Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Muistot eivät tarvitse muistoesineitä

En ole koskaan ollut niitä hamstraajia, jotka kasaavat laatikoihin festaripasseja, lehtileikkeitä ja postikortteja. En minä mikään konmarittaja silti ole. Pidän vanhoista astioista, jotka ovat kulkeutuneet mummoloista, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Teksti:
Rosa Meriläinen

En ole koskaan ollut niitä hamstraajia, jotka kasaavat laatikoihin festaripasseja, lehtileikkeitä ja postikortteja. En minä mikään konmarittaja silti ole. Pidän vanhoista astioista, jotka ovat kulkeutuneet mummoloista, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Oma muuttoni Tampereelta Helsinkiin oli viime vuonna tosi rankka. Muuttoa helpotti se, että tamperelaiset vanhempani ilmoittivat muuttavansa perässä. Kun heidän uusi asuntonsa vihdoin valmistui ja muutto konkretisoitui, ei se tuntunutkaan vain hyvältä. Omia tavaroita oli helppo heittää pois tietäessään, että joku säilyttää minulle taaperona tehtyjä pieksuja ja mummulle lähettämiäni postikortteja. Nyt kun perheemme yhteisiä muistoesineitä karsittiin, se otti koville.

Menin muuttotalkoisiin reippain mielin: onhan suunnattoman rakkaudellista ja ihanaa, että perhe tulee lähelle. Paikan päällä tajusin, että ei se ole niin yksinkertaista. Nuorin veljeni jää yksin pitämään Meriläisten mainetta pystyssä Tampereella. Hänenkin tunteillaan on merkitystä. En oikeastaan vieläkään tiedä mitä kaikkea mieleeni tulvahti, mutta jotenkin siinä muistoja ja muutosta käsin kosketeltaessa, käsitellessä ja käsittäessä minua alkoi ahdistaa, pyörryttää ja sattua mahaan. Onneksi oli serkkua ja muuta rakasta väkeä ympärillä ja saatoin purkaa tunteeni itkien ulos. Vaikka muutoksen hyväksyy ja sitä suorastaan kannattaa, siihen saavat kuulua myös surun, luopumisen ja pelon tunteet.

Kyseinen talo ei ollut lapsuudenkotini, eikä ainoa koti. Uusperheen kasvattina minulla on ollut aina kaksi kotia. Toki se koti, jossa varsinaisesti asuin ja jossa minulla oli oma huone ja omat tavarat, tuntui enemmän omalta. Asuin tuossa talossa 15-vuotiaasta 19-vuotiaaksi ja aikuisena eron jälkeen lyhyen ajanjakson uudestaan. Se on ollut tukikohtani monet vuodet: vasta itse äidiksi tultuani luovuin vanhasta tavastani mennä äidin luokse sairastamaan.

Vanhemmillani ei ole tietenkään mitään syytä museoida elämäänsä sitä varten, että me aikuiset lapset voisimme käydä siellä silloin tällöin fiilistelemässä. En ole ihan varma mitä ajattelen siitä, että joidenkin aikuisten lasten huoneet ovat vuosikymmenet lähes koskemattomia muistotiloja pois muuttaneiden poikien teini-iästä. Aku Ankat hyllyillä, Suosikin bändijulisteet seinillä ja nurkassa laatikollinen ensimmäisen maailmansodan pienoismalleja. Kaikesta ei onneksi tarvitsekaan olla mielipidettä. Yksi harvoja asioita, joissa tunnistan kasvaneeni ihmisenä, on se, että ymmärrän nykyään olla puuttumatta koko ajan toisten ihmisten elämäntapaan: minun tehtäväni ei ole kasvattaa muita ja korjata heidän elämäänsä.

Tyydyn siis vain olemaan kiitollinen siitä, että omat vanhempani elävät nykyhetkessä, tulevaisuutta kohden. Ovat valmiita muuttumaan ja muuttamaan. Ne kaksi eivät ole välttämättä sama asia, mutta liittyvät toisiinsa. Minusta on hyvä olla valmis siihen, että oma elämäntapa vaihtuu. Olen siis mitä tyytyväisin siihen, että vanhempani olivat valmiit muuttamaan isosta vanhasta omakotitalosta kerrostaloasuntoon. Sen seurauksena heidän oli vain laitettava pois omaisuuden verran tosi ihania esineitä.

Muistot eivät tarvitse muistoesineitä. En ole koskaan ollut niitä hamstraajia, jotka kasaavat laatikoihin festaripasseja, lehtileikkeitä ja postikortteja. En minä mikään konmarittaja silti ole. Pidän vanhoista astioista, jotka ovat kulkeutuneet mummoloista. Kasaan ympärilleni kuutiotolkulla kirjoja, sillä ne saavat minut tuntemaan oloni kulttuuriperintöön kiinnittyneen viisauden ympäröimäksi. Minä pidän arkistoista ja pölyn tuoksusta, kirpputoreista ja unohtuneista pahvilaatikoista vintillä.

Kävin vastikään Suomen Sinfoniaorkestereiden toimistolla. Heillä on pölynhajuinen varastohuone täynnä orkesterimateriaaleja eli samaan kansioon on koottu partituurit ja soitinkohtaiset stemmat. Kun näin pöydällä vaaleanruskean pahvisen kansion, jonka päällä luki ”Verdi Requiem”, purskahdin itkuun. Sen monien käsien kautta kulkeneen kansion näkeminen tulvautti mieleen kaikki ne kerrat, kun olen livenä konsertissa ja kotona mankasta tuon surusta ja toivosta kertovan biisin kuullut ja sen mukana itkenyt. Perintö on osa elävää elämää.

Tavaroiden mukanaan kuljettaminen ei ole aina mahdollista. Se ei haittaa, sillä tärkeimmän omaisuuteni kannan mukanani: omassa päässäni.

Rosa Meriläinen

Rosa Meriläinen on kirjailija, ammattikehtaaja ja feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.

Anna Rosalle palautetta: rosa@lipstickmafia.fi

Rosan aiemmat kolumnit löydät täältä

X