Kuulokojetta käyttävä Raija ei aina saa nauraa muiden mukana: ”Ulkopuolelle jäämistä tapahtuu koko ajan”
Lapsena kuulovamman saanut Raija Hämäläinen, 68, on käyttänyt kuulokojetta koko aikuisen ikänsä. Se ei ole estänyt häntä tekemästä musiikkia.
Raija Hämäläinen asuu miehensä Taiston kanssa rivitalossa Pieksämäellä.
Lapsena kuulovamman saanut Raija Hämäläinen, 68, on käyttänyt kuulokojetta koko aikuisen ikänsä. Se ei ole estänyt häntä tekemästä musiikkia.
”Alussa oli ihan kamala meteli. Kuulokoje huusi niin, että olin ihan pyörtyä. Äänet, kuten hiusten kahina ja paperin rapina, moninkertaistuivat. Saattoivathan ne olla normaaleja ääniä, mutta en voinut tietää sitä, koska en ollut kuullut niitä aiemmin.
Olin alle kouluikäinen, kun huomattiin, että en kuule hyvin. Niin pienenä en oikein ymmärtänyt, että olin jotain vailla. Kun minua käytettiin lääkärissä, todettiin, että sairastamani tuhkarokko oli jättänyt minulle kuulovamman jälkitautina.
Kuulokojetta ei kuitenkaan lapselle silloin annettu. Koulussa minun piti istua edessä ja ikkunan puolella, jotta kuulisin opettajan puheen paremmin.
Vasta 18-vuotiaana sain ensimmäisen kuulokojeeni. Se oli 1970-luvun alkua, ja sittemmin laitteet ovat kehittyneet. Minulla on todettu keskivaikea kuulovamma. Nykyään käytän kuulokojetta molemmissa korvissani. Olen tottunut niiden käyttöön. On ihana kuulla keväällä lintujen laulu.”
Koulussa erilainen kuin muut
”Olen syntynyt Juvalla Etelä-Savossa. Isäni oli siirtokarjalainen. Hänen kotinsa jäi rajan taakse Uukuniemelle. Isä oli maanviljelijä ja ahkera työmies. Äitini oli kotoisin Puumalasta. Hän hoiti kodin ja lapset. Meitä lapsia syntyi heille kaikkiaan seitsemän, olen kolmanneksi nuorin. Sanon meitä leikkisästi seitsikoksi, kun pidämme yhteyttä sähköpostitse. Meillä on turva toisissamme.
Olin lapsena hyvin esiintymishaluinen. Aina kun meille tuli vieraita, nousin kuvitellulle esiintymislavalle ja aloin laulaa. Tädiltäni sain ensimmäisen kitarani. Unelmoin, että minusta tulee suuri laulaja.
Koulussa olin erilainen kuin muut. En saanut selvää opettajan enkä muiden oppilaiden puheesta. Olin kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, ettei minua juuri kiusattu. Naapurissa oli melkein ikäiseni tyttö, ja hänen luokseen juoksin aina polkuja pitkin leikkimään.”
Kuulokojeen paristo toimi amorina
”Isompana minulla oli toive päästä kaupan alalle. Ensin olin myymäläharjoittelijana. Kun tapasin mieheni, ryhdyimme kyläkauppiaiksi.
Tutustuin Taistoon opiskellessani Oulussa kaupallisella linjalla. Hän opiskeli samassa oppilaitoksessa rakennuspiirtäjälinjalla. Myös hän oli invalidisoitunut kuulon vuoksi. Hän huomasi, että minulla oli kuulokoje, ja keksi lainata minulta paristoja. Kuulokojeen paristo toimi siis amorina! Siitä lähtien olemme ’lainanneet toisiltamme paristoja’.
Kyläkauppiaina ehdimme toimia yhdessä vain viisi vuotta. Lonkkani ja selkäni kipeytyivät, eikä mitään ollut tehtävissä. En pystynyt enää seisomaan tiskin takana. Kauppamme oli tuolloin Taipalsaarella Etelä-Karjalassa. Pääsin sairauseläkkeelle kolmikymppisenä. Tyttäreni oli juuri syntynyt ja poikani oli kahdeksanvuotias. Muutimme Pieksämäelle, ja tänne jäimme. Rakastan näitä maisemia enkä voisi kuvitella asuvani jossain muualla. ”
Kuulovamma pitää huomioida
”1980-luvulta saakka olen ollut mukana kuuloyhdistyksen toiminnassa. Toimin nykyään vapaaehtoisena kuulolähipalvelun henkilönä. Kun joku tarvitsee apua kuulokojeen käytössä, minä neuvon.
Vähin erin olen siirtynyt mieheni omaishoitajaksi. Se kysyy voimia, koska minullakin on sairauksia. Miehelläni on niin kovin huono kuulo, ettei normaali keskustelu enää luonnistu.
Minulla on parempi kuulo, silti joskus on vaikea kuulla, mitä minulle sanotaan. Ystäväni ja tuttavani tietävät, että olen kuulovammainen ja että minulle pitäisi puhua selkeästi, tarpeeksi hitaasti ja kuuluvalla äänellä. Kuitenkin moni korottaa ääntään vain pieneksi hetkeksi ja unohtaa sen sitten. Harmittaa, kun en aina kuule heidän puhettaan.
”Moni korottaa ääntään vain pieneksi hetkeksi ja unohtaa sen sitten.”
Tunnen myös ihmisiä, jotka puhuvat aina hiljaa. Vältän puhumista heidän kanssaan. Kuulovamma ei näy päälle päin, ja siksi kerron uusille tuttavuuksille heti, että olen kuulovammainen.”
Ulkopuolelle jäämistä tapahtuu koko ajan
”Kuulovamma ei ole minua koskaan hävettänyt, mutta harmittanut se on monesti. Ulkopuolelle jäämistä tapahtuu koko ajan.
Jos olen seuraamassa jotakin huvittavaa teatteriesitystä ja lavalla sattuu jokin kommellus, jolle kaikki nauravat, en pääse yhtymään nauruun. En välttämättä kuule, mitä lavalla sanotaan. Näin tapahtuu etenkin, jos induktiosilmukka ei toimi. Se on laite, joka johtaa äänet suoraan kuulokojeeseen. Kaikissa julkisissa tiloissa sellaista ei ole.
Tuntuu, että meitä kuulovammaisia pidetään kummajaisina. Saatetaan ajatella, että onko tuo ihan täysjärkinen, kun pää pyörii noin. Kuulovammainen voi näyttää vähän hölmöltä, mutta se johtuu vain siitä, ettei hän kuule. Ei huono kuulo tee kenestäkään tyhmää. Ihan tavallisia ihmisiä me olemme, vaikka käyttäydymmekin välillä hieman erikoisesti.
Onneksi elämästä voi nauttia muutenkin kuin kuulemalla. Omat harrastukseni ovat niin sanottua hiljaista tekemistä: luen ja kirjoitan tarinoita ja runoja. Poikani anopin kanssa olemme tehneet yhteistyötä. Hän ottaa kuvia, ja minä teen niihin runoja.”
Musiikki on rakas harrastus
”Lisäksi musiikki on minulle erittäin rakas harrastus. Olen tyytyväinen kuulooni, koska voin soittaa kitaraa ja laulaa vieläkin. Olen myös säveltänyt ja sanoittanut lauluja, kuten Kuulokojevalssin. Ensimmäinen levytykseni oli Uukuniemi-valssi, jonka serkkuni lauloi äänitysstudiossa. Isä tykkäsi kauheasti siitä kappaleesta.
Lauluääneni ei ole enää sama kuin ennen. Muutama vuosi sitten minulle tehtiin kilpirauhasleikkaus, enkä enää pääse kovin korkealle. Olen silti esiintynyt erilaisissa tilaisuuksissa – laulanut, lausunut runoja ja lukenut tarinoitani. Aikuisena esiintyminen on tosin jännittänyt enemmän kuin lapsena.
Mutta edelleen minulla on halu esiintyä, aivan kuin silloin ennen.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous