17-vuotiaana halvaantunut Sini Pyy, 25: ”Sairaalassa maatessani päätin, että alan toteuttaa haaveitani”

Paralympiaurheilija Sini Pyy halvaantui 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa. Uhrin roolia hän ei suostu ottamaan. – En menettänyt muuta kuin kyvyn kävellä, Sini sanoo.

Urheilija. Nainen. Vammainen. Tässä järjestyksessä. Paralympiahiihtäjä Sini Pyy, 25, ei halua, että hänen vammansa määrittää sitä, mitä hän on tai mitä hän voi tehdä. Sääliä tai vähättelyä hän ei kaipaa.

– Isoin juttu minun elämässäni ei ole se, että olen selviytynyt, vaan se, että olen urheilija. Vammainen ihminen on enemmän kuin hänen vammansa. Asenne, ettei hän vammansa takia pysty johonkin, invalidisoi enemmän kuin itse vamma.

Sini kisaa Etelä-Korean lumilla Pyeongchangin juuri alkaneissa paralympialaisissa sekä maasto- että ampumahiihdossa. Kelkkahiihto on äärimmäisen rankka laji, jossa kokemus on valttia. 25-vuotiaan Sinin päätavoite onkin päästä mitaleille vasta seuraavissa, vuoden 2022 paralympialaisissa.

Pyeongchangissa hän tavoittelee kahdeksan parhaan joukkoon sijoittumista.

– Se on kova tavoite, sillä kaikki hiihtäjät ovat huippukunnossa. Jotta onnistuisin, kaiken on osuttava juuri kohdilleen.

”Olen erittäin huono luovuttamaan”

Sini on rakastanut urheilua pikkutytöstä asti. Ensimmäiset Hippo-kisat hän hiihti taaperona heti, kun pysyi suksilla pystyssä.

Tyttö harrasti hiihdon lisäksi kaikkea mahdollista liikuntaa – suunnistusta, yleisurheilua, jalkapalloa. Lukion ensimmäisellä luokalla hän teki lajivalinnan: lopetti jalkapallon ja keskittyi hiihtoon.

– Ilmoitin jo pienenä, että minusta tulee maailmanmestari. Jossain vaiheessa oivalsin, että kannattaa panostaa myös kouluun. Vaikka harrastin hiihtoa tavoitteellisesti, lukioikäisenä urheilu ei ollut enää elämäni ainut keskipiste.

Sini kuvailee itseään hyvin kilpailuhenkiseksi ja periksiantamattomaksi.

– Olen erittäin huono luovuttamaan. Siksi kaverit eivät tykkää pelata kanssani lautapelejäkään. En ota häviöitä kevyesti, vaan mökötän. Joskus voivat pelilaudatkin lennellä, hän virnistää.

Sini ei kuitenkaan urheile vain siksi, että pääsisi kilpailemaan ja voittamaan, matkustelemaan huippupaikkoihin, tapaamaan huippuihmisiä ja kokemaan huippufiiliksiä.

– Minulle tärkeintä on urheilun arki. Se, että pääsen treenatessa äärirajoille – ja metsään. Liikkuminen luonnossa on henkireikäni ja tapani käsitellä asioita.

Urheilua Sini kaipasi sydämensä pohjasta niiden kahden vuoden aikana, kun hän toipui rajusta liikenneonnettomuudesta. Urheilu oli myös hänen suurin kannustimensa puskea eteenpäin.

”Onnettomuudessa olisi voinut käydä vielä pahemmin”

Maaliskuussa 2010 Sini oli vanhempiensa kanssa matkalla mummon hautajaisista Kittilästä kotiin Rovaniemelle. Siniä seitsemän vuotta vanhempi isoveli perheineen oli jäänyt vielä Kittilään.

Keli Kittiläntiellä oli kamala. Autoletka eteni lumipyryssä. Kun letkan ensimmäinen auto kääntyi vasemmalle, eivät muut ehtineet jarruttaa. Kuljettajat yrittivät väistää edellä ajavia autoja kuka mihinkin, monet ajoivat ojaan. Sinin isä väisti vasemmalle kaistalle kohtalokkain seurauksin. He törmäsivät vastaan tulevaan autoon.

Sini ei muista tuosta päivästä kuin yksittäisiä välähdyksiä.

– Minulla oli päälläni farkut ja vaalea paita ja kaulassa mummon silkkihuivi. Luin takapenkillä matikankokeeseen.

Ketjukolarissa loukkaantui moni, mutta Sini vanhempineen otti isoimman osuman. Sini loukkaantui kaikista pahiten. Lantion yli kulkeva turvavyö murjoi hänen sisäelimensä ja selkärankansa.

Myöhemmin vanhemmat ovat kertoneet, että Sini sanoi jo onnettomuuspaikalla, että ei tunne jalkojaan.

– Meillä oli hurjan hyvä tuuri, sillä onnettomuudessa olisi voinut käydä paljon pahemmin. Onnettomuuspaikalla oli ihmisiä, jotka tiesivät, mitä tehdä. Onnekas sattuma oli sekin, että ambulanssi ajoi melkein perässämme ja pääsimme nopeasti hoitoon. Ja onneksi veli perheineen ei ollut matkassa.

Sini ja hänen vanhempansa kiidätettiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan, jossa Sinille tehtiin monia leikkauksia. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että Sini ei enää kävelisi. Hän oli saanut täydellisen selkäydinvamman.

”Olin vielä lääkehuuruissa, kun laitoin viestin valmentajalle”

– Ei tämä ole niin paha juttu. Oikeasti! Sini sanoo painokkaasti.

Kaikista kiusallisinta hänestä on, kun ihmiset alkavat itkeä tarinan kuultuaan.

– En tarvitse sellaista. Minulla menee tosi hyvin.

Sini ei ole ihminen, joka jäisi murehtimaan. Uhrin roolia hän ei suostu ottamaan. Hän sanoo olevansa kiitollinen siitä, että onnettomuus tapahtui, kun hän oli vielä nuori.

– En menettänyt mitään muuta kuin kyvyn kävellä pisteestä A pisteeseen B.

Sinin äiti pääsi ensimmäisenä pois sairaalasta. Sini toipui isänsä kanssa samassa huoneessa. He juttelivat paljon onnettomuudesta mutta vielä enemmän muusta. Se lähensi isää ja tytärtä.

Sairaalassa maatessaan Sini tajusi, että kaikki voi loppua tuosta vain, sormia napsauttamalla.

– Silloin päätin, että vaikka olen nuori, alan toteuttaa haaveitani.

Jos hän ei enää voisi hiihtää jaloillaan, hän voi hiihtää kelkalla. Laji oli hänelle tuttu, sillä hän oli nähnyt kelkkahiihtäjiä Vuokatissa urheiluleirillä.

Niinpä Sini kaivoi netistä vammaisurheilun maastohiihdon päävalmentajan Toni Myllylän nimen ja lähetti hänelle sähköpostia.

– Taisin olla vielä pienissä lääkehuuruissa, kun kirjoitin Tonille, että täältä tullaan. Minun pitää ensin vain vähän kuntoutua.

Kolmen sairaalassa vietetyn kuukauden jälkeen Sini siirtyi Invalidiliiton Validia-kuntoutuskeskukseen Helsinkiin. Siellä hän opetteli pärjäämään kroppansa kanssa, joka toimi nyt hieman eri tavalla kuin aiemmin. Sini ajoi Helsingissä myös ajokortin.

Pyörätuolin Sini otti haasteena.

– Pyörätuoli oli minulle ihan uusi juttu. Sen käytön opetteleminen motivoi minua ja halusin kovasti oppia kaikki temput. Pää olisi vain halunnut enemmän kuin mihin kroppa kykeni.

Syksyllä, vain puoli vuotta onnettomuuden jälkeen, Sini palasi lukioon.

Hän myöntää, että toipumisessa oli myös mustat hetkensä.

– Selkärankaa piti leikata uudestaan ja uudestaan. Ne eivät olleet maailman parhaita aikoja. Ajattelin, että eikö tämä koskaan lopu.

”Alussa muut olivat kolme kertaa nopeampia”

Kelkkahiihtoa Sini kokeili ensimmäisen kerran vajaa kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen samoilla laduilla, joilla oli pienenä opetellut hiihtämään. Lajin rankkuus yllätti. Toki Sini oli myös huonossa kunnossa pitkän toipumisjakson jälkeen.

Sunnuntaihiihtäjät pyyhkivät ohi, kun Sini yritti päästä mäkiä ylös ja alas. Enimmäkseen hän oli kumollaan hangessa.

Se otti luonnolle. Ja sisuunnutti.

– Olin tottunut olemaan hyvä hiihtäjä, mutta yhtäkkiä olinkin ihan surkea. Tiesin kuitenkin, että treenaamalla kehittyisin. Minua alkoi kiehtoa ajatus, että vitsi, jospa minusta tulisikin hyvä tässä!

