Julkkikset

Vammautuneen Pekka Hyysalon Anja-äiti: ”Olen ollut surullinen, mutten katkera”

Vakavasta onnettomuudesta toipuva Pekka Hyysalo, 25, ei enää tavoittele maailman parhaan laskijan titteliä, vaan määränpäänä on olla mahdollisimman hyvä ihminen. Anja-äidille, 55, Pekan kuntoutumisen seuraaminen ei aina ole ollut helppoa.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Suvi Elo

On aurinkoinen huhtikuu, pari päivää ennen vappua, kuutisen vuotta sitten. Turun Satavan saarella asuva Anja Hyysalo on juuri päässyt töistä. Hän on yrittänyt työpalaverien välissä soittaa useita kertoja 19-vuotiaalle esikoiselleen, freestylehiihtäjä Pekka Hyysalolle, joka on Ylläksellä laskettelukuvauksissa. Hän ihmettelee, kun poika ei soita takaisin eikä edes laita tekstaria.

Anja on luvannut viedä nuorimmaisen poikansa, 11-vuotiaan Veikon golfkentälle lyömään palloja. Turussa on jo vihreää, vaikka Lapissa lasketellaan.

Harjoittelu keskeytyy, kun Anja saa puhelun Lapin keskussairaalasta. Onko Pekalle tapahtunut jotain, on hänen ensimmäinen kysymyksensä, mutta siihen ei vastata heti.

Häneltä tentataan piinaavan pitkään henkilötietoja – halutaan varmistaa, että puhelimessa on oikea ihminen. Lopulta äiti saa kuulla, että poika oli tullut päälleen alas tunturissa ja kypärä oli haljennut.

Polvet tutisevat ja Anjan on pakko istahtaa läheiselle kaivonkannelle. Pikkuvelikin tajuaa heti, että nyt on tapahtunut jotain vakavaa.

Pekka on tajuttomana ja hänet leikataan, joten häntä ei kannata mennä heti katsomaan. Anja, Veikko sekä teini-ikäiset Mikko ja Jaakko viettävät vapun tienoon jännittäen jokaista puhelinsoittoa.

Aika tuntuu matelevan, ja Veikko laskee välillä ääneen, kuinka monta kriittistä tuntia isoveljellä on jäljellä. Jos Pekka selviytyy hengissä seuraavat kolme vuorokautta, hänellä on toivoa.

Lue lisää: Tiinan lapsen isä asuu kadulla: Poika osaa kertoa, että isiä ei voi tavata, koska isi juo alkoholia

”Koko tulevaisuus meni kerralla uusiksi”

Helmikuussa 2016 Anja istahtaa kuntosalin ikkunalaudalle ja hymyilee pojalleen.

– Vaikkapa formulakuski Schumacherin koomasta monet ajattelevat, että onko sellainen elämä edes elämisen arvoista. Ehkä joku ajatteli samoin Pekasta, ja tuossa hän on nyt, virnuilee ja heittää läppää, Anja sanoo.

– Jos jotain olen näinä vuosina oppinut niin ainakin sen, että ei saa yleistää. Jokainen ihminen on yksilö, ja aina on toivoa, vaikka vain yhden prosentin verran.

Pekka nousee ylös jumppamatolta, jossa hän on näyttänyt uusia kuntoutusliikkeitään. Hän kävelee hiukan horjuvasti ja puhuu hitaasti, mutta selkeästi.

– Pyrin olemaan sama tyyppi kuin kuusi vuotta sitten, ja sisältä olenkin. En ole muuttunut ainakaan huonompaan suuntaan, ehkä tajuan joitakin asioita jopa paremmin. Olihan se silmät avaava kokemus. Koko tulevaisuus meni kerralla uusiksi, Pekka sanoo.

Anjan mielestä poika oli taistelija jo ennen onnettomuutta, eihän hän olisi pärjännyt niin hyvin kilpailuissa ilman sisua ja tahtoa.

