Juha Itkosen kolumni: Jos väittää elokuuta kesäkuukaudeksi, ei taida olla ”oikeasti aikuinen”

Lapsuudessa kesä ei meinannut koskaan päättyä, kolmekymppisenä kesä tuntui pikemminkin lyhyeltä ja vasta neljänkympin jälkeen kesistä alkoi myös nauttia, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.

Saatan muistaa väärin, siitä kaikesta on jo niin kauan, mutta muistikuvissani lapsuuden kesät ovat epätodellisen pitkiä. Yksi päivä oli kokonainen elämä, aivan niin kuin isä-Melker juhlallisesti sanoo Astrid Lindgrenin Saariston lapsissa – esimerkiksi tällainen.

Aamulla pikkuveljen kanssa Kaurialan kentälle yleisurheilukouluun. Sitten polkupyörillä keskustaan, missä äiti ruokki meidät lounasseteleillään Domi-nimisessä ravintolassa. Lehtipihvien jälkeen keskustasta nopeasti kodin kautta Ahvenistolle uimaan, siellä viivyttiin pitkään, mutta vielä ehdittiin hyvin Mikon pihalle leikkimään Kymmentä tikkua laudalla tai neppaamaan, aikaa todella oli rajattomasti, joinakin tylsistyttävinä sadepäivinä oli mahdotonta uskoa kesän koskaan edes päättyvän.

Silti niin kuitenkin aina lopulta kävi. Back to School -esitteet putosivat postiluukusta. Ostettiin uusi penaali, kenties reppukin, ja palattiin oppivelvollisuuden piiriin.

”Kesän loputon valo pääsi oikeuksiinsa, aamuyöt paljastivat ihmeitään.”

Nuoruuden kesät olivat avaria nekin. Unentarve oli vähäinen, kaikki vuorokauden tunnit otettiin käyttöön, ja kesän loputon valo pääsi oikeuksiinsa, aamuyöt paljastivat ihmeitään. Jaksettiin juhlia.

Tehtiin kyllä myös töitä. Koska vakituiset työntekijät lomailivat, työpaikoilla oli rento ja nuorekas tunnelma. Oli oikeastaan vain hauskaa olla töissä keskellä heinäkuuta, silloin kun koko oikeasti aikuinen Suomi sulkeutui hyttysten piiskaamille mökkirannoilleen tai vaihtoehtoisesti kokoontui jonnekin Tangomarkkinoille. Tällainen toimintamalli tuntui päivästä riippuen joko surulliselta tai huvittavalta. Kaksikymmentäviisivuo­tiaana sitä saattoi tarkastella vielä turvallisesti ulkopuolelta.

Sitä paitsi nuorena kesät jatkuivat pidempään. Elokuun alussa ei ollut pakko palata yhtään minnekään, yliopistolla alkoi tapahtua ehkä joskus syyskuussa. Oikeasti aikuinen Suomi hyppäsi takaisin oravanpyöräänsä, lapsia kutsuivat koulut ja päiväkodit, mutta nuorta aikuista ei velvoittanut mikään, pienen loman saattoi pitää hyvin nyt kun muut olivat jo töissä.

Elokuuhan oli ihana. Miksei se muka enää olisi ollut kesäkuukausi? Kuka sen oli keksinyt? Tietenkin ne surkuhupaisat oikeasti aikuiset, joiden joukkoon emme vielä kuuluneet.

Leikkaus kolmi­kymppisen kesiin oli jyrkkä. Kun seisoo leikkipuiston soppajonossa muovilautanen käsissään ja jonottaa ilmaista italianpataa omalle kaksivuotiaalleen, on kiistatta oikeasti aikuinen.

Asioista vastuussa, velvollisuuksien keskellä, eikä auta vedota siihen, että kesällä kuuluu ottaa rennosti ja nautiskella.

Yritystä kyllä edelleen oli. Usein se onnistuikin. Mutta jostain syystä juuri kesään, vuodenajoista suloisimpaan, tuntui tässä elämänvaiheessa kasautuvan erityisiä paineita. Ehkä se johtui kohtuuttomista odotuksista. Yhteen sovitettavien asioiden paljoudesta ja niiden perimmäisestä yhteensopimattomuudesta.

Aivan kuin kaikkea olisi pitänyt ehtiä tehdä, yhden ja saman kesän aikana, eivätkä kesät enää olleet loputtomia, pikemminkin lyhyitä. Työasiat pyörivät mielessä, nekin tuntuivat tärkeiltä, ja erityisesti heinäkuun totaalinen pysähtyneisyys ahdisti.

”Näin salakavalasti seestyminen tapahtuu.”

Vasta neljänkympin jälkeen näihin oikean aikuisuutensa kesiin alkoi asettua. Ehkä nimenomaan asettua, rauhoittua hieman, ja sen myötä myös nauttia. Minua siinä on auttanut oma kesäpaikka. Sellaista ei aiemmin olisi ajatellut tarvitsevansa. Päinvastoin, sen hoitamisestahan olisi vain vaivaa. Mutta niin vain se äkkiä onkin turvasatama, josta voisi vaikka kokonaan olla poistumatta ennen syksyä. Näin salakavalasti seestyminen tapahtuu.

Vielä on kesiä jäljellä, niin uskon ja toivon. Aika paljonkin kesiä, enkä vielä tiedä millaisia tulevat kesäni ovat, saatan ainoastaan kuvitella. Kuvittelen ympärilleni aikuiset lapseni viettämässä omia nuoruuden ja myöhemmin oikean aikuisuuden kesiään. Kuvittelen lapsia ja lasten ääniä. Kuvittelen idyllin, mutta se ei varmaankaan vastaa todellisuutta.

Varma olen ainoastaan siitä, että kesät eivät muutu pidemmiksi. Itseäni vanhemmat ihmiset ovat antaneet asiasta vakuuttavia todistajanlausuntoja, enkä epäilisi muutenkaan, tähänastisen elämäni kesäajoista jokainen uusi on aina tuntunut edellistä nopeammalta. Viisareita ilmeisesti jotenkin viritellään. Ikuisuus jäi lapsuuteen.