Marianna Stolbowin kolumni: Ensitapaamisella esiinnymme ihanana tutustumisversiona, ja siitä nousee myöhemmin pettymys: ”Miksi susta on tullut tollanen?”

Meillä kaikilla on tapana tarjota parasta silloin kun näyttää, että nenän edessäkin on herkkua tarjolla. Tutustumisversiollamme on yksi puute ylitse muiden: se ei pidä tarpeeksi huolta omista tarpeistamme, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Jos joku asentaisi piilokameran kuvaamaan hetkeä, jolloin tapasimme kumppanimme, näkisimme jo ennakkoon, minkälaisia miinoja asettelemme alkumetreillä suhteen tielle. On aivan sama, onko kyseessä yhteen kumppaniin rajoittuva heterosuhde vai olemmeko ihastuksen kanssa samaa sukupuolta. Vaikka suhteemme olisi alusta saakka suljettu, sopivasti avoin tai jopa yhteisellä sopimuksella levällään joka suuntaan, yksi perusasia pitää: olemme suhteiden alussa aina liikkeellä demoversioina. Mitä enemmän vetoa, sitä kovemmaksi yltyy halumme hurmata ja sitä varmemmin demoversio otetaan käyttöön.

Venytkö ensitreffeillä akrobaattiseksi supersuorittajaksi, jonka ahkeruus hengästyttää eikä virta vaikuta katkeavan koskaan? Ehdotatko toisille treffeille paikkaa ennen kuin toinen ehtii edes ajatella moista? Osoitatko kaikin keinoin, että vastuunkantosi on sellaista luokkaa, ettet kaadu kenenkään riesaksi? Riskinä on, että otat virkaintoisena vahingossa vastuun niin arjesta kuin asunnonetsinnästä, arkiruuasta, parisuhdeviikonloppujen järjestämisistä sekä kaikesta siitä, mitä toivoisit toiselta muttet koskaan saa. Demoversiosi näet vetää puoleensa lähinnä huoletonta arkea tavoittelevia ahkeran kumppanin etsijöitä.

”Empatia on eri asia kuin 24/7 henkilökohtaiseksi avustajaksi asettuminen.”

Vai asetitko alusta saakka pääsi terapeuttisesti kallelleen ja kuuntelit ensiviikon aikana kumppanisi kaikki huolet? Silitätkö murheellista myötäkarvaan ja toistat tuntikaupalla, kuinka epäreiluja exiä hänellä on ollut, kuinka törkeää käytöstä tämä on saanut osakseen korostaen samalla, että sinä et voisi koskaan toimia noin? Empatia on eri asia kuin 24/7 henkilökohtaiseksi avustajaksi asettuminen. Se, joka alituisen ymmärtäjän ja hoitajan haluaa, odottaa myös saavansa hoivaa sekä elämänmittaista empatiaa, teki hän itse mitä tahansa.

Avuntarve evätään usein siltä, joka on astellut suhteeseen aikaansaavana pärjääjänä tai väsymättömänä ymmärtäjänä ja kuuntelijana.

”Onko tärkein tehtäväsi kumppanin onni?”

Kuulutko sittenkin niihin, jotka ennakoivat kumppanin tarpeet ennen kuin tämä edes ehtii itse niitä ajatella? Saat toisen silmät syttymään, kun lyöt ratkaisut ja ehdotukset pöytään ennen kuin toinen edes älyää moista toivoa. Wow! Siinä menevät jalat alta. Eipä ole toinen villeimmissä unelmissaankaan toivonut, että joku aistisi noin taitavasti ja tietäisi sanomattakin, mitä hän tahtoo. Veitsi uppoaa voihin, kemiat kohtaavat ja ympäristökin ihmettelee: Kuinka olette voineet koskaan elää ilman toisianne! Myytkö itsesi miellyttävän ilmapiirin ylläpitäjänä eli onko tärkein tehtäväsi kumppanin onni?

Jotkut meistä avaavat tarinan turvaksi ja yhteiseksi taikamatoksi vahvat siivet, joilla lennättävät pariskunnan molemmat osapuolet korkealle heti kättelyssä. Tosin yksin ja omilla voimillaan. Joillakin on niin kantavat siivet, että kumpikin saa siitä lentovauhdin yhteiselle matkalle. Kumppanin ei tarvitse tehdä mitään. Kunhan astuu kyytiin. Sinulla on lentosuunta jo päätetty.

Meillä kaikilla on tapana tarjota parasta silloin kun näyttää, että nenän edessäkin on herkkua tarjolla. Mutta mitä enemmän trimmaamme demoversiotamme, sitä vähemmän toimimme omana itsenämme ja sitä vähemmän meille siunaantuu jatkossa liikkumatilaa, mahdollisuutta muutokseen. Sitä me kuitenkin suhteissa tarvitsemme. Etenkin, jos demoversio alussa jaksoi kaiken, ennen pitkää tilanteen on muututtava. Demoversion hylkääminen ja oman arkiversion esittely herättää kuitenkin kumppanissa pettymystä ja siitä nousee suuttumus: Miksi susta on tullut tollanen?

”Alati hymyilevän olo käy ennen pitkää tukalaksi.”

Siksi tutustumisversiollamme on yksi puute ylitse muiden: se ei pidä tarpeeksi huolta omista tarpeistamme. Tämä puolestaan aiheuttaa ajan kuluessa väsymystä, tyytymättömyyttä ja tunnetta siitä, ettei toinen anna meidän olla oma itsemme. Kannattaisi kuitenkin jo alun perin astella suhteeseen ihan omana itsenä. Näin silläkin uhalla, että jotkut suhteet jäävät silloin alkamatta. Kuitenkin alati hymyilevän olo käy ennen pitkää tukalaksi. Kaiken jaksavakin väsyy ja tarvitsee apua jatkossa. Ja se, joka alussa kaiken keksii, ei jaksa toimia suhteen seremoniamestarina lopun ikää.