Kaarina Hazard

Olohuoneselfie

6.11.2014 Teksti: Kaarina Hazard

Mistä on lähtenyt tämä ajatus, että koti on tuunattava omannäköiseksi? Mistä ikinä olemme saaneet päähämme, että seiniemme ja sisustusratkaisuidemme pitäisi heijastella itseä? Laajentaa oma minä koskemaan ympäristöään – eikö se ole pahimmanlaatuinen narsistinen häiriö, joka vaatisi vakavaa hoitamista?

Olohuoneselfie

”Mä halusin tehdä tosta seinästä itteni näköisen.” Näin sanotaan, eikä kukaan heiluta kättä toisen silmien edessä nähdäkseen, onko se unessa vai valveilla, seuraako silmä sormenpäätä pyydettäessä, haloo, onko ketään kotona. Kukaan ei käänny toisen puoleen ja rauhallisesti selitä, että kuule, tuo seinä tuossa tai mikään seinä koskaan missään ei ole sinun näköisesi ja hyvä on, ettei ole, sillä se on seinä, sinä taas, sinä olet ihminen. Ei, päinvastoin, oikein mukana kompataan: ”Hei toihan on ihan sun näköinen!”

Ja siinä sitä imarreltuna mennään suuressa huonekaluhallissa kohti osoitettua nojatuolia, sitä hipelöidään ja ihmetellään, että luuleksä, oisko tää nojis, oisko se tosiaan mun näkönen vai luuletsä, että siinä on liian leveet käsinojat kuitenkin.

Niin, tähän on tultu. Minä on levinnyt seiniin ja minä on levinnyt huonekaluihin, kuoseihin, purnukoihin, valaisimiin; lattian pintamateriaaleihin ja seinustojen lampetteihin; peileihin, naulakkoihin, ovenripoihin. Tässä sitä ollaan, koulutettuina, vapaina, terveinä ja toimeentulevina, eikä puhettakaan siitä, että toinen toistemme kanssa kävisimme avointa dialogia siitä, että kuka sinä olet ja kuka minä, vaan valoilla ja väreillä viestitään, mykästi.

Aikanaan talot tehtiin siitä mitä oli. Paljon oli metsää, joten talot tehtiin puusta. Rungoista tarkalleen ottaen, ja kuka niitä liikoja viilailemaan. Tärkeää oli, että saatiin hirsien väliin jotakin eristettä kylmän varalle, sammalta ja muuta sotkua. Oljet kävivät pehkuista ja jos voimaa oli, rakennettiin pöytä ja penkit, koska ihminen tykkää istua. Fantastista arjen funktionaalisuutta edusti hirsien väliin lykätty päre ja lusikka.

Ja sitten tulivat taulut, kuvat Raamatusta ja suurmiehistä – ettei unohtuisi, kuka lopulta tässäkin tuvassa elämänkulun määrää. Ettei olisi ylpistytty. Ja ylpistyttiin kuitenkin: huusholliin alkoi ilmestyä kaikenmoista vierasperäistä posliinia sitä osoittamaan, että on meinaan nääs kontakteja muihinkin kyliin kuin vain naapuripitäjän, ihan maailman metropoleja myöten. Ja sitten tuli jo viherkasveja, joiden kukoistus kieli siitä, että oli varaa pitää huoneet tasalämpiminä koko pitkän talven.

Asuminen. Milloin siitä tuli niin vaikeaa? En sano reilusti päivää, että terve, tässä minä. Sen sijaan asetun itse askartelemaani ympäristöön olemaan ja oletan ja edellytän, että toinen käsittää, huomaa, päättelee, kuka minä olen.

Ja itsensä ylöspano, se ei lopu koskaan, vaan aina jatkuu. Jos seinille ja huonekaluille löytääkin jonkin ratkaisun, sitten on vielä kaikki pikkusälä. Sillä onhan niin, että jos minulla on kermanvärinen kermakko, kieliihän se jostakin vallan muusta kuin jos se sama kermakko kiiltelisi violettina. Kulta kertoo yhtä, musta toista, metalli muuta kuin savi. Mutta mitä ne kertovat? Sen jätämme sisään astujan arvattavaksi. Ja kuka ikinä ovestamme tuleekin, auta armias jos hän ei näiden värien ja muotojen vihjeperusteella tee minusta oikeita johtopäätöksiä – arvostelu koettelee ystävyyttä ja jo kohta on itsetunto sirpaleina, kaikki on aloitettava alusta.

Touhuammeko pitkin rakennus-, sisustus- ja koristeluliikkeitä siksi, että me tiedämme sanojen rajallisuuden? Tiedämme, että tärkein välittyy aistien kautta, tuoksujen ja tunnelmien? Kertovatko huolellisesti laatimamme yksityiskohdat meistä tarkempaa tietoa kuin koskaan osaisimme itse ilmaista? Sielumme tosiolemus heijastuu kynnysvalinnoista, boordeista, pintastruktuureista?

Vai niinkö on, että kaikki alkoi jo historian hämärästä. Että siellä me luoliamme koristimme, ripustimme seinille luita ja sillä kilpailimme, kuka koreimman himmelin sääsuojaansa sommitteli.

Ehkä näin. Mutta ajatelkaa, miten radikaalia olisi, jos joku lähtisi asuntokaupoille, päätyisi tuijottelemaan jo pois muuttaneen, tuntemattoman perheen sisustusratkaisuja ja sanoisi: Tämä kelpaa. Niin, ehkä toisten makuun tyytymisestä tulee vielä uusi musta.

Lue myös

Suosittelemme