– Jos nyt kohtaisin silloisen, juuri ylioppilaaksi kirjoittaneen Pekan, antaisin yläfemman ja sanoisin, että ota elämästä kaikki irti ja pidä hauskaa. Et edes tajua, kuinka siistiä sulla on. Kyllä se kundi jotain tajusi, mutta ei ehkä kaikkea osannut arvostaa, Pekka sanoo.

Lue lisää: Ei enää ikinä uusperhettä, kiitos!

Diagnoosina erittäin vaikea-asteinen aivovamma

Kuusi vuotta sitten Pekka selvisi kriittisistä tunneista. Hän heräsi koomasta vasta muutamia viikkoja onnettomuuden jälkeen, eikä heti tajunnut paljoakaan maailmanmenosta.

Äiti Anja sen sijaan tajusi. Diagnoosi oli tyly: erittäin vaikea-asteinen aivovamma, diffuusi aksonivaurio. Pitkän kooman jälkeinen tila, joka vastaa neliraajahalvausta. Tämän asteisesta vammasta ei käytännössä kukaan toivu oireettomaksi, ja pieni osa potilaista saattaa jäädä pysyvästi tajuttomaksi.

Pekalla olisi edessään parhaimmillaankin muun muassa väsymystä, keskittymisen heikentymistä, muistihäiriöitä, toiminnan hidastumista, puheen ongelmia, tunteiden ja käyttäytymisen hallinnan vaikeuksia, korostuneita mielialanvaihteluita, arviointikyvyn heikentymistä, erilaisia fyysisiä oireita, päänsärkyä ja puhevaikeuksia.

Anja valmistautui jo siihen, että hänen poikansa olisi loppuikänsä vuodepotilas. Tulisiko hänestä omaishoitaja? Ja miltä se tuntuisi kolmesta nuoremmasta pojasta? Miten äidin aika riittäisi kaikkeen?

– Mutta sitten ajattelin, että Pekka oli selvinnyt hengissä kriittiset päivät. Kyllä hän selviää tästäkin, Anja muistelee.

Pekan vähäiset muistot ensimmäisistä kuukausista sekoittuvat siihen, mitä hänelle on kerrottu. Sänkyyn sidotussa sairaala-ajassa päällimmäisenä oli armoton nälkä. Sairaalaruokakin maistui taivaallisen hyvältä, ja ah, miten ihania olivatkaan karkit ja isoäidin tekemät munkit.

Lue lisää: Äidin alkoholismin vuoksi huostaan otettu Kreetta Onkeli: ”Olen itse kokenut äitinä valtavaa epävarmuutta”

Käveliminen ja kenkien laittaminen olivat työn ja tuskan takana

Kuntoutuminen tapahtui pienin askelin, mutta yllättävän nopeasti. Muutaman kuukauden kuluttua Pekan takelteleva, puuroutunut ja kuiskaileva puhe selkeni.

Tyttöystävä, äiti, veljet, kaverit ja isä kävivät katsomassa häntä. Pekka ahmi tuliaiskarkkeja ja katsoi samoja lasketteluvideoita päivästä toiseen, eikä muistanut, kuka edellisenä päivänä oli käynyt, tai mitä videoita oli katsottu.

Kuntoutumisessa isoäidin leipomat munkit olivat merkki tärkeästä edistysaskeleesta. Eräänä päivänä Pekka nimittäin muisti, että edellispäivän vierailulta munkkeja oli jäänyt neljä ja että ne oli luvattu hänelle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pekka muisti jotakin edes pari tuntia taaksepäin.

Syksyllä Pekka opetteli pysymään omin avuin pystyssä. Äiti iloitsi jokaisesta onnistumisesta, mutta sivusta seuraaminen oli myös vaikeaa.

– Ennen lähes akrobaattisen notkea poika taisteli sovitellessaan kenkiä jalkaansa. Kun hän yritti sinnikkäästi kävellä, hän kaatui ja nousi ylös monta kertaa. Teki mieli mennä auttamaan, mutta hänen oli pakko opetella kaikki itse. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että sääli on sairautta, Anja kertoo.

Myös Pekan oli vaikea hyväksyä avuttomuutensa.

– Ehkä tiukin paikka oli, kun lääkäri ilmoitti, että minusta ei tule enää kilpalaskijaa.

Selviydyit juuri onnettomuudesta, johon 99 prosenttia ihmisistä olisi kuollut, ja nyt olet huolissasi vain siitä, että voitko enää lasketella, lääkäri oli ihmetellyt.

Hän selitti, että vaikka Pekka voisi laskea, riskit olisivat suuret. Aivot olivat jo kerran vaurioituneet monelta eri alueelta, ja toisia mahdollisuuksia on vain tietty määrä.

Laskeminen oli ollut Pekalle koko elämä, joten hänelle oli tärkeää päästä takaisin mäkeen, vaikka haaveet kilpaurasta pitikin haudata.

– Tiesin tarkalleen, miten sukset ja jalat pitää asettaa ja missä vartalon painon pitää olla. Harmittaa vietävästi, kun on varma, että osaa jotakin, mutta on silti surkea. Kuvittele, että yrittäisit lusikoida ruokaa suuhusi ja lusikka osuisi koko ajan suupieleen. Sellaista olivat minun ensimmäiset laskemiseni onnettomuuden jälkeen, Pekka muistelee.

Hän lasketteli ensi kertaa jo puoli vuotta onnettomuuden jälkeen, mutta unelmat ovat nyt erilaiset.

– Päämääräni ei ole enää olla maailman paras laskija vaan tulla niin hyväksi ihmiseksi kuin vain voin, hän sanoo.

Lue lisää: Uuvutatko itseäsi näkymättömällä metatyöllä?

”Ei ollut aikaa masentua”

Pekan kuntoutuksen ajan Anja on käynyt töissä. Hän joutui ottamaan vapaaksi vain joitakin päiviä kriittisimpien viikkojen aikana.

Kiinnostava työ on merkinnyt Anjalle lepoa ikävistä asioista. Työyhteisövalmentajana hän keskittyy kokonaan toiseen ihmiseen, omat huolet on pakko työntää mielestä.

Anja erosi poikiensa isästä jo 2002, ja pian sen jälkeen hän teki yksinhuoltajana ison arvovalinnan. Hän jättäytyi pois päivätyöstä ja ryhtyi yrittäjäksi, jotta voi järjestää ajankäyttönsä paremmin.

Joustavasta työajasta on ollut hyötyä, sillä neljän aktiivisen harrastajan äidillä riitti kuskaamista ja tekemistä perheen pyörittämisessä jo ennen esikoisen loukkaantumistakin. Lasten isä ei ole juurikaan osallistunut perheen arkeen.

Anjaa ilahdutti, kun Mikko, pojista toiseksi vanhin, sanoi syksyllä erään lehden haastattelussa, että äiti on aina ollut tasapuolinen kaikkia poikiaan kohtaan.

– Onneksi Pekka ei ole ainut lapsi. En ole voinut keskittyä vain häneen, vaan minun on ollut pakko huolehtia myös muista lapsistani.

Perheen kuopus Veikko oli Pekan vammautuessa vasta 11-vuotias, ja kokemus kasvatti häntä valtavasti. Pekalla ja nykyisin 16-vuotiaalla Veikolla on erittäin läheiset välit, ja tämä käy usein koulusta tullessaan isoveljen luona siivoamassa tai tekemässä ruokaa.

– Olen yrittänyt opettaa lapsilleni, että on pakko valita ne asiat, joihin voi vaikuttaa, ja on turha murehtia niitä, joille ei mahda mitään.

– Surullinen olen tietysti ollut, mutta en ole katkera. Aluksi mietin, että miksi juuri Pekalle ja miksi juuri nyt. Sitten arki vei mennessään, ei ollut aikaa masentua.

Anja ei ole aivan varma, että onko sanonta ”kaikki mikä ei tapa se vahvistaa” totta.

– Ehkä olen jotenkin vahvistunut, hän arvelee hetken pohdittuaan. Pekka naurahtaa äitinsä kommentille ja jatkaa:

– Se on vain sanonta. En kai minäkään sen vahvempi ole, olisin minä jaksanut taistella terveenäkin.

Lue lisää: Liian runsas lehtikaalin syöLiian runsas lehtikaalin syöminen voi aiheuttaa nämä 5 terveysriskiäminen voi aiheuttaa nämä 5 terveysriskiä

Äiti ihailee poikansa sisua

Onnettomuuskeväänä Pekka seurusteli alppilukiossa tapaamansa tytön kanssa. Tänä vuonna ilmestyneessä Fight Back Toinen mahdollisuus -kirjassa kerrotaan, kuinka onnettomuuden aikainen tyttöystävä oli tärkeä tuki ja apu Pekalle ja kuinka Pekka on hänelle kiitollinen.

Kirjassa kerrotaan myös muutamasta muusta ihastumisesta, onnen hetkistä ja pettymyksistä. Loppusanoissa mainitaan, että toinenkin pidempiaikainen suhde on jo päättynyt.

– Kirjoitin kirjan jo pari kolme vuotta sitten. Enää en halua puhua naisasioistani, hän sanoo nyt.

Pekalla on edelleen vakavaan aivovammaan liittyviä haasteita, mutta hän asuu yksin ja hän on edistynyt paremmin kuin oletettiin. Koordinaatiokyky ei kuitenkaan ole vielä täysin kohdallaan, ja hän väsyy herkästi.

– Ihailen Pekan sisua ja periksi antamattomuutta. En edes tarkkaan tiedä, miten paljon oireet vaivaavat häntä. Välillä hän on selvästi väsynyt, ja väsyneenä esimerkiksi käsien tutina saattaa ilmetä herkemmin, mutta enimmäkseen hän porskuttaa eteenpäin ja tuntuu viis veisaavan oireista, Anja sanoo.

– Ei minulla ole kipuja. Minulle on tärkeää, että voin elää mahdollisimman tavallista ja hyvää elämää ja auttaa myös muita, lisää Pekka.

Lue lisää: Paula ryhtyi sijaisvanhemmaksi: ”Oivalsin, ettei biologinenkaan lapsi asu loputtomiin kotona”

”Uskomiset jätän hienommille sieluille”

Pekan sisu ja asenne ovat auttaneet Anjaakin jaksamaan. Pekka haluaa, että elämässä on hauskaa.

– Jos minä aivovammaisena tämän tajuan, niin miksi eivät muutkin. Elämä on vain ihan mahtavaa. Nykyään ymmärrän iloita ihan tavallisista ja arkisistakin asioista, esimerkiksi herkullisista ruoista – kuten vaikka niistä isoäidin munkeista.

Yläkerran herralta Pekka ei pahimpina hetkinä osannut apua pyytää.

– Kyllä minä joulukirkossa käyn, mutta uskomiset jätän hienommille sieluille, hän sanoo.

Anja kertoo, että häntä sen sijaan auttoi myös se, että joukko tuttuja ja tuntemattomia rukoili Pekan selviytymisen puolesta.

Anja kertoo oppineensa Pekan onnettomuuden kautta suhteellisuudentajua. Kun hän esimerkiksi peruutti viime talvena auton pihamökin nurkkaan, ensi harmituksen jälkeen häntä jo nauratti.

– Että tällainenkin juttu voi mennä pieleen. Olen terve ja pystyn ajamaan autoa! Miten paljon minulla onkaan mahdollisuuksia erilaisiin mokaamisiin, Anja ajatteli.

– Tajuan entistä selvemmin, että jokainen hetki on arvokas. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta kaikesta voi selvitä. Se tieto vähentää pelkoja.

Pekka uskoo, että kun kaikki tekevät vain hyvää, silloin tapahtuu vain hyviä juttuja.

– Yritän tehdä niin paljon hyviä juttuja, että myös muilla on siistiä. Minun tarinani on vasta alussa – tuskin maltan odottaa, millainen lumivyöry on vielä tulossa, Pekka sanoo.

Lue lisää: Testaa, mikä sinua ohjaa: pää, sydän vai kädet

X