Rosa Meriläisen kolumni: Keski-iässä konkretisoituu loppuelämän käsite

Aina jää tilaa jossittelulle. Kunhan ei anna elämän valua hukkaan sitkuttelemalla. Sitku tulee sanoista sitten kun. Mitä alan tehdä sitten kun. Olen yrittänyt elää elämäni niin, että teen asioita, joita haluan tehdä juuri nyt, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Eräs ystäväni muisteli hilpeänä avioeronsa jälkeistä vuotta, jolloin hänellä oli uusi mies sängyssä joka viikko. Oli ottanut vähän takaisin menetetyiksi kokemiaan vuosia. Vierestä katsoen tuntui välillä siltä, että suorittamiseksihan tuo jo menee. On työlästä etsiä ja pokata koko ajan uusia kumppaneita. Itsellä kun ei aina tunnu riittävän aikaa edes valmiiksi viereen hankitulle.

Toinen ystäväni elää parhaillaan omien sanojensa mukaan uutta nuoruutta, mutta tällä kertaa seikkaillen. Oli jäänyt eroottinen kokeneisuus aikoinaan hankkimatta, kun ei ujouttaan uskaltanut lähestyä vastakkaista sukupuolta – ja sitten olikin jo naimisissa ja lisääntymässä. Hän kokee jääneensä vaille kokemuksia, koska ei ollut harrastanut vapaata seksiä. Nyt se sitten maistuu, eikä ajatus monogaamisesta liitosta tunnu eron jälkeen yhtään ihmiselle sopivalta vaihtoehdolta.

”Nykyään saa neuvotella itselleen sellaisen eroottisen ja romanttisen kokonaispaketin kuin haluaa ja pystyy.”

Mitäs siihen sanomaan. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kaikkien täytyi noudattaa samaa sukupuolikuri-ideologiaa. Nykyään saa neuvotella itselleen sellaisen eroottisen ja romanttisen kokonaispaketin kuin haluaa ja pystyy.

Itse olen kerryttänyt eroottisen kokeneisuuden tuomaa eleganssia varsin nuoresta iästä alkaen. Olin teini-iässä suorastaan holtiton, tai kuten ystäväni sen kauniisti muotoili: et ollut tavarastasi tarkka. Vaikka olen suurimman osan elämästäni ollut parisuhteessa, kaikki liittoni eivät ole perustuneet ajatukseen, että puolisoilla on yksinoikeus toistensa seksielämään. En koe jääneeni kokemuksia vaille.

Eräs ystäväni murehti toisen menetettyä nuoruutta. Syynä ei ollut mahdollinen naisseikkailujen puute, vaan ylenpalttinen urheilu. Koska nuorukainen oli ollut kunnollinen, ystäväni koki, ettei hän ollut elänyt ensinkään.

Näin kolmen lapsen äitinä sitä väkisinkin ajattelee, että hyvään nuoruuteen eivät välttämättä kuulu päihdesekoilut. Toivon, että ne jäisivät minimiin. Onneksi nykynuoret eivät kännää kuten me aikoinaan.

Minä kuulun siihen kosteaan sukupolveen, jolle humalahakuinen alkoholinkäyttö kuului jutun juoneen jo lapsena. Olen istunut turkulaisella santakuopalla 13-vuotiaana kittaamassa kaljaa yrittäen peittää sen pahaa makua salmiakkijauheella. Luonnollisesti aloin myös polttaa tupakkaa. Päivittäispolttaja olin 14-vuotiaasta alkaen. Nyt olen onnekseni päässyt eroon tavasta.

Minulla on ystäviä, jotka ovat aloittaneet juopottelun vasta aikuisiällä, ja yllättävän sutjakasti se näyttää monilta sujuvan ilman teiniaikojen harjoitteluvaihettakin. Ilmankin pärjää, toisenlaisiakin kokemuksia voi kerryttää.

Näin täti- ja äiti-ihmisenä ajattelen, että hyviä nuoruudenkokemuksia voi kartuttaa myös tervehenkisten harrastusten parissa. Minulla on ollut tapana syyttää itseäni milloin milläkin tavalla oman elämäni pilaamisesta. Välillä olen miettinyt, että olisin ehtinyt oppia enemmän muuta, jos olisin nuoruudessa käyttänyt hieman vähemmän aikaa kännisekoiluihin. Olin kyllä lukutoukka, joka harrasti taiteita monipuolisesti ja runsaasti, mutta enemmän on enemmän.

Aina jää tilaa jossittelulle. Kunhan ei anna elämän valua hukkaan sitkuttelemalla. Sitku tulee sanoista sitten kun. Mitä alan tehdä sitten kun. Olen yrittänyt elää elämäni niin, että teen asioita, joita haluan tehdä juuri nyt. Onneksi olen sen verran kunnianhimoinen, että olen aina halunnut ponnistella itseni kehittämisen eteen.

En ole vielä onnistunut saamaan keski-iän kriisiä, jossa pitäisi hankkia moottoripyörä tai nuori rakastaja. Minulla on ystävä, joka pelkää puolisonsa saavan sellaisen – juuri koska ne kokemukset puuttuvat. Varmasti onkin niin, että keski-iässä monille valkenee se, että on tullut elettyä liiaksi toisten toiveita täyttäen ja sitkutellen. Jossain vaiheessa sellaisen on loputtava, jos mielii olla muuttumatta katkeraksi.

Keski-iässä konkretisoituu myös loppuelämän käsite. Kun 21-vuotiaana menin ensimmäisen kerran naimisiin, en ollenkaan kyennyt kuvittelemaan, mitä tarkoittaa sitoutuminen loppuiäksi. Nyt ymmärrän sen mainiosti, ja ajatus tuntuu konkreettisuudessaan uskomattoman turvalliselta ja kauniilta.