Naisten painoluokka

Jotenkin oli kyllä kiva katsella noita naisia tuolla Sotšissa. Suomi sai viisi mitalia, joista kolme on naisten ja hopeaa.

Siellä ne menivät, kuuntelivat punkkia, sotkivat toistensa naamoja, ajoivat kilpaa ja lauloivat karaokea, ja tämän temmeltämisen jälkeen nousivat palkintopalleille, Enni Rukajärvi, naisten viestinelikko ja parisprintin kaksikko Kerttu Niskanen ja Aino-Kaisa Saarinen.

Että ehkä se tästä. Ehkä naisten myötä lumiurheiluun tulee taas ilo. Ehkä Lahden nöyryytykset on viimein lusittu. Ehkä isänmaallispuristeinen voittopakko vaihtuu rentoon iloon omasta onnistumisesta, jonka voi muiden – niin lajitovereiden kuin kotijoukkojenkin – kanssa hypellen jakaa. Enni Rukajärvi toivoi Kuusamolta hopealahjakseen puhdasta luontoa. Niin että pitäkää, jätkät, kelohonkatonttinne.

Näiden ylevien olympia-aatelmien keskelle osuikin sitten hämmentävä pikku-uutinen. Amerikkalainen verkkolehti Slate oli kiinnittänyt huomiota kiintoisaan sivuseikkaan.

Tv-verkko NBC oli uutisoinut lumilautailun yhdysvaltalaisista nais- ja mieskultamitalisteista eri tavoin. Voitokkaasta miehestä kerrottiin katsojille ikä, pituus, paino ja kotipaikka, naiskultamitalistin kohdalla tiedoista yksi puuttui: paino.

Mitä ihmettä? Kysehän on urheilijoista – ihmisistä, jotka puljaavat kehonsa kanssa aamusta iltaan! Tarkkailevat, treenaavat, ajattelevat alati ja aina vaan tuijottelevat; koettelevat lihaksiaan ja niveliään, taipuisuuttaan ja kimmoisuuttaan yrittäen alati ottaa selvää, että mitä sille omalle kropalle oikein kuuluu.

Että näidenkin, näiden ruumiin ammattilaisten, olisi kilpailuissa häveliäästi laitettava painonsa syrjään, unohdettava se, katseltava ruumiinsa ohi niin kuin sitä ei olisikaan, vaikka ruumis on heidän ammattinsa ydin ja mitta? Että hekin, luoja paratkoon, saisivat hävetä painoansa? Kyllä, väitti amerikkalaislehti.

Naisatleettien paino jätetään piiloon tai sitä vähätellään, sen ilmoittaminen koetaan kiusalliseksi. Hyvänen aika sentään. Naiset. Miten niiden urheileminen on ollenkaan mahdollista. Siellä se seisoo mitalikorokkeella, ruumiinsa tottelevaisista lihaksista ylpeänä, tämä ruumis kesti ja pysyi, olkaa hyvä vaan ja kuvatkaa!

Mutta jos kuitenkin jotenkin sillä tavalla, että tämä koko juhlan aihe, tämä treenattu kroppa, ainakin painon mielessä kuvasta häivytettäisiin.

Mistä syntyy keveyden imperatiivi, niin käskevä, että ruumiinkurituksen ammattilaisetkin sen edessä nöyrtyvät? Nainen, jonka työpaikka on oma keho, että hänkään ei saisi painaa, tai painaa ainakin häveliäästi, painaa jotakin ehkä, mutta verhon takana, salaa, päiväkirjassa?

Että miten näiden naisten olisi ne mitalinsa hankittava? Hymyilemälläkö? Leijumalla? Olkaa vain ylivoimaisia, kanniskelkaa maittenne lippuja, kyllä se meille sopii, mutta voisitteko tehdä tämän kaiken jotenkin painottomasti? Olkaa urheilijoina ylivoimaisia, mutta ilman fysiikkaa, ilman niitä lihaksia, luita ja jänteitä, joissa voimanne ja ketteryytenne asuu.

Se on nainen tässäkin asiassa hankala. Ei se osaa edes urheilijana olla ylivoimainen painottomasti. Vuosia se harjoittelee, mutta eikö se kuitenkin voisi meidän mieliksemme saapua siihen kultapallille jotenkin eteerisesti, ilman kaltaisesti? Ruumiillaan se on tuohon päässyt, maailman parhaaksi, mutta voisiko hän kuitenkin olla jonkinlainen helinäkeiju, semmoinen liitelevä hokkuspokkustyttö. Miksei se harjoittelisi tämmöistä taikatemppua, kun kerran niin taitava on?

Sillä onhan se kuitenkin niin, että paras nainen on häilyvä unikuva. Ihan sama mikä sen laji on, kunhan on kannettavissa kynnyksen yli ilman että sulhasen naama morsiamen painosta punehtuu.

Maajoukkuemaalivahti Noora Räty ilmoitti katkeran Ruotsi-häviön jälkeen, että hän on valmis laittamaan hokkarit naulaan, koska ei jaksa enää elää kädestä suuhun, jääkiekko ei häntä elätä.

Räty on luokassaan maailman paras, mutta kutsuuko suomalainen jääkiekkomaailma häntä joukkoonsa, tarvitseeko hänen kokemustaan ja osaamistaan, ei. Niin. Mitä se likka oikein tuolla tavalla rahasta itkee. Mihin naiset rahoja edes tarvitsisivat. Eiväthän ne edes syö.