Kolumnit

Marianna Stolbown kolumni: Tärkeintä on kumppanin suoma tila ja turva, ei passissa lukeva maa

Ulkopuoliset tulkitsevat monikulttuuristen perheiden tapahtumat toisen maan ”kulttuurin” perusteella. Me monikulttuurista arkitodellisuutta elävät tiedämme kuitenkin, että meillä kiistellään hyvin samoista asioista kuin muillakin, kirjoittaa Marianna Stolbow.
10.1.2019 Teksti: Marianna Stolbow

Meillä on tapana tuupata ihmiset nopealla, pariin lauseeseen perustuvalla päätelmällä johonkin lokeroon. Jos kaveri kertoo, että ero on tullut ulkomaalaisesta miehestä tai että vaimo oli löytynyt Aasiasta tai itärajan takaa, meillä on jo valmis rakennelma päässämme ja vankka käsitys siitä, kuinka kaikki meni. Mielikuvan synnyttämiseen on mennyt muutama sekunti, sillä me globaalin ajan aikuiset vilisemme ennakkoasenteita ja varmuuksia siitä, kuka kukin on.

Itse en tietoisesti hakenut itselleni minkään maalaista kumppania. Ensimmäiseksi puolisoksi valikoitui opiskelukaveri, toiseksi työkaveri. Aika tavallinen tarina siis. Mutta koska lähdin lukion jälkeen ulkomaiseen yliopistoon ja sittemmin siirryin ulkomaille töihin, kummallakaan puolisoistani ei koskaan ole ollut Suomen passia. Elimme vaihdellen eri maissa. Tämä saattaa äkkiseltään vaikuttaa värikkäältä, jopa eksoottiselta, mutta arki on arkea kaikkialla: Lasten kanssa valvotaan yöt ensin, kun he ovat pieniä, ja sitten, kun he ovat isoja. Vaippoja vaihdetaan ja kaupassa käydään, vaikka ympärillä hehkuisivat mitkä maisemat.

Koen myös ihmisten väliset eroavaisuudet pieninä pintaraapaisuina, kun taas syvä ydin on samankaltainen kaikkialla. Kaikki me haluamme kosketusta, kunnioitusta ja kuulluksi tulemista. Ihan sama, mikä passi takataskusta löytyy. Siksi keskityn myös työssäni parisuhdekouluttajana ihmisyyttä yhdistävien asioiden bongailuun, en poikkeavuuksien metsästykseen tai erojen alleviivaukseen.

Ulkopuoliset tulkitsevat monikulttuuristen perheiden tapahtumat toisen maan ”kulttuurin” perusteella. Me monikulttuurista arkitodellisuutta elävät tiedämme kuitenkin, että meillä kiistellään hyvin samoista asioista kuin muillakin – ja muutamista muista, jotka tulevat parisuhteisiimme kulttuurisena lisämausteena. Kun jokainen kaipaa kosketusta, kunnioitusta ja kuulluksi tulemista, kulttuurinen lisämauste syntyy siitä, mitä kosketus, kunnioitus ja ennen muuta kuulluksi tuleminen itse kullekin tarkoittaa.

Kokemuksemme parisuhteista vaikuttavat siihen, minkälaisiksi kumppaneiksi kasvamme. Savolaisperheen poika on saattanut saada hienon mallin vanhemmiltaan. Ehkä heillä puhuttiin kauniisti puolisolle ja puhallettiin yhteen hiileen, kosketettiin ohi kulkiessa. Tai sitten ei. Etelän tai pohjoisen kasvatilla voi olla pelkkiä dramaattisia avioeroja ympärillään. Ehkei hänellä ole minkäänlaista muistoa puolisoiden välisestä rakkaudellisesta katseesta ja kunnioittavasta puheesta perheessä. Tai sitten hän onkin saanut ravita itseään aamusta iltaan lempeä ja lämpöä tihkuvassa kodissa. Sellaisen perheen keskellä, jossa kunnioitettiin niin lapsia kuin kumppaneitakin.

Jokainen on jostain tarinasta kotoisin. Siksi jokainen kantaa kasvuympäristönsä suhteisiin mutta etsii lopulta aina samaa. Tarvitsemme turvaa sekä kokemusta olla arvostettuja, rakastettuja ja aikuisena myös haluttuja. Turvattomuuden tunne puolestaan synnyttää eripuraa.

Se mikä itse kussakin herättää tuon turvattomuuden tunteen, perustuu jokaisen omaan tarinaan. Tarinaamme vaikuttaa tietenkin myös ympäristö, jossa kasvoimme. Mutta eksoottisinkaan kasvumaa ei muuta perusasetelmaa. Tärkeintä on kumppanin suoma tila ja turva.

Siksi olemme kaikki lopulta aina saman aiheen äärellä: Päätän jäädä tähän, tämän ihmisen rinnalle, koska hänen kanssaan minulla ei ole mitään hätää. En piittaa hänen iästään, sukupuolestaan, etnisestä taustastaan. Arjessa unohtuukin autuaasti lähtömaa ja sen vaikutus, joka ulottuu vain pintakerroksiin. En siis juuri koskaan muista, että perheessämme vallitsee kahden kulttuurin rinnakkaiselo koko ajan. Olen kiinnostuneempi siitä, mitä minulta odotetaan tai vaaditaan eli onko tässä suhteessa mahdollista elää omana itsenä, itseni näköistä arkea.

Joskus arki on kuitenkin paljastanut sävyeroja. Olen ilokseni nähnyt ja oppinut toisenlaisen alkoholikulttuurin. Sellaisen, jossa alkoholi on aina ruokajuoma, ei janojuoma. Se tarkoittaa, että kun ruoka on syöty, lasi jää pöydälle. Näen myös, kuinka tärkeä asia koko perheen yhteinen ruokailu päivittäin on, ja siitä olen pelkästään nauttinut. Samoin siitä, että ruoan laadulla on aina väliä. Kasvoin itsekin perheessä, jossa arkiruoka oli poikkeuksetta hyvää, eli mietittyä ja valmistettua.

On kuitenkin hetkiä, joina kumppanin vieras kasvuympäristö nostaa päätään ja muistuttaa siitä, ettemme todellakaan ole varttuneet samassa maassa. Näin kävi silloin, kun mieheni ojensi tuttua perinteistä pastillirasiaa ja kysyi: Otatko Gifua?

Anna Mariannalle palautetta: mstolbow@liberamente.fi

Kommentit (1)

Oliko tuohonkin pakko lisätä toi opettavainen esimerkki siitä, kuinka me juomme liikaa alkoholia?

Ei sit sattunut oleen laittaa mitään negatiivista esimerkkiä niistä muista kulttuureista? Sisun väärin lukemista ei lasketa…

Oliko tuohonkin pakko lisätä toi opettavainen esimerkki siitä, kuinka me juomme liikaa alkoholia?

Ei sit sattunut oleen laittaa mitään negatiivista esimerkkiä niistä muista kulttuureista? Sisun väärin lukemista ei lasketa…

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *