Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Kun ei halua olla vanha kääkkä, mutta ei myöskään epätoivoisesti ikinuori

Lehtihaastatteluissa ikäiseni naiset kertovat, että ovat viimein sinut itsensä kanssa eivätkä enää piittaa siitä, mitä muut ajattelevat. En ole ollenkaan sinut itseni kanssa, tietyt omat piirteet ärsyttävät, haluaisin olla monissa asioissa parempi, möläyttelen tyhmiä juttuja aivan kuten nuorenakin ja välillä mietin, mitä oikein elämältä haluan, kirjoittaa Laura Honkasalo.
24.10.2019 Teksti: Laura Honkasalo

Täytin lokakuussa 49 vuotta. Eräässä vanhassa romaanissa oli rouva, joka juhli vuodesta toiseen 49. syntymäpäivää. Olen alkanut ymmärtää häntä. Jo nyt joudun usein tilanteisiin, joissa minut sivuutetaan. Kansanviisauden mukaan keski-ikäiset naiset ovat miehille näkymättömiä, mutta sama pätee naisiinkin. Kutsuilla ei viitsitä aloittaa keskustelua ikälopun kanssa, ja töihin valitaan nuori nainen, vaikka valitsija olisi itse keski-ikäinen nainen.

Myös miehet muuttuvat iän myötä näkymättömiksi. Eläköityneillä kansalaisilla on hurjasti oman alan asiantuntemusta, mutta heiltä ei kysytä mitään. Kahdeksankymppinen mies, joka oli aikanaan oman alansa guru, valitti minulle, että nuorten mielestä 1950- ja 60-luvulla ei tehty mitään tärkeää, miksi siis kysellä, mitä eläkeläiset ovat työuransa varrella oppineet?

Nuorena minusta oli typerää, että filmitähdet vähensivät iästään kymmenen vuotta. Ajattelin, että se johtui rypyistä, mutta nykyään vuosien saksiminen pois tuntuu monimutkaisemmalta ilmiöltä. Nuorena oma ikä ja elämäntilanne olivat kytköksissä toisiinsa, mutta keski-iässä niin ei enää ole. Usein minusta tuntuu, etten ole aikuinen ollenkaan. Vanhempainilloissa tuntuu, että muut ovat oikeita aikuisia ja itse olen ikuinen päiväkotilainen. Usein tunnen itseni kolmivuotiaaksi: maailma on liian suuri ja monimutkainen, asiat päätetään puolestani ja portaat ovat liian korkeita.

Ainakaan en ole viisas ja seestynyt keski-ikäinen. Lehtihaastatteluissa ikäiseni naiset kertovat, että ovat viimein sinut itsensä kanssa eivätkä enää piittaa siitä, mitä muut ajattelevat. En ole ollenkaan sinut itseni kanssa, tietyt omat piirteet ärsyttävät, haluaisin olla monissa asioissa parempi, möläyttelen tyhmiä juttuja aivan kuten nuorenakin ja välillä mietin, mitä oikein elämältä haluan. Välitän tosi paljon siitä, mitä muut ajattelevat. En halua, että minua pidetään vanhana kääkkänä, mutta en halua olla epätoivoisesti ikinuorikaan.

Ikään liittyvää hämmennystäni lisää se, että ensimmäinen vauvani on jo lähtökuopissa. Hänhän syntyi kymmenen minuuttia sitten! En kykene hahmottamaan ajan kulumista. Kun valvoin kiukkuisen vauvan kanssa, jokainen minuutti oli sadan vuoden pituinen. Silti koko lapsuusaika on yhtäkkiä hurahtanut ohi.

Iän karttuessa minua on alkanut ahdistaa median tarjoilema kuva varttuneista naisista. Brittinäyttelijä Helen Mirreniä tarjotaan esikuvaksi, ja hän onkin ihastuttavan kaunis ja eloisa. Mirren liehuu upeissa luomuksissa milloin missäkin punaisella matolla ja tekee täyttä häkää töitä näyttelijänä, vaikka on 74-vuotias.

Mirren on aina ollut karismaattinen, säteilevä kaunotar, onko siis ihme, että karismaa piisaa vielä seitsemänkymppisenä? Turvautumista esteettiseen kirurgiaan tähti ei ole myöntänyt eikä kieltänyt. Toinen kypsä kaunotar, Jane Fonda, 81, on kertonut käyneensä kauneusleikkauksissa.

Esteettisessä kirurgiassa ei ole mitään väärää – paitsi hinta. Välillä pelkään, että siinä vaiheessa kun olen itse kahdeksankymppinen, naamasta näkee, kenellä on varaa kasvojenkohotukseen. Vähemmän vauraat mummelit saavat tyytyä luomunaamaan.

Näyttelijälle ulkonäkö on tietysti työväline ja kilpailuvaltti, mutta myös kirjailijoihin kohdistuvat ulkonäköpaineet ovat lisääntyneet. Kirjailija ei saisi enää olla homssuinen mörökölli, eikä mieluiten vanhakaan. Nuori, kaunis naiskirjailija on tuote, jonka media haluaa, ja kun kirjailija saa huomiota, kirjakin ehkä huomataan. Kun ikää karttuu, teksti saa toivottavasti syvyyttä, mutta varttunut kirjailija ei saa samaa huomiota kuin nuori ja raikas.

Ikä on tuonut omaan kirjoittamiseeni erikoisia paineita. Romaanin kirjoittaminen on hidasta hommaa, ja murehdin jo sitä, etten ehdi kirjoittaa tarpeeksi montaa kirjaa!

Ikä ei ole vain numero, se tuo mukanaan elämänkokemusta, ja elämänkokemus on kaunokirjallisuuden kirjoittajalle tärkeää. Samalla kun elämänkokemusta karttuu, jäljellä olevat vuodet vähenevät. Taidemaalari Paul Cezanne on sanonut: ”Olen edistynyt hieman. Mutta miksi näin myöhään ja näin tuskallisesti?”

Miksi pitää opetella koko elämän ajan, ennen kuin oppii kirjoittamaan? Tai elämään.

Lue myös

Suosittelemme