Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Totuus on, että tarvitsin sitä viinilasillista – joskus alkoholi auttaa juoksemaan kuolemaa karkuun

Raskaan viikon jälkeen join ison lasin punaviiniä ja katsoin samalla alkoholista ja elämänilosta kertovaa Yhdet vielä -elokuvaa. Ymmärsin, että päihteet ovat yksi keino tarrautua kiinni elämään, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

Viikko oli ollut poikkeuksellinen. Mielessäni hakkasi huoli läheisestä ihmisestä. Perjantai-iltana kymmenen jälkeen, kun epätyypillinen hiljaisuus oli laskeutunut kotiimme, asetuin sohvalle katsomaan elokuvaa, jonka olin suunnitellut katsovani jo jonkin aikaa.

Thomas Vinterbergin ohjaamassa Yhdet vielä -leffassa neljä keski-ikäistä tanskalaismiestä tarttuu pulloon tieteellisin tarkoituksin. Ihmiskokeen lähtökohtana on tutkimus, jonka mukaan puolen promillen humala on ihmiselle optimaalinen tila. Niin kuin Aki Kaurismäki on Sakari Kuosmasen suuhun kirjoittanut: ”Alkoholista tulee hyvä olo ja asiat tuntuvat luistavan.”

”Oi mikä ihana ilta, tai ainakin parempi kuin edeltänyt viikko.”

Näinhän asia on, ainakin noin alkuun. En minäkään istunut yksityisnäytöksessäni kuivin suin. Pöydällä edessäni oli runsas lasillinen sen verran hintavaa punaviiniä, että parikymppisenä en ikinä olisi sellaista ostanut. Oi mikä ihana ilta, tai ainakin parempi kuin edeltänyt viikko.

Kuten olin arvellut, kuuluin todellakin elokuvan kohderyhmään. En ole millään tavoin tyytymätön elämääni kohta viisikymppisenä miehenä, mutta eihän se yhtä jatkuvaa ihmettä ole niin kuin elämä muistaakseni oli joskus. Vuodet kaventavat väistämättä mahdollisuuksien avaruutta.

Kun kamera herkutteli Mads Mikkelsenin uupuneilla kasvoilla, pystyin siis samastumaan. Elin mukana, kun alkoholi palautti hänen kadonneen elämänilonsa. Tiesin, ettei niin voinut jatkua, mutta onhan parempi, että on hauskaa hetken kuin ikävää aina.

Elokuvan miehet olivat lukion opettajia. Ratkaisu oli hyvä, sillä heidän ympärillään oli jatkuvasti nuoria ihmisiä. Nuoruus näyttäytyi niin upeana, onnellisena ja kaikin puolin kadehdittavana, että mielessäni heräsi vastaväitteitä. Eihän nuori ihminen huoleton ole, eivätkä tämän hetken nuoret varsinkaan. Mielenterveysmittarit huutavat punaisella, ja enemmän kuin koskaan ennen pelastettavana olisi koko planeetta.

Silti nuori ihminen on aina nuori. Ajattelin parin viikon takaista perjantaita, jolloin olin vieraillut seitsemäntoistavuotiaan poikani koululla ja katsellut monta tuntia musiikkilukiolaisten esityksiä. Se todella oli ollut ihana ilta, ravinnut sielua ja herättänyt muistoja. Ja vaikka 30 vuotta oli kulunut ja oltiin taidekoulussa Helsingissä, lukiolaiset vaikuttivat aivan samanlaisilta kuin me aikanamme, siltä minusta ainakin tuntui.

”Nuoruus ei ole helppoa, mutta se on kaukana kuolemasta.”

Nuoruus ei ole helppoa, mutta se on kaukana kuolemasta. Se on niin lähellä kuolemattomuutta kuin ihminen voi ylettää, minä ajattelin keski-ikäisenä kotisohvallani, edessäni tyhjänä olleesta punaviinilasista vapautuneen alkoholin kiertäessä veressäni. Huoli mielessäni hakkasi edelleen, mutta hitusen hiljempaa. Se koski nimenomaan kuolemaa.

Totuus on, että tarvitsin sitä viinilasillista. Se teki minulle hyvää ja elokuva myös. Tunsin olevani ihminen ja elossa, iloineni ja suruineni.

Elokuvan väite alkoholista ja sen yhteydestä iloon ja onneen jäi avoimeksi. Tanskalaisherrojen kokeilusta seurasi kyllä ennalta arvattavia ongelmia, mutta lopussakaan korkki ei kiertynyt kiinni. He eivät halunneet luopua laillisesta päihteestään. He tarvitsivat sitä, aivan kuten minäkin. Yhdet vielä sai minut miettimään toista teosta, jota lämpimästi suosittelen: Ville Verkkapuron esikoisromaania Pete, joka käsittelee raikkaalla tavalla alkoholismia ja addiktiota.

Juominen on kallista ja terveydelle haitallista, sen tietävät kaikki, mutta silti valtaosa aikuisista suomalaisista juo joko enemmän tai vähemmän. Monet käyttävät laittomia päihteitä, vaikka ne ovat sosiaalisesti paheksuttuja ja niiden hankkiminen hankalaa. Joku syyhän siihen on.

Kun alkoholi- ja päihdekysymyksiä lähestyy tästä näkökulmasta, asiat muuttuvat monimutkaisiksi. Ei tunnukaan enää oikealta pitää narkomaaneja omaan surkeaan tilaansa syyllisinä, siivota heitä pois meidän kunnon ihmisten silmistä ja kieltää vielä käyttöhuoneetkin. Pohjalla on sama tarve, todennäköisesti vain yhdistettynä addiktiiviseen persoonallisuuteen.

Kai me kaikki täällä pelkäämme kuolemaa ja haluamme tarrata elämään kiinni, vaikka sitten kemiallisin keinoin. Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää – niin kauan kuin hengissä olemme.

X