Pitihän lajia päästä kokeilemaan kilpaladulle. Sini naurahtaa, että fiksuna tyttönä hän valitsi ensimmäiseksi kelkkahiihtokisakseen maailmancupin Vuokatissa.

– Yleisö valui suunnilleen jo pois ja valoja sammuteltiin kisa-alueella, kun minä taistelin viimeistä ylämäkeä. Muut olivat minua kolme kertaa nopeampia. Tajusin, että minun on oikeasti alettava tehdä töitä, jos haluan menestyä.

Kestävyysurheilussa ei saavuteta suuria tavoitteita nopeasti, vaan menestys vaatii pitkäjänteistä uurastusta. Sini naurahtaa, että joskus se tekee tiukkaa hänen kärsimättömälle luonteelleen.

Kovan työn tulokset ovat kuitenkin alkaneet näkyä. Vuoden 2014 Sotšin paralympialaisista lähtien Sinin sijoitukset kansainvälisissä kisoissa ovat kivunneet koko ajan ylöspäin.

Koska Sinin keskivartalo on heikko selkäydinvamman takia, on hänen otettava kaikki voima käsivarsista ja olkapäistä.

– Kuka tahansa voi tulla katsomaan minun voimaharjoitteluani ja miettiä, kykeneekö samaan. Pystyn vetämään 200 kilon painoista kelkkaa. Dippipunnerrusta teen 35 kilon lisäpainoilla.

”Unelmaduunini olisi Kansainvälisessä paralympiakomiteassa”

Eräässä taidenäyttelyssä naiset saivat rikkoa nyrkillä lasikattoa. Hyvä idea, hymähtää Sini. Mutta pyörätuolissa istuvan olisi ollut mahdotonta ylettyä kattoon.

Sinin vauhdikas puheenparsi saa lisävauhtia, kun päästään yhteiskunnallisiin asioihin ja vammaisten oikeuksiin. Hän mainitsee, että vammaiset ihmiset ovat Suomessa harvemmin töissä kuin muualla Euroopassa.

– Tilannetta voidaan kohentaa esteettömyyttä edistämällä mutta ennen kaikkea asennemuutoksella. Meidän vammaisten etu on se, että olemme oppineet soveltamaan. Jos tulee este, me keksimme, miten sen voi kiertää. Eikö sellaisen pitäisi olla kysytty taito työmarkkinoilla?

Sinin esikuva on yksi lasikattojen rikkoja, entinen vammaisurheilija, Suomen Paralympiakomitean puheenjohtaja ja SPR:llä Genevessä työskentelevä Mina Mojtahedi.

– Hänen uransa urheilun parissa ja työelämässä on minulle esimerkki siitä, että mikä vain on mahdollista.

Lapin yliopistossa politiikkatieteitä opiskeleva Sini teki kandidaatin tutkielman siitä, miten naisten oikeuksia voi edistää urheilun avulla. Ensi lukuvuonna hän toivoo pääsevänsä käsiksi graduntekoon.

– Toivon, että voisin tulevassa ammatissani yhdistää urheilun ja koulutukseni. Minua kiehtoo kansainvälisyys ja kulttuurien kohtaaminen. Unelmaduuni olisi päästä tekemään tasa-arvotyötä Kansainväliseen paralympiakomiteaan.

Sini elää tällä hetkellä sinkkuna, mikä sopiikin hänelle, koska hänen on urheilun takia tehtävä itsekkäitä valintoja. Mutta jos hän pörräisi aktiivisesti parisuhdemarkkinoilla, hän ei usko, että kukaan valitsisi seurustelukumppania sen perusteella, käveleekö tämä. Vaan siksi, että toisen kanssa on hyvä olla.

”En vaihtaisi pois sitä, millainen ihminen minusta on kasvanut”

Sinin pyörätuoli on pieni ja ketterä. Selässään hän kantaa isoa punaista reppua, kun hän rullaa kohti Helsingin rautatieasemaa ja lentokenttäjunaa. Lento takaisin Rovaniemelle lähtee illalla.

Vaikka Sini ei halua vatvoa onnettomuutta ja loukkaantumista, on se muuttanut jotain muutakin kuin liikkumista pisteestä A pisteeseen B. Vammautuminen on tehnyt hänestä entistä sisukkaamman ja rohkeamman. Hän muun muassa tykkää matkustaa yksin ulkomailla.

– Jos voisin valita, olenko pyörätuolissa vai en, en varmaan valitsisi pyörätuolia, koska moni asia olisi helpompaa ilman sitä. Mutta se, millainen elämä minulla on nyt ja millainen ihminen minusta on kasvanut – niitä en vaihtaisi koskaan pois.