Aurora Väisänen ja Pauliina Flang
Kaartin jääkäri Aurora Väisänen ja reservin alikersantti Pauliina Flang ovat tytär ja äiti.
Ihmiset

Äiti Pauliina ja tytär Aurora kävivät armeijan – mikä on muuttunut 20 vuodessa?

Pauliina Flang kävi armeijan 1990-luvulla, hänen tyttärensä Aurora Väisänen suorittaa sitä parhaillaan. Yksi kokemus on yhteinen: armeija vie omille rajoille – ja se on siinä parasta.
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Sampo Korhonen ja Pauliina Flangin kotialbumi

Porin prikaati, Säkylä, heinäkuu 1998. Pauliina Flang muistaa vielä sen jännittyneen tunnelman, kun heitä asepalveluksen aloittavia naisia alkoi saapua paikalle.

Pauliina matkusti kasarmille varusmiesbussilla, jossa oli myös yksi hänen tuleva tupakaverinsa. Yhdessä he hakivat ison kasan varusteita varusvarastolta ja kantoivat ne omaan pioneerikomppaniaansa. He naureskelivat liian isoille ja pienille vaatteille ja yrittivät saada kaiken mahtumaan kaappeihin. Samalla he tutustuivat pikkuhiljaa toisiinsa – kuka oli, mistä oli ja miksi oli tullut armeijaan.

Ensimmäisenä yönä uni odotutti itseään.

Kaartin jääkärirykmentti, Santahamina, tammikuu 2021. Sotilaspoliisikomppanian alokasta Aurora Väisästä oli perhe saattamassa, kun hän aloitti asepalveluksen. Perheen lähdettyä Auroralle tuli yksinäinen ja outo olo.

Tunne haihtui kuitenkin nopeasti, kun hän sai käsiinsä varustesäkin ja pääsi omaan tupaan, joka majoitti sekä miehiä että naisia. Tuvassa alkoi heti rento puheensorina.

Jännityskin hellitti, vaikka kukaan ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ylpeitä toisistaan

Se, että Aurora seurasi äitinsä jalanjälkiä armeijaan, oli Pauliinalle sekä yllätys että ylpeyden aihe.

– En olisi uskonut, että Aurora valitsee näin, koska hän ei ole ollut kiinnostunut juoksemisesta ja hän on ihan mahdoton palelemaan. Hänhän tarvitsee jo viiden asteen pakkasessa monet housut päällekkäin. Oli hienoa seurata, miten huolellisesti Aurora valmistautui ja alkoi harjoitella myös sitä juoksemista.

Pauliina-äiti ja pieni Aurora.

Aurora on Pauliinan toinen lapsi. Kuva äidistä ja tyttärestä on otettu vuonna 2001.

Aurorakin on ylpeä äidistään.

– Äiti kävi armeijan melkeinpä ensimmäisten naisten joukossa. En ole kuullut, että kenenkään muun äiti olisi ollut intissä. On sillä tullut vähän kehuskeltua.

Kumpikaan ei tunnista sitä, että äiti olisi vaikuttanut tyttären ratkaisuun. Pauliinalle jäi tupakavereista kolme hyvää ystävää, joita hän tapaa edelleen. Pauliina miettii, että ehkä tämä on ollut taustalla vaikuttamassa Auroran valintaan.

– Sinä olet puhunut tosi vähän omista inttikokemuksistasi. Eikä se ole koskaan ollut mitään propagandaa, Aurora huomauttaa.

Naisten vapaaehtoinen asepalvelus oli vielä uutta ja outoa, kun Pauliina astui armeijaan. Hän naurahtaakin, että hän on viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan saanut yhä uudelleen vastata kysymykseen, miksi.

– Olin jo pitkään miettinyt, että jos naiset joskus pääsevät armeijaan, menen. Lukion jälkeen halusin pitää välivuoden – armeija sopi siihen saumaan hyvin. Olin todella liikunnallinen ja mielsin intin suurena liikuntakouluna, jossa sain testata fyysisiä rajojani. Johtajakoulutus, jossa valvotettiin ja väsytettiin äärirajoille, oli myös oman henkisen kantin koettelemista.

Pauliinan suku ei ollut erityisen isänmaallista, eikä suvussa ollut sotilaita. Ainoastaan hänen mummunsa oli palvellut pikkulottana toisessa maailmansodassa. Mummu olikin valtavan ylpeä lapsenlapsensa ratkaisusta.

Auroraa kiinnosti asepalvelus, mutta hän pohti, tulisiko siellä kylmä ja saisiko nukkua tarpeeksi. Lukion tarjoama nuorten turvakurssi Santahaminassa oli kuitenkin sen verran jännä kokemus, että Aurora teki päätöksensä.

Armeijaan meno tuntui myös luontevalta jatkumolta, sillä hän on IB-lukion jälkeen työskennellyt turvallisuusalalla vartijana ja järjestyksenvalvojana.

– Minua kiinnostaa kansainvälisyys ja kansainvälinen politiikka. Voisin tulevaisuudessa suuntautua kriisinhallintaan ja mielessä on käynyt myös lähtö rauhanturvaajaksi. Asepalvelus on yksi pysäkki matkan varrella.

