Kolumnit

Kirsi Pihan kirjallisuuskolumni: A = aika

Entä jos kirjojen lukemiseen käytetty aika luokin sitä lisää? Nopean kommunikaation ja 24/7 vilisevän maailman keskellä lukeminen on keidas, jonka avulla selviydytään, kirjoittaa Kirsi Piha.
9.1.2020 Teksti: Kirsi Piha

Lukemista ei ole ilman aikaa. Ajalla taas on harmillisesti monta muutakin ottajaa. Pitää käydä töissä, harrastaa liikuntaa, omistautua perheelle, nähdä ystäviä, auttaa tytärtä vakuutuskaavakkeiden täyttämisessä, tehdä hyvää, terveellistä ja mielellään vegaanista ruokaa, syödä sitä, pöyristyä Twitterissä, päivittää Instagram-statusta, harrastaa seksiä ja nukkua vähintään 8 tuntia, sillä Oura tukistaa vähemmästä. Jos jää odottelemaan lukemiseen sopivaa keskeytyksetöntä aikakeidasta, jäävät kirjat lukematta.

Helppoa ei tunnu olevan niilläkään, joilla on aikaa loputtomasti.

Kirjallisuudessa aika on joustava käsite. Sivuilla voi hyppiä menneeseen ja tulevaan ja sahata vaikka näiden väliä luoden eri perspektiivejä kertojan tai päähenkilön elämään. Aika tai ehkä ennemminkin ajan loppuminen on myös kestoaihe. Kirjassa All Men Are Mortal Simone de Beauvoir käsittelee aikaa kuolemattomuuden ja kuolevaisuuden näkökulmasta. Kuolevainen, tässä tapauksessa näyttelijätär Regina, haluaa jättää jäljen, saavuttaa sellaisen kuolemattomuuden, jossa muisto jää elämään. Mutta voiko sellaisesta perinnöstä olla varma? Tavattuaan Raimon Foscan, joka todella on kuolematon, hän tajuaa, että jos saa miehen rakastumaan itseensä, voi tämä tehdä Reginasta kuolemattoman pitämällä muistoa elossa ikuisuuden. Ongelma on siinä, että Fosca ei näe rakastumisessa mitään järkeä. Kaikki, joihin hän rakastuu, tai mikään mihin hän kiintyy, kuolee. Ja hän itse jatkaa olemistaan. Vuosisadoista toisiin. Kuolemattoman, ajattoman, näkökulmasta kaikki on ”sitä samaa”. Kuolevaisen näkökulmasta taas kaikki on uniikkia ja merkityksellistä. Rajaton aika tuottaa merkityksettömyyttä, ajan riittämättömyys pakottaa valintoihin, joiden kautta elämä tuntuu täydeltä, merkitykselliseltä.

Matt Haig on ehkä varastanut kirjansa Kuinka aika pysäytetään idean de Beauvoirilta, niin samankaltainen ajatus kirjassa on. 400 vuotta vanha, kuolematon päähenkilö Tom Hazard kokee elämän merkityksettömäksi. Historia toistaa itseään, valtiot kohkaavat rajojen kanssa, vaikka kansallisvaltiot tuntuvat typeriltä vuosisataisesta humaanista näkökulmasta katsottuna. ”It always happens. That’s the thing about future”, Hazard innottomasti toteaa tulevaisuudesta, jota me muut tuskin maltamme odottaa valaessamme uudenvuodentinaamme.

Kurt Vonnegutin kirjassa Ajanjäristys ihmiskunta hyppää vuonna 2001 vuoteen 1991 ja elää vuosikymmenen uudelleen täsmälleen samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Vapaata tahtoa valita ei ole, jokainen joutuu vain sivusta katsomaan, kuinka toistaa samoja virheitä uudelleen. Kirjan ensimmäinen pointti on tietysti se, että ihmiskunta tuhoaa itsensä (mikä saattaa tapahtua nopeammin kuin Vonnegut ajatteli) koska ei opi mistään mitään. Toisaalta Vonnegut muistuttaa meitä ajan haaskaamisesta. Kuinka monella meistä päivät seuraavat toisiaan samanlaisina? Mitään ei ehdi tehdä, vaikka haluaisi?

Mitä jos lukeminen on siihen ratkaisu?

Ehkä kyse ei olekaan ajasta vaan maltista keskittyä. Ja ehkä pysähtyminen keskittyneeseen lukemiseen saattaa luoda keskittymiskykyä muuhunkin. Entä jos kirjojen lukemiseen käytetty aika luokin sitä lisää? Nopean kommunikaation ja 24/7 vilisevän maailman keskellä lukeminen on keidas, jonka avulla selviydytään. Se laskee kierroksia ja luo toisenlaista rytmiä. Kirjallisuuden uusi nobelisti Peter Handke toteaa kirjassaan Suuri putous, että ”kärsimättömyys tuhoaa olemassaolon”. Ei siis aika sinänsä vaan läsnäolo tekee elämän. Lukeminen kasvattaa läsnäolon muskeleita ja lisää aikaa, väitän.

Kirjasuositukset:

Auster, Paul: Kaikki muut paitsi sietämätön ”koirakirja” Timbuktu. Austerilla on hienoa ihmiskuvaa.

Abramovic, Marina: Walk Through Walls. Niin rehellistä puhetta elämästä kuin voi kirjoittaa. Ahdistavaakin.

Ammaniti, Niccolo: Taivaan ja maan väliltä. The Times kirjoitti aikanaan, että lahjakkuus on italiaksi Ammaniti. Hirvittävä inhimillinen tarina.

Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo. Klassikko on aina klassikko. Tiesitkö muuten, että Austen oli Virginia Woolfin suosikkeja, ja jos tarkastelee Woolfin rytmiä, voi siinä havaita jotain samaakin.

Asimov, Isaac: The Gods Themselves. Ajatusten ilotulitusta, todella kiinnostava ja älykäs science fiction.

Kirsi Piha käsittelee kaikkea oleellista elämästä lukemisen ja kirjojen kautta.

Anna Kirsille palautetta: [email protected]

Lue myös

Suosittelemme