Kolumnit

Minna Kuukan kolumni: Kesä huusi joka väliin ”Lähde ulos ja elä!”, mutta onneksi tuli syksy

Heinäkuun lapsena olen vuosittain seurannut kesän loittonemista muutosvastarintaisena. Arvannut, että murehdin. Vaan en enää, Minna Kuukka kirjoittaa.
Teksti: Minna Kuukka

Vilu väräyttää parvekekahveja juodessa. Kukkalaatikon petuniat ovat vaihtuneet syklaameihin, joissa jähmeä mehiläinen vielä jaksaa pörrätä. Pimeä tulee ennen iltayhdeksää.

Kesä on mennyt. Ohi tältä vuodelta.

Heinäkuun lapsena olen vuosittain seurannut kesän loittonemista muutosvastarintaisena. Arvannut, että murehdin.

Vaan en enää. Kohtaan tapahtuvan tyynenä, vailla vastustusta ja mielikuvaharjoittelen tulevat ajat. Piirrän itselleni tämän kuvan valmiiksi: syyskuun aamu oven takana on valoton ja hiljainen. Varhaiset linnut eivät enää laula.

Se on myös raikas. Syvä hengenveto hulauttaa keuhkot ja pään kerralla täyteen uutta päivää. Ajatus kirkastuu, sydän lyö tiheämmin. Taivaanrannassa on hento juova sinertävää.

”Alkaneella syksyllä on myös pumpulinen olemus.”

Sumu pelmahtaa syyskuussa pulleana peittona kaupungin päälle. Ei enää teräviä reunoja eikä kovaa valoa. Kadunkulkijoita satumaisemassa ja pörröisiä patsaita. Alkaneella syksyllä on myös pumpulinen olemus. Epätarkka vuodenaika. Kaunista.

Kotona lasipöydällä on pölyä, mutta sitä ei hämärässä huomaa. Syksy on armollinen.

Kesä huutaa joka väliin: ’Nauti nyt, lähde ulos, asetu aurinkoon, mene mökille! Tai terassille! Elä!’ Syksy huokaa hiljaa: ’Anna olla, jää kotiin, istu alas. Odota, että sade loppuu. Ei nyt.’

Illan tullen aurinko painuu kadun päähän, sinne missä telakan nosturi odottaa kevättä ja uusia laivanaihioita koottaviksi. Ratikkakiskot kirskuvat, valaistu vaunu kääntyy kulman takaa kuin hälyvärinen käärme linnunmaitoisessa syyskuun illassa. Tätäkin on luvassa. Valoja ja värejä, joita kesällä ei ole.

Tyylikäs seurue yksinäisellä terassilla nyökyttelee tyytyväisinä toisilleen, koska viistossa valossa tarkenee vielä juoda chablis’t ulkopöydässä.

Kodeissa valvoskellaan, valaistut ikkunat täplinä kohti yötä putoavassa päivässä. Ehkä joku ylimmässä kerroksessa tarkastaa kynttilävarannot ja punaviinitilanteen.

Syksy toimii miten sattuu. Juuri, kun ei siltä oikein mitään odota, se yllättää läpitunkevan kirkkailla, kutistuvilla päivillä, joihin hengitys jää höyryämään.

Lokakuun alun aamuna paistaa viileä aurinko, ja maassa on kevyt kuura. Kun jalkakäytävältä astuu sivuun, tuntee, miten kohmeinen ruohikko taipuu kengän alla.

Värit lisääntyvät ennen kuin ne katoavat. Lehtivihreä vetäytyy puiden juuriin.

Maisema on punaista, keltaista, sahramia ja sävyjä, joille ei ole nimiä. Lempivärini on lokakuu.

Lähipuiston syysilmeessä samaa lehtien peittämää hiekkatietä kulkee vanha, kumara pappa. Askel on lyhyt, käsi nojaa raskaasti kävelykeppiin ja harva parta väpisee hengityksen tahtiin. Toiseen käteensä vanha mies on poiminut ruosteenpunaiseksi ryhtyneen vaahteranlehden, jonka lehtiruoti kuultaa auringonvalossa hennosti läpi.

Ovat jotenkin samanlaisia, se kurtistunut lehti ja kurtistunut pappa, hauraan läpikuultaviksi käyneitä molemmat. Saman puiston laitaa juoksee nuori pariskunta, johon valo pysähtyy, ovat vielä niin täynnä elämää – läpäisemättömiä. Pitkin loikin rinta rinnan hyppäävät vesilätäkön yli, katoavat kulman taa.

Nurmella lymyää syksyinen sotajoukko: pataljoona piikkikypäräisiä kastanjoita.

Ja sitten myös lokakuu räpistelee viimeisiään. Märässä illassa äänet ovat vaimeita, ja yhä useammin pimeä kiiltää: ajotiet, autojen konepellit, mukulakivet kuparisessa iltavalossa. Katuvalon kiilassa kihisee jälleen ohut sade.

Koira unohtuu jalkakäytävällä tuijottamaan varjoaan. Ihmiset mustina poikkeamina bussipysäkeillä.

Takkini on kääntynyt. Mieli muuttunut ja ymmärrys. Olen oppinut pitämään kristallilaseista, maanantaipäivistä ja etenkin syksystä. Varsisellerin kanssa on vielä tekemistä.

”Syksy pyörii tuulena, leijailee lehtinä pihoille ja sataa kiivaana katuun.”

Ei vuodenvaihteen ’uusi vuosi – uusi minä’ -uhoa, ei kevään touhukasta puuhastelua eikä kesän paniikinomaista aktiivisuutta. Syksy pyörii tuulena, leijailee lehtinä pihoille ja sataa kiivaana katuun.

Seuraan sitä kasvot vaaleana laikkuna keittiön ikkunassa, silitän itseäni myötäkarvaan ja puhelen: ’ihan rauhassa – laita villasukat, ota vitamiinit. Kyllä se tästä.’

X