui vanhusten huonoon kohteluun. Hän alkoi käydä hoivakodissa auttelemassa ja järjestämässä ohjelmaa asukkaille. Vei joulukirkkoon tai vain pihalle nauttimaan ulkoilmasta, jelppasi ruokailussa, jutteli mukavia. Ja kuunteli. Erityisesti sotaveteraanien muistelukset tekivät häneen vaikutuksen. Tarinat alkoivat saada päässä runon muodon, joten Jukka kirjoitti säkeet muistiin ja esitti ne myöhemmin vanhuksille itselleen. Osui ja upposi.

– Hoitajat kertoivat, että eräs muistisairas veteraani, joka ei ollut viiteen vuoteen sanonut sanakaan, puhkesi puhumaan runotuokion jälkeen. Myöhemmin omaiset pyysivät minua kirjoittamaan runon hänen muistotilaisuuteensa.

Lyyrikkona Jukka on itseoppinut. Ei kai muunlaisia olekaan, hän arvelee. Runo joko kumpuaa ihmisestä tai sitten ei. Hänestä niitä alkoi pulpahdella parikymmentä vuotta sitten, nykyään lähes päivittäin. Tietokoneen uumenissa on tallessa ehkä kolmisentuhatta runoa. Osa on aforisminomaisia ajatelmia, osa tajunnanvirtaa havainnoista, kohtaamisista ja kokemuksista. Omista puheistaankin hän saattaa inspiroitua. Se on hyvä, koska juttua Jukalla piisaa.

– Eihän me vanhat ukot enää mitään lihaksia kasvateta.

– Eihän me vanhat ukot enää mitään lihaksia kasvateta.

Hyvässä runossa on Jukan mukaan monta tasoa. Jokainen tulkitsee sen tavallaan. Riimirunoista hän ei piittaa.

– Mieluummin haen sanomaa ja syvyyttä kuin rimmaavia säkeitä.

Joskus runon sanoma kuulostaa synkältä. Mutta Jukan viesti on, että synkkyyteen ei pidä jäädä seisomaan toimettomana. Pitää pyrkiä eteenpäin.

Jukka määrittelee itsensä ”iloiseksi hulluksi”. Hän juttelee paitsi villieläimille myös kasveille, esimerkiksi lenkkipolun vieressä kasvavalle koivulle. Jukka tapaa juosta Lauttasaaren liikuntapuiston ympäristössä. Kun hän on noussut kuntoportaat, 150 askelmaa, syke huitelee liki kahta­sataa. Silloin on hyvä hetki puhella koivulle, jonka Jukka on nimennyt Hildaksi.

Runohan siitäkin syntyi.

Hei Hilda,

oletkin ollut ahkera

ovatko kaikki vihreät sinun lapsiasi?

Pysyvätkö ne kurissa?

Sattuuko se, kun tippuu yläoksilta?

Tilaatko koskaan ruokaa netistä?

Hurjista kokemuksista selviytynyt Jukka Jalonen: ”En minä mikään peloton mies ole”

Nyt runopuhe tauolle. Toimintaa!

Jukalla on ollut musta vyö karatessa vuodesta 1986. Hän tapaa kamppailu­kavereitaan pari kertaa viikossa. Lämmittelylenkin jälkeen alkavat harjoitukset. 58-vuotiaan Jukan jalka nousee yllättävän köykäisesti potkaisemaan hanskaa treenikaverin pään korkeudella.

– Eihän me vanhat ukot enää mitään lihaksia kasvateta. Urheilemme, jotta sydän pysyisi vahvana. Jos tulee flunssa tai syöpä, keho pystyy taistelemaan vastaan.

Teini-ikäisenä Jukka suuntasi karate-treeneihin, koska halusi oppia puolustamaan itseään. Tai no, tappelemaan. Isommilta pojilta oli joskus tullut selkään. Karatessa viehätti paitsi aggressiivisuus myös kurinalaisuus. Kehittyäkseen taitavaksi on maltettava tehdä yksitoikkoisia toistoja toiston perään. On myös opittava kestämään kipua. Ilman sitä ei kehity.

– Jos toinen pääsee satuttamaan, siitä ei pidä hermostua. Sillä jos kontrolli katoaa, peli on menetetty. Karatessa olen oppinut hillitsemään ja hallitsemaan itseni ja toimimaan järkevästi kiperissäkin tilanteissa.

Näitä ominaisuuksia on tarvittu myös moottoriurheilussa, jonka pariin Jukka päätyi 1982. Palkintokaapissa on pokaalit muun muassa Lähi-idän erämaarallien vakioluokan mestaruudesta sekä IVY-maiden kuorma-automestaruudesta. Itsepuolustuslajeissa ja rallissa on läsnä vaaran elementti. Pienikin virhe voi vammauttaa tai jopa viedä hengen.

– Itsepuolustuksessa opetetaan toimimaan sokkitilassa. Vaaran kohdatessa ei saa hyperventiloida, vaan mieli pitää pyrkiä rauhoittamaan hengityksen avulla. Vaaraa on kiva tutkia. Mutta en minä mikään peloton mies ole. Pelkoa voi ajatella etukäteen tai jälkikäteen, mutta silloin, kun tilanne on päällä, tärkeintä on mielenhallinta.

Muutaman metrin päässä seisoi toinen sotilas konekiväärillä osoittaen

Hirviö katsoi minua silmiin

katsoin takaisin

tuijotin, tuijotin

Milloin pitää päästää irti

Neljän rivin runo kertoo hetkestä, jolloin Jukka heräsi makuupussissaan hiekka-aavikolla Afrikassa vuonna 1991. Hän osallistui Pariisi–Dakar-ralliin, ja matka oli edennyt Tšadiin, jossa käytiin sisällissotaa.

Auton teknisten ongelmien takia Jukka karttureineen eteni aivan häntäpäässä muiden jälkiä seuraten. Takana oli kolme vuorokautta ajoa lähes ilman unta. Oli yö, ja Jukka kaasutteli niin lujaa kuin pehmeässä hiekassa kykeni. Kuului hirveä pamaus. Auto oli törmännyt puuhun, siihen ainoaan kilometrien säteellä.

Puskuri oli vääntynyt pahasti, mutta ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Jonkin ajan kuluttua paukahti taas: takapyörä oli irronnut. Auto liiraili holtittomasti. Kolmella renkaalla ei ehditty kovin pitkälle, kun ajopeli syttyi tuleen. Liekkien nielusta ehdittiin pelastaa rahat, passit, makuupussit, kompassi ja työkalut. Sitten räjähti.

Kuski ja kartturi kävivät hiekalle nukkumaan. Aamun tullen Jukka heräsi siihen, että hampaiden välissä oli jotakin kovaa. Kalashnikovin piippu. Sitä piteli kapinallisjoukkojen sotilas. Refleksinomaisesti Jukka tarttui piippuun ja käänsi sen sivuun. Hän tiesi, että tarvittaisiin vain yksi nopea liike, ja mies olisi maassa hänen vieressään. Samalla katse kuitenkin skannasi lähiympäristöä muiden hyökkääjien varalta. Muutaman metrin päässä seisoi toinen sotilas konekiväärillä osoittaen. Itsepuolustustaidoista ei nyt olisi hyötyä. Jukka keskittyi hengittämään rauhallisesti ja pysymään liikkumatta makuupussissaan.

Tällä kertaa seikkailu oli jäädä viimeiseksi

Aseilla osoittelevat sotilaat puhuivat ranskaa korostuksella, josta Jukka ei saanut selvää. Onneksi kartturi sattui olemaan ranskankielinen. Hän sai hoitaa puhumisen. Pienen neuvonpidon jälkeen sotilaat poistuivat mukanaan lähes kaikki rallimiesten irtain omaisuus, myös muona ja vesivarat. Jukan makuupussin alla ollut, Ari Vataselta saatu työkalusetti sentään säästyi. Siitä ei ollut paljon apua Saharan paahtavan auringon alla.

