Kolumnit

Jyrki Lehtolan kolumni: Mitä kuuluu kertoa ja kenelle?

Kohtaamisen idea perustuu siihen, että toinen kysyy, mitä kuuluu ja sitten valitset, mitä kerrot. Sosiaalisen median idea perustuu siihen, että kukaan ei kysy, mitä kuuluu, koska kerrot kuitenkin, mitä kuuluu, kirjoittaa Jyrki Lehtola.
18.10.2018 Teksti: Jyrki Lehtola

Kesällä törmäsin ohimennen vanhaan kaveriin, jota en ollut tavannut vuosikymmeneen. Tällaisissa tilanteissa kysytään ”Mitä kuuluu?” ja sitten kerrotaan, mitä kuuluu. Sellaista kuuluu, että lapset pian aikuisia, samassa työpaikassa ollaan edelleen, vanhemmat muuttivat Espanjaan, kesä on ollut lämmin, viime kesähän oli aika kylmä.

Kuukausi tapaamisen jälkeen kuulin yhteiseltä ystävältäni vanhan kaverini elämästä tarkemmin. Oli ollut vakavia sairauksia, avioero, huumeongelmainen lapsi. Niistä hän ei maininnut, sen sijaan puhuimme siitä, että kesä, tavallista lämpimämpi, vähemmän nahkiaisia kuin normaalisti.

Vastaavanlaisia kohtaamisia on ollut vuosien aikana useita. Yksi tuttu jätti mainitsematta tulleensa juuri leskeksi; toinen, että koti katosi homeongelmiin; kolmas ei kertonut, kuinka konkurssin jälkeen on asunut vuoden suvun kesämökillä.

Tuollaista tavattiin kutsua arvokkaaksi käytökseksi. En nyt rasita muita ongelmillani, koska tiedostan, että kaikilla on omat taakkansa, joten puhutaan kesästä. Yksityisasiat ovat yksityisasioita, ja olen sitä paitsi kuullut sata kertaa ne samat kiusaantuneet osanotot, joista ei ole ollut lopulta muuta kuin haittaa, koska olen päätynyt lohduttamaan hädin tuskin tuttua osanottajaa ja sen seurauksena vähättelemään ongelmiani. Puhutaan iloisista asioista, kaunis kesä, ei surullisista.

Arvokas käytös on romantisoitu muisto ajasta, jossa onnettomuuden sattuessa ei pyöritelty lankapuhelimen numerolevyä ja tiedotettu puhelinmuistio kädessä elämän viimeisimmästä vastoinkäymisestä sekä siihen liittyvistä tunnemyrskyistä. Ei nyt häiritä muita, kaikilla on taakkansa.

Sosiaalinen media on kääntänyt arvokkuuden käsitteen päälaelleen. Hiljaisuus ei ole enää arvokasta, vaan merkki elämästä, jossa mitään kiinnostavaa ei tapahdu. Jos tapahtuisi, siitä olisi jo tiedotettu tuntemattomille Facebookissa.

Kohtaamisen idea perustuu siihen, että toinen kysyy, mitä kuuluu ja sitten valitset, mitä kerrot. Sosiaalisen median idea perustuu siihen, että kukaan ei kysy, mitä kuuluu, koska kerrot kuitenkin, mitä kuuluu.

Viime aikoina olen seurannut minulle täysin tuntemattoman pariskunnan riitelyä Facebookin sivuilla. Se on ollut aggressiivisen syyttelevää ja päätynyt julkiseen kiistelyyn lasten huoltajuudesta.

Olen myös seurannut pariskuntia, jotka ovat ilmoittaneet Facebookissa erostaan lauantaina aamuneljän aikaan, minkä jälkeen ovat ilmeisesti hiljaisuuden verhon alla palanneet jossain vaiheessa yhteen, koska kahden viikon kuluttua aamuneljän aikaan pariskunta on jälleen ilmoittanut Facebookissa erostaan.

En välttämättä haluaisi kuulla kahvilan pöydässä tuttavan – tai kenenkään –suolistovaivoista. Sosiaalisen median ansiosta tiedän paitsi niistä, myös jalkasienistä, syys- ja kevätflunssaan liittyvistä valuvista nenistä sekä siitä, että ylihuomenna on taas edessä hammaslääkäri.

Kun näitä päivityksiä seuraa ulkopuolisena, ne näyttäytyvät pahimmillaan kuin seuraisi todella surkeaa terapiaistuntoa. Joku jäi kiinni puolisonsa sarjapettämisestä ja velloo nyt väliaikaisyksiössään itsesäälissä. Vastineeksi päivitykseen tulee satoja sydämiä ja ”Voimia!”-toivotuksia. Ei tuossa ihminen välttämättä kohtaa itseään vaan vääristyneen kuvan siitä, kuinka paljon maailma sinusta välittää.

Kaikkeen voi onneksi suhtautua myös positiivisemmin.

Yksinäisessä katumuksen ja pelkojen maailmassa joskus pelkkä välittämisen muodollinen ele – ”Voimia!” – voi riittää pitämään ihmisen pystyssä tai ainakin horjumassa hieman tukevammalla alustalla.

Kun muiden elämän raadollisuus on edessämme sosiaalisessa mediassa, se kasvattaa suhteellisuudentajua. Oma teinilapsi voi käyttäytyä törkeästi, mutta niin näemmä käyttäytyvät kaikkien muidenkin teinit.

Eikä siinä entisaikojen hiljaisuudessa aina ollut mitään arvokasta. Sen taustalla oli myös tekoja ja tapahtumia, joista ei kehdattu puhua, mutta joista olisi pitänyt puhua – perheväkivaltaa, henkistä alistamista, oman identiteetin uhraamista toisen tarpeisiin.