Kesä, vaikein vuodenaika

Kevään loppupuolella muistin taas, kuinka ongelmallisia kesä, loma ja suotuisat elinolosuhteet voivat meille olla.

Seisoskelin eräässä ryhmässä, jossa oli mukana myös vaikutusvaltainen nuoremman polven poliitikko, jota en ollut tavannut aikaisemmin.

Tällaisissa ryhmissä yritetään usein imitoida small talkia, kun lehdessä luki, että me suomalaiset emme osaa sitä.  Siksi urheilu-uutisten ja politiikan uutisten jälkeen joku alkoi puhua tulevasta kesästä.

Poliitikko katsoi kaukaisuuteen ja kertoi hiljaisella äänellä, että toivoisi olevansa ministeri, jolloin työtehtäviä olisi huomattavasti enemmän. Nyt hän on vain kansanedustaja ja pelkää, että kesästä vaimon ja lasten kanssa on muodostumassa helvetti, jota hän ei pääse millään verukkeella pakoon.

Poliitikko ei kertonut tunteistaan rehvakkaasti naureskellen, niin kuin tällaisissa tilanteissa on liian usein tapana, vaan vilpittömästi ja hieman arasti.

Poliitikon avautumisen jälkeen tuli hetken hiljaisuus, joka pelastettiin sillä, kun kaikki alkoivat kilvan kertoa, mikä muu kesässä on perhe-elämän lisäksi helvettiä.

Kesä on loputon valituksen, vaikertamisen ja purkautumisen juhla.

Kesämökit ovat kuulemma työleirejä. Silloin kun siellä ei joudu remontoimaan ja rakentamaan, aika kuluu siihen, kun tekee ruokaa sukulaisille, joista ei välitä.

Taas ostin kasan kirjoja kesälukemiseksi, mutta eihän siitä lukemisesta mitään tule, kun kännissä lukeminen on mahdotonta, ja kännissä on oltava, koska on kesä. Talvisin juodaan, kun ei sitä talvea selvinpäin kestä.

Syödäkin olisi kiva, hyvää ruokaa, monipuolisesti. Lehdessä oli juuri kiinnostava juttu siitä, miten bataattia grillataan, mutta lähimpään bataattiin on matkaa 100 kilometriä. Tuosta mökkikaupasta saa vain banaania, makkaraa ja olutta.

Kaupat ovat muina vuodenaikoina täynnä yksin asioivia äitejä tai isiä. Nyt kaupoissa kuljeskelee koko perhe ja sen kuulee. ”Mä sanoin, että mä en halua syödä joka päivä makkaraa!” ”Jäätelöä, me halutaan jäätelöä, jäätelöäjäätelöäjäätelöä eiku mehujäätä!”, ”Sanonko mä sulle mihin sä voit sun idut työntää! Et ainakaan mun lautaselle!”

Ja koko ajan pitää olla liikkeessä. Lomaa on 4–5 viikkoa, joista puolet katoaa siihen, kun liikkuu edestakaisin pitkin Suomen kuoppaisia teitä. Onko kaikkien oikeasti pakko juuri kesäisin syntyä, mennä naimisiin, täyttää tasavuosia, syödä rapuja, päästä ripille, kuolla?

Ja sitten on tämä parisuhde. Miten se voikin olla näin vaikeaa? Kukaan ei ole koskaan tyytyväinen. Tässä oon kerrankin perheen kanssa laatuaikaa viettämässä, kännissä tosin, ja yksin veneessä keskellä järveä, mutta silti, ei kelpaa tämäkään, lapset haluavat ulkomaille ja puoliso on keksinyt, että se on kulttuuri-ihmisiä. 150 kilometrin päässä olisi näyttely huovutetuista oravista, sinne sen on kuulemma pakko päästä.

Kesä on pohjoisen maan vaikein vuodenaika. Siihen liittyvä vapauden lupaus ei sovi meille.

Talvisin puistot ja kadut ovat jo ennen aamuseitsemää täynnä ihmisiä, jotka juoksevat räntäsateessa ennen töihin menoaan pitääkseen kunnostaan huolta. Samoja ihmisiä näkee myöhemmin kiroilemassa ostoskeskusten parkkipaikalla, vapisemassa kylmästä leikkipuistoissa tai polkemassa iltamyöhällä kuntopyörää kuntosalilla.

Se on arkea. Ei siitä valiteta, ei sanota, että mun arkeni on yhtä helvettiä, miten mä jaksan kaiken tän.

Mutta kun arki loppuu ja loma alkaa, kaikki muuttuu vapautumisen sijasta vankilaksi. Mökkitöitä ei oteta hyötyliikuntana vaan työleirinä. Mielenterveys ja ihmissuhteet ovat säästä riippuvaisia. Alkoholia kuluu, jotta tuntuisi lomalta, ei arjelta.  Kolme vuodenaikaa perheen sisällä kukin on tehnyt omia asioitaan, nyt siitä tehdään ongelma.

Ehkä tähänkin voi suhtautua positiivisemmin. Kolme vuodenaikaa nielemme täällä tunteemme, matelemme apaattisina tehtävästä toiseen. Kesällä vihdoin vapaudumme ja huudamme toisillemme: Nyt riittää, mä en enää jaksa!

Ja siksi syksyllä jaksaa taas paremmin.