Kaikkien aikojen ennätys

Naisten vapaaehtoinen asepalvelus tuli mahdolliseksi vuonna 1995. Hakijamäärät olivat ehtineet alkuinnostuksen jälkeen jo pienentyä Pauliinan mennessä armeijaan. Pauliinan kanssa asepalvelusta suoritti vajaa neljäsataa naista eri puolilla Suomea. Samassa komppaniassa aloitti seitsemän naista, joista yksi keskeytti alkuvaiheessa.

Vuoden 2009 tienoilla naisten hakijamäärät lähtivät taas nousuun. Tänä vuonna saavutettiin kaikkien aikojen ennätysmäärä – 1675 naista. Se on jo melko lähellä Puolustusvoimien tavoitetta eli kahtatuhatta naista.

Pauliina Flang

Pauliina aliupseeri­koulun kurssi­juhlassa vuonna 1998.

Kun Aurora aloitti asepalveluksen tammikuussa, hän oli yksi Santahaminan 53 naispuolisesta alokkaasta. Kaiken kaikkiaan­ alokkaita oli 804. Auroran komppaniassa palveluksen aloitti parikymmentä naista, joista noin puolet on keskeyttänyt.

– Suurin osa keskeytti jalkojen rasitusvammojen takia. Armeijassa on fyysisesti todella rankkaa. Täysi taisteluvarustus painaa noin 40 kiloa. Onneksi olen itse jaksanut hyvin, Aurora kertoo.

Pauliina ja Aurora iloitsevat siitä, että yhä useampi nainen on kiinnostunut vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Molemmat ovat myös sitä mieltä, että nykyinen järjestelmä ei ole tasa-arvoinen.

– Ei minulla ole vastausta siihen, miten se pitäisi järjestää. Ihanteellisinta olisi, jos asepalvelus olisi kaikille vapaaehtoinen, mutta eihän sellainen toimisi Suomen kaltaisessa pienessä maassa, Pauliina miettii.

Sanallista häirintää sekä henkilökunnalta että muilta alokkailta

Kun Pauliina kävi armeijaa, naiset erottuivat joukosta kuin huutomerkit. He joutuivat sietämään paljon viheltelyä, huutelua ja kaksimielisyyksiä.

– Saatettiin virnuilla, että sulla on pitkät päällä, kun nännit näkyivät paidan alta. Se oli pojista – tai miehiähän he olivat – tosi jännittävää, Pauliina kertoo.

Sanallista häirintää tuli sekä henkilökunnalta että muilta alokkailta. Jos Pauliina tupakavereineen käveli sellaisen komppanian ohi, jossa ei ollut naisia, he tunsivat, miten tunnelma sähköistyi.

Hiljalleen naisiin armeijassa on totuttu, ja nykyään Puolustusvoimissa vallitsee nollatoleranssi häirinnälle. Silti, vuonna 2018 ilmestynyt kasvatustieteiden tohtori ja reservin luutnantti Kaisa-Maria Töllin kirjoittama tietokirja Häiriö! Nainen intissä piirtää melko karua kuvaa naisten kokemuksista. Yli puolet kirjaan haastatelluista naisista oli kokenut armeijassa kiusaamista ja yli neljäsosa seksuaalista häirintää. Myös rasitusvammat, yksinäisyys, ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteet olivat osa varusnaisten arkea.

Auroran on vaikea samaistua kirjassa haastateltujen naisten kokemuksiin.

– En ole törmännyt yhteenkään seksuaaliseen kommenttiin, koen ehdottomasti kuuluvani joukkoon, minua ei ole kiusattu eikä jätetty yksin. Olen kyllä huomannut, että jätkät tykkäävät ”pariutua” keskenään, jos jotain pitää tehdä ryhmissä tai pareittain.

– Mutta se on edelleen totta, että nainen ei saisi valittaa, koska hän on tullut asepalvelukseen vapaaehtoisena, huomauttaa Pauliina.

– Just näin, nyökkää Aurora.

Pauliina Flang

Pauliina kotiutuessaan vuonna 1999. Hän oli ajanut päänsä kaljuksi aloitettuaan aliupseerikoulussa, nyt tukka oli jo ehtinyt kasvaa.

Viime vuonna Puolustusvoimat aloitti muutamissa joukko-osastoissa yhteistupien kokeilun. Pauliinasta ja Aurorasta ne lisäävät tasa-arvoa.

– Tuntuu, että joskus sukupuoli unohtuu armeijassa kokonaan, yhteistuvan valinnut Aurora kuvailee.

Monet muutkin asiat ovat nykyään toisin, esimerkiksi simputtaminen on kielletty. Pauliina muistaa vielä juoksurangaistukset ja sen, miten kouluttaja saattoi vetää sormella kaapin päältä ja sanoa, että täältä löytyy vielä yksi pölyhiukkanen, tehkää uusiksi.

Ajan kulumisen huomaa myös digitalisaatiossa. Esimerkiksi Santahaminassa on käytössä virtuaalinen ampumissimulaattori, joka muistuttaa sota-aiheista videopeliä. Sillä voi harjoitella ennen käytännön ammuntoja ulkona.

– Alokaskaudella teimme monet testit ja kurssit mobiilisti, tiedonkulku on sähköistä, meillä on puhuvat liivit ja dronet, Aurora listaa.

Pauliinan käydessä armeijaa älykännyköistä ei ollut vielä kuultukaan. Läheisille soiteltiin, kirjeitä ja postikortteja jaettiin iltavahvuuslaskennassa.

Suunnitelmat uusiksi

Monet Auroran komppanian harjoitukset tapahtuvat Santahaminaan rakennetuissa kaupunkimaisissa simulaatioympäristöissä. Pauliina sen sijaan vietti paljon aikaa metsässä, jossa pioneerit opettelivat miinoittamaan, räjäyttämään ja rakentamaan teitä ja siltoja. Hän muistaa edelleen mäntymetsän tuoksun ja kuumuuden kesähelteillä.

Pauliina jatkoi johtajakoulutukseen ja kotiutui vuoden kuluttua alikersanttina.

– Mennessäni armeijaan minulla oli odotukset korkealla. Suunnittelin jopa sotilasuraa. Mutta se maail­ma osoittautui sen verran kankeaksi, vanhanaikaiseksi ja hierarkkiseksi, että muutin mieleni. Päästyäni reserviin aloitin fysioterapiaopinnot.

Pauliina ja Aurora ovat jakaneet paljon armeijakokemuksiaan ja vertailleet niitä.

Aurorankin suunnitelmat menivät uusiksi. Hän ei hakenut johtajakoulutukseen lainkaan.

– Ajattelin alussa, että kyllähän minusta ainakin samanarvoinen pitää tulla kuin äidistä. Jos hän on käynyt AUKin, minäkin menen. Mutta kun kuulin, millaista on johtaa uusia alokkaita – on opetettava, miten pukeudutaan ja vahdittava, että kaikki muistavat tulla vessasta pois – päätin, etten halua. Keskityn mieluummin tekemiseen ja itseeni.

Aurora kertoo miettineensä, päästikö hän itsensä liian helpolla. Oletus on, että naiset haluavat johtajakoulutukseen, ja heitä myös houkutellaan sinne. Auroran ratkaisu herättikin ihmetystä inttikavereissa ja varusmiesjohtajissa.

– Arvostan Auroraa siitä, että hän teki oman itsenäisen päätöksensä, Pauliina sanoo.

”Armeija vahvisti naiseuttani”

Vuosi armeijassa opetti Pauliinalle yhteen hiileen puhaltamista, jämäkkyyttä ja omien fyysisten ja psyykkisten rajojen tunnistamista. Kun elämä on myöhemmin tuonut eteen raskaitakin vastoinkäymisiä, hänellä on säilynyt luottamus siihen, että hän pärjää kyllä.

Kuuden lapsen äidille myös vaatteiden pakkaaminen, isojen ”joukkojen” liikuttaminen ja suurelle porukalle ruoan valmistaminen ovat olleet hyödyllisiä taitoja.

– Armeija vahvisti naiseuttani. Hyväksyin myös sen, että minun ei tarvitse pyrkiä olemaan yhtä vahva kuin mies. Se on silkka mahdottomuus, koska meidän kehomme ovat niin erilaisia. Armeijan käytyäni minun ei tarvinnut enää olla niin ”äijä”, vaan aloin löytää naisellisuuttani, Pauliina sanoo.

Aurora sivusta kuvattuna, Pauliina näkyy taustalla.

Pauliina on ylpeä siitä, että Aurora on tehnyt omia itsenäisiä valintojaan.

Aurora laskee jo jäljellä olevia aamuja – vapaus koittaa syyskuun 15. päivä. Korona-aika on tehnyt palveluksesta rankkaa, sillä lomat ovat pyörineet poikkeuksellisesti ja joskus jääneet kokonaan välistä.

– Kaikki on kuitenkin ollut sen arvoista. Olen päässyt tekemään asioita, joista olisin muuten voinut vain unelmoida, kuten syöksymään metsässä joukkuekavereiden ampuessa kovilla vieressä tai hyppäämään panssariajoneuvon kyydistä keskellä Helsinkiä ja vyöryttämään rakennusta.

Aurorakin on oppinut tunnistamaan omia rajojaan ja huomannut, että hän pystyy vaikka mihin.

– Hienoimpia hetkiä ovat olleet juuri ne kaikista vaikeimmat hetket. Kun on rankassa harjoituksessa tuntunut, ettei jaksa enää, mutta sitä vain painaa läpi ja huomaa, ettei se raja vielä tullutkaan. Siviilissä en olisi päässyt haastamaan itseäni samalla tavalla.

Auroran pelot paleltumisesta osoittautuivat nekin turhiksi. Hän sai huomata, että kun syöksyilee lumihangessa 25 asteen pakkasessa, aika nopeasti tulee lämmin.

X