Laura Honkasalon kolumni: Elokuvat vilisevät tympeitä kliseitä, mutta tv-sarjoissa kaikki on toisin

Useimmiten leffoissa kerrotaan miehen tarina. Juoneen kuuluu, että naiset tepastelevat vähissä vaatteissa tai ilkosillaan, mutta miehet täysissä pukeissa. Onneksi tv-sarjoissa kaikki on toisin, kirjoittaa Laura Honkasalo kolumnissaan.

Nuori nainen muuttaa Lontooseen ja haluaa vain pitää hauskaa. Hän pestautuu herrasmiesten yökerhoon eksoottiseksi tanssijaksi ja tutustuu vanhempaan mieheen, joka tuntee kaikki, jopa sotaministerin. Hauskanpidolla on kuitenkin kova hinta.

Englantilainen tv-sarja Christine Keelerin tapaus on kiehtova. Christine Keelerin tarina kiehtoi minua jo teini-iässä. Miten 1950-luvun alun vanhoillisessa Britanniassa kasvanut tyttö pystyi aiheuttamaan poliittisen skandaalin, joka puhuttaa edelleen?

Sarjassa on uutta se, että se kertoo tutun tarinan pääosin naisnäkökulmasta. Sarjassa Christine Keeler on villikko, joka ei ymmärrä, että teoilla on seurauksia – tuttua teini-ikäisten äidille! Keeleriä esittävä Sophie Cookson on ihana. Cooksonin käsittelyssä kohukaunotar on ärsyttävä mutta herättää myös hoivavietin.

Sarja toi taas kerran mieleen, miksi en oikein jaksa innostua elokuvista. Useimmiten leffoissa kerrotaan miehen tarina. Leffoissa on usein raivostuttavia kliseitä: parikymppisen äiti näyttää yleensä lapsensa siskolta ja viisikymppisellä miehellä on aina kymmeniä vuosia nuorempi kumppani. Juoneen kuuluu, että naiset tepastelevat vähissä vaatteissa tai ilkosillaan, mutta miehet täysissä pukeissa.

Vaikea kuvitella, että maahanmuuttajataustainen teinityttö kelpaisi leffan pääosaan!

Televisiosarjoissa kaikki on toisin. Suosikkisarjassani The Alienist Dakota Fanning esittää näpsäkkää rikostutkijaa 1800-luvun New Yorkissa. Keelerin jälkeen listallani on koomikko Mindy Kalingin kynäilemä sarja Never Have I Ever, joka kertoo intialaisen siirtolaisperheen teinitytöstä yhdysvaltalaisella esikaupunkialueella. Vaikea kuvitella, että maahanmuuttajataustainen teinityttö kelpaisi leffan pääosaan!

Teini-ikäisenä rakastin vanhoja Hollywood-elokuvia. Eräs suosikkini oli Käärmeenpesä (1948), jossa upea Olivia de Havilland esittää hullua naista. Katsottuani elokuvan lukemattomia kertoja tajusin, että vaikka leffa on kertovinaan naisen tarinan, tarinan sisässä miespuolinen psykiatri kertoo de Havillandin esittämälle Virginialle, millainen tämä on ja mistä tämän ongelmat johtuvat. Nainen ei siis omista omaa tarinaansa. Plääh!

Tuohon aikaan, 1980-luvulla, valtaosa kotimaisista elokuvista tuntui vastenmielisiltä. Eräässä elokuvassa rähjäinen luovan kirjoittamisen opettaja pyrki teini-ikäisten opiskelijoiden hameen alle. Toisessa nuori poika pääsi kokeneen vanhemman naisen käsittelyyn. Eräässä leffassa keski-ikäinen miespäähenkilö etsi itseään esimerksi Pohjoisesplanadin pahamaineisesta pornoleffateatterista. Yäk.

Miesohjaajien elokuvissa oli outo naiskuva. Teatterikorkeasta repäistiin joku hehkeä tyttönen, jota leffan keski-ikäinen miespäähenkilö tavoitteli. Teininä tuntui, että sedät toteuttivat elokuvissaan omia fantasioitaan. Sama tosin näkyi yhdysvaltalaisissa elokuvissa, puitteet vain olivat hulppeammat.

Kirjoissa sen sijaan naisten ja vähemmistöjen kokemus pääsi esille. 13-vuotiaana yksi suosikkikirjojani oli Alice Walkerin romaani Meridian, joka kertoo raadollisesti mustaihoisten ihmisoikeustaistelusta. Elokuvissa sellaisia aiheita ei 1980-luvulla kuvattu. Samoihin aikoihin ilmestyi suomeksi Gloria Naylorin romaani Brewster Placen naiset, joka kertoi slummissa asuvista mustaihoisista naisista. Jamaica Kincaidin romaanin Katoava paratiisi myötä pääsin eläytymään tytön elämään Antiguan saarella. Rakastin kirjaa.

Elokuvien saralla kolonialismin perinnön tulkiksi kelpasi vain Gandhi.

Ei Yhdysvallat voi omia tekijänoikeuksia maailmanhistoriaan, ajattelin 18-vuotiaana.

Kriitikkojen ylistämät leffat eivät kiinnostaneet. Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. oli minusta typerä, olinhan lukenut lapsuudessani itäsaksalaisia lastenkirjoja Vietnamin lasten hädästä. Oliver Stonen Syntynyt 4. heinäkuuta, joka kertoi Vietnamin sodan veteraanista, pääosassa Tom Cruise, tuntui yhtä tyhmältä. Ei Yhdysvallat voi omia tekijänoikeuksia maailmanhistoriaan, ajattelin 18-vuotiaana. Sen sijaan tv-sarja China Beach toi Vietnamin sodan lähelle. Se kertoi sairaanhoitajista kenttäsairaalassa.

Viime talvena lähdin ystävän seuraksi elokuviin, kun hän halusi nähdä Helene Schjerfbeckistä kertovan elokuvan. Lähdin leffaseuraksi epäilevällä asenteella, mutta elokuva olikin tosi hyvä. Lokakuussa tulee ensi-iltaan Tove Janssonista kertova elokuva. Se kiinnostaa kovasti!