Pää oli pidettävä kylmänä. Jos rallijärjestäjien huolto­autoa ei kuuluisi, miehet lähtisivät auringon laskettua marssimaan autojen jälkien perässä toiveena löytää asutuksen keskelle. Jukka arveli jaksavansa ainakin 50 kilometriä, onhan hän sentään koulutettu laskuvarjojääkäri.

– Iso osa rallin viehätystä on seikkailu. Tällä kertaa seikkailu oli jäädä viimeiseksi.

Pelastus saapui lopulta seepraraitaiseksi maalatussa kuorma-autossa. Kaksi paikalle osunutta saksalaista retkeilijää poimi uupuneet rallimiehet kyytiinsä. Palkkioksi he toivoivat Ari Vatasen työkalupussia. Vastalahjaksi Jukka sai palan Berliinin muuria. Se on hänellä yhä tallessa.

– Myöhemmin kävi ilmi, että huoltoauto oli ajanut useiden kilometrien päästä ohitsemme. Ilman niitä saksalaisia meistä olisi ehkä joskus löydetty vain luut.

”Mitä silloin tapahtuu, kun vahva särkyy? En edes halua tietää”

Onko sulla Jallu kaikki ihan hyvin? Niin eräs ystävä kysyi luettuaan Jukan runoja. Kaikki ne eivät nimittäin ole hassuja tarinoita hirvistä ja koivuista.

Olen miesmurskaamon työnjohtaja

niin täynnä vihaa

pelkkää kovametallia

korvanaluset titaania

varpaissa ydinkärjet

pursuan yli voimieni.

– Eivät ne minusta kerro. Tai ehkä jotkin kertovatkin, en tiedä.

Nuorena Jukka suhtautui hieman ylenkatseella masennuksen lamauttamiin lähimmäisiin. Ovatpa heikkoja, hän muistaa ajatelleensa. Tässä iässä jo ymmärtää, että joskus ihminen vain menee sisältä rikki. Omakohtaista kokemusta hänellä ei siitä ole.

– Mitä silloin tapahtuu, kun vahva särkyy? En edes halua tietää. Kirjoittamisesta on varmaan ollut apua omien tunteiden pohtimisessa.

Elämöi-kokoelman loppuosa on omistettu rakkaudelle.

Rakkautesi on romurallia

sinulla ei ole jarruja

minä alan muistuttaa

tiellesi levinnyttä kurpitsaa

Rakkautesi sattuu.

Runoissa on paljon rakkauden etsintää ja epäröintiä. Nekään eivät kerro, ainakaan suoraan, Jukan omasta elämästä. Hän on ollut pitkään naimisissa, ja pariskunnalla on kaksi aikuista lasta. Mutta muita miehiä tekstit ovat jeesanneet. Eräskin kaveri, joka ei uskaltanut sanoa tyttöystävälleen rakastavansa tätä, tyrkkäsi tälle Jukan runoja: lue siitä, mitä minä ajattelen.

– Runojen päähenkilö voi olla kuka tahansa mies, joka ei osaa kuvata tunteitaan. Olen itse yksi heistä. Kirjoitan, koska en osaa sanoa ääneen. Toivon, että naiset oppivat runojeni kautta tulkitsemaan meitä hyvää tarkoittavia, juroja apinoita.

Sana on kiirinyt, ja Jukalta on alettu pyytää tilaustöitä erilaisiin merkkipäiviin. Runoillaan hän on lohduttanut myös syöpäsairasta ystävää ja omaisensa menettäneitä perheitä. Niin suuri on sanan voima.

– Ehkä minulla on vielä joskus musta vyö runoudessa.

X