Minna Kuukan kolumni, Minna Kuukka
Kolumnit

Minna Kuukan kolumni: Valitsin morsiuskimppuuni keltaisia ruusuja – olisi pitänyt arvata, että eroon päädytään

Sairaalaan saapuvat onnittelukukat vastasyntyneille ja vanhemmille, tuliaisiksi hankitaan kyläilykimppu ja sankarille onnittelukukat... Kukka on elämän matkalla paljossa mukana, Minna Kuukka kirjoittaa.
Teksti: Minna Kuukka

Edesmennyt äitini ei pitänyt keltaisista kukista. Harmittaa, etten yhtään muista, miksi niin oli, enkä pääse enää asiasta kysymään.

”Äiti varmasti pudisteli päätään pilven reunalla.”

Vuosia sitten kirkkohäissäni kädessäni oli kimppu keltaisia ruusuja, olihan kevät ja vappu, ja ennalta ajatus iloisenvärisistä morsiuskukista oli tuntunut hyvältä. Kirkon käytävällä se ei enää siltä tuntunutkaan. Pahuksen kukat. Äiti varmasti pudisteli päätään pilven reunalla.

Olisi pitänyt arvata, että eroon aikanaan päädytään. Huono etiäinen.

Kukka on elämän matkalla paljossa mukana.

Sairaalaan saapuvat onnittelukukat vastasyntyneille ja vanhemmille. Tuliaisiksi hankitaan kyläilykimppu ja sankarille onnittelukukat. Rippilapsi tai vastavalmistunut kuvassa ruusu poskea vasten, katse kaukaisuudessa. Pikkuihmisen nyrkissä rutistuneet valkovuokot äidille.

Surukin konkretisoituu kukkina, asettuu maljakoihin ja lipaston reunoille. Hän, joka haluaa myötäelää, lähettää kimpun ja lempeitä sanoja. Valkoiset, hiljaiset kallat, nöyrät liljat ja sirot freesiat ryhtyvät lohduksi ja tuoksuvat täällä jatkuvalle elämälle. Asetelma arkulle valitaan tarkoin.

Kukkamuistot vuosien varrelta välähtävät väreinä mielessä.

Olivat neilikoita ja gerberoita. Kirjava puketti, jollaista en olisi valinnut, mutta joka silti oli ihmeen ihana. Se ensimmäinen, jonka teiniaikojen poikaystävältä sain. Oli aikuinen olo. Kävelin elokuvista kotiin ja sellofaani rapisi hennosti tuulessa.

Taannoin tielle osui kukkakauppa, josta tilasin kukat lasten ristiäisiin. Ei oltu enää asuttu hetkeen samoilla nurkilla, nyt ovi houkutti sisään entiseen. Ostin tulppaaneja, ja kerroin kauppiaalle ammoisesta tilauksesta. Kauppias muisti, vaikka 15 vuotta oli kulunut. Vaalea, herkkä kimppu kahvipöytään – harsokukkaa ja hortensiaa.

Opiskeluaikoina olin kesätöissä pankin tiskillä. Elettiin aikoja, jolloin vielä käytiin pankkikirjan kanssa nostamassa seteleitä palvelupisteeltä. Vanha, kumara rouva tuli asioimaan ja halusi tililtään tuhannen markkaa. Pyysin saada nähdä henkilöllisyystodistusta, kuten kesätyöläistä oli ohjeistettu.

Rouvan silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän kertoi asioineensa samassa konttorissa vuosikaudet. Selitin, että itse olin uusi, enkä näin muodoin vielä tuntenut asiakaskuntaa. Rouva nosti suuren käsilaukkunsa tiskille ja alkoi möyhiä sen taskuja. Pitkällisen etsimisen jälkeen käteen löytyi valokuva, jonka hän liu’utti nähtäväksi tiskiä pitkin.

Kuvassa istui sama rouva hieman nuorempana. Vieressä oli pöytä, joka oli täynnä kukkia: ruusukimppuja, liljoja, sekalaisia, värit olivat haalenneet. Syntymäpäiväotos. Hän koputti jäykällä etusormellaan kuvaa ja totesi: ’Tässä, tässä olen minä. Ja kaikki nämä: minun kukkiani.’ Nyökkäsin, ja aloin naputella koneelle rouvan nostoa.

Vuodenajoilla on omat suosikkinsa. Alkukesän pulleat pionit melkein huutelevat pöydältä perään, joulunalusajan kämmenenkokoiset amaryllikset, syksyn ylväät gladiolukset. Ruusu kesät, talvet.

Sisäpihan auringonkukkakin vielä jaksaa viileästä huolimatta. Siellä se tuijottaa julkeasti paistinpannun kokoisella naamallaan aidan yli, naapuritalon puolelle.

Alle kouluikäisenä flunssa oli turhan tuttu vieras, kunnes nielurisani leikattiin. Jälleen kerran oli äiti tuonut tytön lääkäriin sitkeän köhän takia ja tohtori sattui olemaan vanhempi herra. Tutki ja lopuksi kirjoitti reseptin.

Leperteli myös erikoisen paljon: ’Niin suloinen pikkutyttö, oikein ihana. Aivan on kuin nimensä, kerrassaan!’ Ihmeissämme lähdimme vastaanotolta ja vasta siinä kohtaa äiti huomasi virheen reseptissä. Potilaan sukunimeksi oli lääkäri kirjannut ’Kukka’.

”Tänäkin päivänä määrään itselleni perjantaisin palkinnoksi hyvästä viikosta tai yrityksestä kimpun kukkia.”

Kenties etiäinen tuokin. Tänäkin päivänä määrään itselleni perjantaisin palkinnoksi hyvästä viikosta tai yrityksestä kimpun kukkia. Tuulisina jatkuvina aikoina lääkitsen sielua anemoneilla tai leinikeillä, milloin milläkin. Tänään maljakossa on krysanteemeja. Ohi kulkiessani usein pysähdyn, työnnän kasvot syvälle kimppuun ja silmät kiinni hengitän itseni täyteen hyvää.

X