Anna Perhon kolumni: Sain ikävän ja valitettavan tutun kommentin, joka kertoo kaiken tarjotinharhasta

Menestyjää on helppo kadehtia, vaikeampi on myöntää, että hän on ansainnut menestyksensä kovalla työllä. Tarjotinharha saa meidät ajattelemaan, että toisen menestys on tullut ilmaiseksi, Anna Perho kirjoittaa.

Juu, tunteisiin meni.

Istuin kahvilapöydässä, kun keskustelukumppani sanoi, että sun on varmasti helppo saada asiakkaita, kun sulla on tunnettu nimi.

Pääni humahti täyteen myrkkyä. Luulen, että iiristeni väri vaihtui punaiseksi. Mutta onnistuin mutisemaan tekohymyillen jotain sellaista kuin no joo emmätiä ehkä.

Raivostunut egoni otti kysymyksen ammattitaitoni aliarviointina. Tarkoittiko hän, että saan töitä vain siksi, että kuvani on joskus ollut lehdessä (jolla on se kiusallinen seuraus, että joutuu näkemään pettyneen ilmeen ihmisten kasvoilla, kun kohtaa heidät ilman kuvausmeikkejä ja stailaajien valitsemia ihania vaatteita)?

Mutta terveisiä sisäiselle mimosalleni: enpä usko, että tarkoitti. Kyse oli vain tarjotinharhasta – ilmiöstä, jonka vallassa oleva näkee tyhjästä ilmestyneen annoksen, ei sen tekovaiheita. Edessä höyryävän keiton kasvikset on joku joskus kylvänyt maahan, odottanut sadon kypsymistä, leikannut sen, kuljettanut kokin eteen misattavaksi.

Radiojuontaja Jaajo Linnonmaa sivusi aihetta Futucast-podcastissa. Hän kertoi alituiseen törmäävänsä ihmisiin, jotka sanovat, että helppohan sinun on, kun sinulla on miljoona Instagram-seuraajaa. Mutta mistä ne seuraajat tulivat? Tyhjästä?

”Tylsä taustatarina unohtuu ja esillä on vain se, mitä haluaisi toiselta itselleen nyt heti.”

Tarjotinharha laittaa meidät ajattelemaan, että onnistumiset tulevat jostain ulottuvuudesta annettuna, tarjottimella. Tylsä taustatarina unohtuu ja esillä on vain se, mitä haluaisi toiselta itselleen nyt heti.

Jos miljoona IG-seuraajaa kiinnostaa, pitäisi alkaa intohimoisesti tutkia, mitä ovat tehneet he, joilla tällainen pääoma on. Tähän tarvitaan esikuvia, bisneskielellä benchmarkeja: otetaan mallia jostain ja pyritään selvittämään, miten edelläkävijät sen tekivät. Ei jäädä ruikuttamaan sen ajatuksen pariin, että joku muu teki jo sen, minkä minä olisin halunnut mutta enpäs viitsinyt, vaan imetään toisten antamasta mallista kaikki opit ja muokataan sen pohjalta oma juttu.

Tarjotinharhan ankea puoli on juuri se, että ei viitsi tehdä tänään sitä mitä tarvitsisi, jotta annos olisi nenän edessä ylihuomenna. Siksi sorrumme tarinoihin, joissa vain jumalten suosikit saavat kaiken hyvän, ja meidät muut on tuomittu ikuiseen harmauteen.

Unelmista luopuminen on tuskallista, mutta tarinat toimivat myös suojamekanismina. Mieli suojaa pettymyksiltä, aivojen tiedostamaton kaista ei halua, että tuhlaamme energiavaroja ponnisteluun, kun minä hetkenä hyvänsä voi joutua taistele tai pakene -tilanteeseen. On myös mukavampaa selittää itselleen, että joku toinen pärjää siksi, että on lahjakas tai verkostoitunut tai rikas tai jotain kuin myöntää, että kultainen avain on nimeltään vaivannäkö.

”Vaivannäkö on lahjakkuuden nuhjuinen pikkuserkku, josta kukaan ei ole kiinnostunut.”

Se on lahjakkuuden nuhjuinen pikkuserkku, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Se on harjoitusten, turhautumisen ja takapakkien maa. Paikka, josta yksi maailman kaikkien aikojen menestyneimmistä urheilijoista, uimari Michael Phelps on sanonut, että mikä tapahtuu pimeässä, nostaa sinut lopulta valoon.

Mutta vaikka ahkeruudella pääsee pitkälle, ei sillä toki pysty kumoamaan genetiikan arpajaisten tuloksia.

Vaikka olisi mukava ajatella, että kenestä vain voi tulla mitä vain, se ei ole totta. Geenit eivät määrittele kenenkään kohtaloa, vaan alat, joilla meillä on mahdollisuuksia, kuten tietokirjailija James Clear hienosti tiivistää. Esimerkiksi 158-senttisenä minulla olisi perin vähän mahdollisuuksia koripalloilijana. Sen sijaan kirjoittajana pituus (lyhyys) on yhdentekevä suure.

Suosikkianekdoottini ahkeruudesta kertoo koomikko Steve Martinista, joka myi läpimurtokiertueellaan satoja tuhansia lippuja. Easy money, vai mitä? Seistä nyt lavalla ja kertoilla hyviä juttuja huikeilla tuntiliksoilla!

”No mutta eihän siihen mennyt kuin kahdeksantoista vuotta. Kymmenen vuotta opiskeluun, neljä vuotta juttujen harjoittelemiseen ja sitten neljä vuotta pelkkää menestystä”, Martin sanoi.

Jos tänään aloittaisi, missähän sitä olisi kahdeksantoista vuoden päästä?