Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Kaipaan parisuhteesta yhteistä sisäpiirin huumoria

21.12.2017 Teksti: Laura Honkasalo

Majatalo Marrakechissa on ihana. Kauniita kaakeleita, mosaiikkia ja kiemuraisia takorautakaiteita. Aamiainen tarjoillaan kattoterassilla, missä kukat kukkivat ja linnut livertävät. Olen ensimmäistä kertaa elämässä aurinkoisessa paikassa kesken mustimman marraskuun. Valo, vehreys ja linnunlaulu piristävät heti. Puhumattakaan letuista aamiaisella!

Eniten kuitenkin piristää hyvän ystäväni seura. Kuudessa vuodessa olen tottunut elämään kolmistaan lasteni kanssa, mutta en koskaan totu siihen, ettei arjessa ole ketään aikuista, jonka kanssa jutella. Teen töitä yksin, ja illat vietän lasten kanssa. Saattaa kulua päiväkausia niin, etten juttele aikuisten kanssa muualla kuin somessa. Vaikka minulla on työhuone kirjailijatalossa, en tapaa kollegoita. Kirjailijat tapaavat puurtaa hiljaa itsekseen.

Kaipaan kumppanin kanssa asumisesta eniten sitä, että saa pölöttää. Että joku kysyy, miten päivä meni, että voi kertoa ärsyttävästä tyypistä ratikassa. Voi keskustella lukemistaan kirjoista, oppimistaan asioista ja tv-sarjoista.

Kun asuu rakastetun kanssa, voi jutella mistä vain koska vain. Sinkun ei tule soiteltua ystäville siksi, että sattui ostamaan surkeaa vessapaperia.

Kun elää ilman aikuisseuraa, huomaa, miten tärkeää joutavanpäiväinen hölpötyskin on. Facebook ei aja samaa asiaa, oikea jutteleminen on erilaista. Olemme sosiaalisia olentoja, tarvitsemme myös toisen ihmisen energiaa, lämpöä, eleitä ja ilmeitä.

Olen aina keskustellut paljon lasteni kanssa, mutta heidän kanssaan ei voi puhua kaikesta. Vanhempien murheet eivät kuulu lapsille, ja murrosikäisiä ei kumma kyllä kiinnosta loputtomiin jutella oman äidin kanssa. Välillä nuorison huomiosta joutuu taistelemaan pelien, laitteiden ja Netflixin kanssa.

Kun lapset olivat pieniä, yksinäisyys tuntui välillä kolkolta. Viikonloppuisin ja pyhinä perheet käpertyivät omiin oloihinsa – kokonainen viikonloppu kolmistaan 5- ja 7-vuotiaiden kanssa tuntui välillä loputtoman pitkältä.

Eräs ystäväni kertoi, että kun hän oli taaperon yksinhuoltaja, tuttu perhe kutsui hänet usein lapsineen viikonloppuisin syömään ja saunomaan, jopa yökylään. Se oli yksinäiselle yksinhuoltajalle pelastus.

Itse olen onneksi ollut lapsineni aina tervetullut vanhempieni luo. Yhdessä syöminen ja hyvät illalliskeskustelut ovat luksusta.

Matkatoverini Marokossa on mitä parhainta seuraa. Koska olemme tunteneet parikymppisestä, olemme mielikuvissani lapsuudenkavereita. Kakarahan sitä silloin vielä oli!

Meitä kiinnostavat samanlaiset asiat, esimerkiksi historia ja brittikulttuuri. Ystäväni historiaharrastus on laajempaa kuin minun, opin paljon uutta. En ole aiemmin ollut muslimimaassa mutta ystäväni on.

Me myös nauramme samoille asioille. Nauramme kippurassa yhteisille muistoille. Nuorena matkustimme kengännauhabudjetilla ja karseimmat retkeilymajat ovat jääneet ikuisesti mieleen.

Kaipaankin parisuhteesta myös yhteistä sisäpiirin huumoria. Monilla pariskunnilla on kahdenkeskisiä juttuja, jotka naurattavat aina vain. Ulkopuoliset eivät tajuaisi juttujen hauskuutta, vaikka heille selittäisi.

On parasta, kun toinen ymmärtää puolesta sanasta, mistä on kyse, ja alkaa nauraa. Yhdessä nauramistakaan ei voi kokea Facebookissa. Ystävän tai rakkaan kanssa nauraminen luo erityisen turvallisuuden tunteen. (Outoa kyllä, lasteni mielestä minulla on pöhkö huumorintaju!)

Olemme ystäväni kanssa matkalla viikon. Päivä päivältä oloni kevenee. Aurinko, lämpö, jutteleminen ja Marrakechin värikylläisyys piristävät. Tulee puhuttua monista asioista, joita olen miettinyt kuukausikaupalla oman pääni sisällä. Se huojentaa.

Olemme tunteneet niin pitkään, ettei tarvitse hermoilla, tekeekö oudon vaikutelman (ystävänihän tietää jo tasan tarkkaan, miten outo olen!). Voi pulputtaa kaiken, mitä mieleen juolahtaa.

Kotiin palattua mietin, miten onnekas olen, kun minulla on nuoruudenystäviä, jotka hyväksyvät minut sellaisenaan, outona ja pöljänä. Kaikilla ei ole sellaisia ystäviä. Monilla ei ole nurkissaan edes teinejä, joiden kanssa jutella.

On ihmisiä, jotka ovat aivan yksin, kuukaudesta toiseen. Ymmärrän, miten siunattu olen, vaikka olo on välillä yksinäinen.

Kommentit (1)

Tämä oli todella hyvä kirjoitus! Kolahti kovaa. Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, 34-vuotias avoliitossa elävä nainen. Mulla on mies kenen kanssa juuri on noita omia juttuja, sisäpiirin lempinimetkin. Mies on verbaalisesti lahjakas ja sen juttuja on hauska kuunnella. Miten monta kertaa se sanookaan jotain hauskaa ja muistan taas miksi se on minulle juuri oikeanlainen ihminen :). Jokainen tarvitsee kumppanin kenellä on hyvä huumorintaju, ja juuri niin, että huumori menee yksiin. Kommentit facebookista myös niin totta! Minä tarvitsen sitä että kohtaan ihmisen oikeasti tosielämässä. Kerran vuodessa jouluna muistelu vuoden ainoimpiin kuuluvana kertana ei lämmitä, kun ei kohdata oikeasti kasvotusten. Ilmankos ahdistun facebookista.




5



1

Tämä oli todella hyvä kirjoitus! Kolahti kovaa. Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, 34-vuotias avoliitossa elävä nainen. Mulla on mies kenen kanssa juuri on noita omia juttuja, sisäpiirin lempinimetkin. Mies on verbaalisesti lahjakas ja sen juttuja on hauska kuunnella. Miten monta kertaa se sanookaan jotain hauskaa ja muistan taas miksi se on minulle juuri oikeanlainen ihminen :). Jokainen tarvitsee kumppanin kenellä on hyvä huumorintaju, ja juuri niin, että huumori menee yksiin. Kommentit facebookista myös niin totta! Minä tarvitsen sitä että kohtaan ihmisen oikeasti tosielämässä. Kerran vuodessa jouluna muistelu vuoden ainoimpiin kuuluvana kertana ei lämmitä, kun ei kohdata oikeasti kasvotusten. Ilmankos ahdistun facebookista.




5



1

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *