Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Perfektionisti on itsensä panttivanki, jonka pohjimmainen tunne on usein häpeä

Epäterve perfektionismi on vitsaus, joka pahimmillaan halvaannuttaa ihmisen kokonaan. Sen takana luuraa usein uskomus, jonka mukaan ihmisen arvo on sidoksissa suorituksiin, Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

Olin kerran häissä, joissa morsian oli toisen polven perfektionisti. Yhdessä äitinsä kanssa hän oli päättänyt, että hääpaikalla saisi olla vain valkoisia kukkia. Tämä johti siihen, että kyseisen hääpaikan istutukset juurittiin irti, ja tilalle tuotiin… valkoisia kukkia.

Yksikään vieras ei toki kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Häissä ollaan kiinnostuneita alkoholista ja morsiamen puvusta.

Niin toimii perfektionismi. Se on vitsaus, joka saa meidät ajattelemaan kaikkea, tai ei mitään. Kaikki on joko tai, jompikumpi.

Se on rasittavaa, ennen kaikkea perfektionistille itselleen.

Terve perfektionisti saa tyydytystä siitä, että hän tekee jotain viimeisen päälle, kuten koristelee kakun tai lyö tennistunnilla täydellisen rystykierteen (sillä varauksella, että tämän niminen lyönti on olemassa). Neuroottisuuteen taipuvainen täydellisyydentavoittelija sen sijaan halvaantuu kokonaan, kun pitäisi tehdä jotain uutta.

Moni perfektionismista kärsivä paradoksaalisesti alisuorittaa elämäänsä.

Virheiden pelko on niin lamaannuttavaa, että moni siitä kärsivä paradoksaalisesti alisuorittaa elämäänsä, koska kaiken uuden kokeileminen on liian pelottavaa.

Itseäni tämä ei juuri ole piinannut. Pidän vahvaa seiskaa passelina tasona (paitsi jos menen kampaajalle tai kirurgin pöydälle, jotka ovat käytännössä sama asia), jolla selviää useimmista elämän haasteista.

Odotin esikoistani samaan aikaan kaverini kanssa. Hänen lastenhuoneensa oli täydellinen pinnasängyn petausta myöten jo puoli vuotta ennen laskettua aikaa. Itse liimasin pupuboordia teipillä seinään pari päivää ennen synnytystä. Boordi oli vinossa, mutta päättelin, että koska lapseni ei osaisi vielä puhua, hän ei voisi tuomita minua. (Merkillepantavaa kyllä, hänestä kasvoi erittäin siisti ja huolellinen henkilö, no thanks to me.)

Kun kehtaa tehdä vasurilla, hommat etenevät. Eivät välttämättä tyylillä, mutta joka tapauksessa nopeammin kuin perfektionistiparan hankkeet. Hänhän ei voi edes aloittaa, jos kaikkea ei tehdä viimeisen päälle.

Perfektionismi on myös erinomainen selitys arveluttaville valinnoille. Jokainen meistä tuntee tyypin, joka sanoo ettei viitsi kierrättää, koska sillä ei ole mitään merkitystä, Kalifornia on jo palanut maan tasalle, ja entäs kiinalaiset sitten. Tällöin herra tai rouva erinomainen ei suostu laittamaan peltipurkkia metallinkeräykseen, koska se ei välittömästi estä jäätiköitä sulamasta.

No, mitä sitten pitäisi tehdä, kun huomaa taas kerran harjaavansa vessan takana olevia kaakeleita hammasharjalla, vaikka sen sijaan voisi retkottaa hetken sohvalla ja ottaa aikaa itselle (joka on ajassamme himoitumpaa kuin seksi)?

Tähän olisi helppo kirjoitella kaikenlaisia vinkkejä, kuten ”mitä väliä, kaikki me kuollaan kuitenkin”.

Mutta ihminen ei ole herra talossaan, kuten vanha kunnon Freud sanoi. Pahimmillaan perfektionisti onkin itsensä panttivanki, joka tarvitsisi kannustavan ja pitkämielisen terapeutin neuvottelutaitoja todellisen minän vapauttamiseksi tästä vankilasta.

Rakastettu tutkijaprofessori Brenè Brown linkittää perfektionismin häpeään. Jos tekee vain täydellistä, pystyy suojautumaan häpeältä, jota virheet ja epätäydellisyys aiheuttavat. Tällaisen häpeän taustalla luuraa halvaannuttava uskomus, jonka mukaan arvokkuus on sidoksissa suoritusten laatuun.

Nauru on tehokasta täydellisyyden vastalääkettä.

Keisarin uudet vaatteet -klassikossa kuninkaan alastomuuden paljastaa naurava lapsi. Nauru onkin tehokasta täydellisyyden vastalääkettä. Jos sisäisen täydellisyydentavoittelijan puheen litteroisi, sen viesteissä voi nähdä myös koomisen puolen.

Valmentaja ja kirjailija Michelle Soo on listannut ajatuksia, joita hänen perfektionismista kärsivät asiakkaansa vaalivat mielessään. Eräs mies esimerkiksi tilittää, että ei uskalla avata suolakurkkupurkkia, koska riskinä on, että hän ei saakaan kantta auki. Maskuliinisuus romahtaa ja muut pitävät luuserina.

Toinen asiakas taas siivoaa hysteerisesti, koska jos hän sattuisi kuolemaan asunnossaan, löytäjät eivät tuomitsisi häntä epäsiisteydestä, mikä onkin – täydellisen koomista.

X