Kolumnit

Leeni Peltosen kolumni: Minä määrään – kunnes toisin määrätään

Täysi-ikäisellä ihmisellä on aina oikeus määrätä omista asioistaan. Periaate on selvä ja kaunis, mutta elävässä elämässä on silti tilanteita, joissa oikeutta joudutaan tulkitsemaan, kirjoittaa Leeni Peltonen.
5.12.2018 Teksti: Leeni Peltonen

Kun kasvoin ulos lapsuudesta 1970-luvulla, saatoin alkaa käyttäytyä kuin aikuinen ja sain oman sekkivihon. Silloin ei näet ollut pankki- tai luottokortteja. Sekkivihosta repäistiin yksi sekki, jolla saattoi ”kirjoittaa” käteistä. Jostain kumman syystä sekkiin kirjoitettavaa summaa edelsi sanamuoto: ”minä määrään”.

Sekkivihko sai minut tuntemaan itseni todella aikuiseksi. Muistan vieläkin, miltä vihon keinonahkainen kotelo tuntui. Ja nuo maagiset sanat: minä määrään.

Tämä palaa aina mieleeni, kun puhutaan itsemääräämisoikeudesta. Siinä ei todellakaan ole kyse sekkivihosta. Mutta loppujen lopuksi puhutaan kuitenkin samasta asiasta eli yksilön oikeuksista.

Itsemääräämisoikeudesta säädetään monissa laeissa, esimerkiksi laissa potilaan asemasta ja oikeuksista. Tämä laki tulee hyvin lähelle jokaista kansalaista, joko omassa tai läheisen arjessa.

Täysi-ikäisellä ihmisellä on aina oikeus määrätä omista asioistaan. Jokainen päättää itse esimerkiksi siitä, suostuuko hoitoon vai kieltäytyykö siitä. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain, jos potilas on tahdosta riippumattomassa hoidossa.

Periaate on selvä ja kaunis, mutta elävässä elämässä on silti tilanteita, joissa oikeutta joudutaan tulkitsemaan. Keskustelua on herättänyt esimerkiksi muistisairaiden ihmisten itsemääräämisoikeus. Tekeillä oleva asiakas- ja potilaslaki on juuttunut STM:n käytäville. Sitä kaivattaisiin määrittelemään tarkemmin, mikä on oikein ja väärin.

Minulla on vaikeasti kehitysvammainen veli, joka on viettänyt lähes koko elämänsä hoitolaitoksessa. Olen 1960-luvulta alkaen vieraillut hänen luonaan useissa laitoksissa. En vieläkään pysty muistelemaan noita käyntejä ilman syvää ahdistusta: niin karmealla tavalla kehitysvammaisia tuolloin vuosikymmeniä sitten kohdeltiin. Pakkopaita ei ollut silloin mikään vitsi vaan arkinen käyttöesine.

Onneksi nykyiset ryhmäkodit, jollaisessa veljenikin nyt asuu, ovat aivan eri planeetalta kuin nuo laitokset. Tapa kohdella vammaisia on muuttunut monin tavoin, ja osaksi varmasti juuri itsemääräämisoikeuden määrittelyn ja toisaalta kehitysvammaisten erityishuoltoa koskevan lain ansiosta. Myös vajaakuntoisella ihmisellä on oikeus määrätä niistä asioista, joihin hänen käsityskykynsä riittää.

Monien potilas- ja vammaisryhmien kohdalla on jatkuvasti tärkeää miettiä, miten itsemääräämisoikeus ja rajoittavat toimenpiteet sopivat yhteen. Nuo toimenpiteet ovat esimerkiksi pakottamista, estämistä ja vapauden rajoittamista. On oikein ja inhimillistä, että ei pakoteta syömään tai sidota sänkyyn – tästä on helppo olla samaa mieltä.

Paljon vaikeampaa on tunnistaa oikea ja väärä tilanteissa, joissa on kyse vaikkapa hygieniasta, potilaan omasta turvallisuudesta tai sairauden hoidosta. Valviran ohjeiden mukaan potilaalla on oikeus tehdä myös sellaisia päätöksiä, jotka voivat vahingoittaa hänen terveyttään tai henkeään. Tätä omaisten voi olla vaikeaa ymmärtää.

Omaiset ja hoitajat joutuvat puntaroimaan näitä vaikeita kysymyksiä päivittäin. Entä jos muistisairas kieltäytyy syömästä ruokaa tai ottamasta lääkkeitään? Entä jos hän vahingoittaa itseään? Entä jos potilas loukkaa itsensä pudotessaan sängystä? Jos rajoittamisen kieltoon suhtaudutaan pilkuntarkasti, onko vaarana potilaan heitteillejättö?

Kun kaikki menee hyvin, näistä asioista sovitaan tilannekohtaisesti, potilasta itseään kuunnellen. Etsitään hyvä ratkaisu, jossa käytännöllisyys ja itsemääräämisoikeus toteutuvat. Palkataan lisää henkilökuntaa antamaan hyvää hoivaa ja huolehtimaan turvallisuudesta. Pidetään kädestä ja silitetään sen sijaan, että rauhoitetaan lääkkeillä tai voimakeinoilla.

Pakkopaitoihin ja pakkosyöttämiseen ei onneksi ole paluuta. Mutta arkielämässä hoitajat ja omaiset joutuvat keksimään ratkaisuja todella vaikeisiin tilanteisiin. Tietäen henkilökunnan vähyyden ja työn kiireisyyden en rehellisesti sanottuna voi kuin ihmetellä, miten he kaikesta selviävät.

Tämä on viimeinen kolumnini Annassa. Kiitos kuluneista vuosista ja jokaisesta saamastani palautteesta!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *